On oikeastaan aika merkillistä, että peruskoulussa vain oppilaat saavat arvosanan työstään. Tämä hieman erikoinen tilanne johtunee siitä, että nykyaikainen koululaitos perustuu olettamukseen, että oppiminen on oppilaan omalla vastuulla.
Tosiasiassa oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta.
Jos opettaja mumisee paidankaulukseensa tuherrellen kymmenen vuotta vanhaan piirtoheitinkalvoon, ei ole mikään ihme, jos valtaosalle oppilaista oppiaines jää tarttumatta. Kun koulukirja on vielä kirjoitettu kömpelösti kapulakielellä, on oppilas kokeen aattona usein kuin Mikki Hiiri merihädässä. Missä on opettajan vastuu oppimisesta?
Ihminen ei opi, jollei hän ole kiinnostunut oppimastaan. Tästä syystä esimerkiksi yrityskouluttajat jakavat usein koulutuksen jälkeen osallistujille palautelomakkeen. Palautteen saaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä koulutusten sisällön että kouluttajan oman osaamisen kehittämisessä.
Kouluttajan tulee osata esittää asiat riittävän mielenkiintoisesti ja innostavasti niin, että jokainen koulutukseen osallistuva saa koulutuksesta jotakin hyödyllistä irti. Jos tämä pedagoginen väylä jää avautumatta, on koulutus epäonnistunut. Ja vastuu on kouluttajan.
Kenties myös peruskoulun opettaja voisi hyötyä keräämällä palautetta oppilailtaan. Oikeastaan olisi ihan reiluakin, että myös oppilaat saisivat arvostella opettajan suorituksen esimerkiksi kerran lukukaudessa.
Mikään ei muuten estä laittamasta palautelomakkeita kiertämään vaikkapa heti tämän syyslukukauden päätteeksi. Palautteen avulla omaa osaamista on helppo kehittää entistä ehommaksi.
Ajattelun ammattilainen 
Joka tuntee nykyistä peruskoulua sekä nykyistä opettajien koulutusta, tietää, että peruskoulumme opettajat ovat saneet Euroopan parhaan koulutuksen. Peruskoulustamme ovat kiinnostuneita Euroopan ulkopuolisetkin maat. Yhtään mumisiaa ei peruskoulusta, tuskin lukiostakaan, enää nykyaikana löydy.
Opettajat ovat tutustuneet jo opiskeluaikanaan myös vanhoihin opetusmenetelmiin kuten montessoripedagogiikkaan, joka on viime vuosisadan alkupuolella syntynyt italialaisen Maria Montessorin kehittelemä metodi. Lähinnä sitä meillä sovelletaan lastentarhoissa. Mutta jotain siitä on mukana varmasti nykyisten opettajien opetusessa. Nykyaikana metodi tuntuu perin vanahanaikaiselta.
Nykyiset opettajat osaavat ammattinsa läpikotaisin. Jokainen opettaja saa myös päivittäin palautetta oppilailtaan, opetuksessa otetaan kyllä huomioon oppilaiden ehdotukset ja toiveet, moni opettaja on laatinut kyselykaavakkeen jonkin projektin tai kokeen jälkeen kysellen sen hyviä ja huonoja puolia, mitä olisi voinut olla lisää, mikä oli turhaa jne.
Oppimisessa ei arvostella oppilaiden persoonaa eikä siis myöskään opettajan persoonaa. Jokainen palaute työskentelytavoista tai mistä tahansa oppimiseen tähtäävästä työskentelysta on paikallaan.
Opettajan työ ei ole helppoheikin konsulttityötä, jossa hauskuus ratkaiseen.
Arvoisa Eläkeläinen,
Sen, että suomalainen koulu vertautuu edullisesti ulkomaisiin koulujärjestelmiin ei tulisi nähdäkseni olla esteenä nykyisen järjestelmän kehittämiselle. En suinkaan halua väittää, että nykykoulujen opettajat olisivat ammattitaidottomia. Kritiikkini kohdistuu ennemminkin nykyaikaiseen tapaan järjestää opetustapahtuma.
Huolimatta viime vuosikymmenten positiivisesta kehityksestä, vallalla oleva käsitys oppimistapahtumasta on nähdäkseni yhä paljon velkaa yhtäältä saksalaiselle idealismille ja toisaalta behaviorismille. Idealismin peruja on käsitys siitä, että tärkeä ja vakava asia ei saa viihdyttää. Kirkkoisä Augustinusta mukaillen: Se, että asia sanotaan kauniisti ja lennokkaasti ei tarkoita sitä, että kyseessä on sisällötön puppu. En ymmärrä, miksei opettajan tulisi innostaa lapsia aidosti kiinnostumaan opittavasta asiasta. Ei se informaatio siirry sen enempää taitavasti rakennetuista powerpointeista kuin kalvoon mumisemallakaan, jos vastaanottajan kanavat ovat kiinni.
Mitä tulee behaviorismiin, olin suunnattoman ilahtunut suorittaessani yliopiston aineopettajan opintoja siitä, että esimerkiksi Jerome Brunerin konstruktivistinen oppisuunta on vahvasti esillä opettajankoulutuksessa. Ongelmana on kuitenkin, että niin pitkään kun koulutuksen peruskehikko perustuu yhä keppiin ja porkkanaan – numeroihin ja rangaistuksiin – on kysymyksessä yhä pohjimmiltaan skinneriläis-pavlovilainen behavioristinen toiminta. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaan oppijan pitää olla motivoitu *itse asiasta* oppiakseen – toissijainen palkintomotivaattori ei kouluta kuin palkinnon tavoitteluun.
Nykyinen koululaitos on valovuosia edellä siitä, mitä se oli esimerkiksi silloin kun itse istuin vielä pulpetissa, ja – kuten hyvin nostit esiin – myös edellä monien muiden eurooppalaisten maiden koulutusjärjestelmiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei nykyisessä järjestelmässä olisi merkittävästi kehittämisen varaa.
Hyviä pointteja kuten aina, Lauri. Tuo palautteen tärkeys opetustaitojen sparraamisessa on mielenkiintoinen aihe. Useinhan kirjallisen palautteen keräämisen hyötyä peruskoulutasolla arvostellaan siitä että oppilaiden metakognitiiviset kyvyt eivät vielä ole tasoa, jolla omaa oppimista ja opetustapahtumaa on mahdollista kriittisesti arvioida. Mielestäni tässä on samaa aivopierua kuin filosofian opetuksen rajaamisessa pois peruskouluista. Argumenttihan yleensä on, että filosofia on niin abstraktia ja hankalaa, ettei sitä voi syöttää lapsille. On tietenkin totta, että metakognitiiviset ja abstraktin ajattelun kyvyt jalostuvat yleensä hiukan kypsemmällä iällä. Ehkä juuri sen vuoksi niitä pitäisikin harjoitella suhteellisen aikaisessa vaiheessa. En tiedä, eroaako palautteen antaminen tai filosofia niin suuresti esimerkiksi musiikista, matematiikasta tai telinevoimistelusta että olisi oikeutettua väittää etteikö aikaisin aloitettu harjoittelu tuottaisi parempia loppupään tuloksia. Ovathan kaikki jälkimmäisetkin aktiviteetit hemmetin vaikeita, eivätkä 7-vuotiaat ole niissä kovin hyviä. Silti sitä ei ole koettu esteeksi niiden opettamiselle.
Toisin sanoen, voi olla, että opettajan hyöty peruskoululaisten antamasta palautteesta ei ole välttämättä kovin kaksista. Silti voisi olla hyödyllistä alkaa kerätä oppilailta palautetta melko varhaisessa vaiheessa, jo pelkästään oppilaiden metakognitiivisten kykyjen tehostamisen vuoksi.
Kalle,
Kiitos kommentista! Nähdäkseni tämä lasten metakognitiivisten kykyjen aliarviominen on myös yksi merkillinen väärinkäsitys nyky-yhteiskunnassa. Ajatus siitä, että lapset olisivat jotenkin fundamentaalisesti erilaisia ihmisiä kuin aikuiset on nähdäkseni täysin perätön.
Uskon aika vakaasti, että kaikki palaute auttaa opettajaa (tai minkä tahansa alan ammattilaista) kehittymään työssään paremmaksi. Seitsenvuotias ei ehkä osaa eritellä käsitteellisesti mikä toimii ja mikä ei – mutta kyllä hänkin osaa luonnehtia, onko tunneilta jäänyt jotain käteen, tai onko niihin tuntunut hyvältä osallistua.
Lapsen metagognitiivisia kykyä ei suinkaan nykykoulussa aliarvioida. Koko oppiminenhan perustuu siihen, että oppilas kehittyy oppijana, pystyy arvostelemaan omaa oppimistaan ja kehittymään oppijana. Opettaja ei suinkaan ole kaikkitietävä luennoitsija vaan oman oppiaineensa hyvin hallitseva ja monia eri mahdollisuuksia ja näkökulmia arvostava ja virikkeitä antava oppimistapahtuman huoltomies. Kuitenkin luotettava ja tasapuolinen esimies.
Mutta sitä en ymmärrä, mihin tarvitaan oppilaiden antamaa palautetta opettajan työstä? Tottakai koulua pitää kehittää ja sitä on koko ajan kehitetty ja kehitetään nyt ja tulevaisuudessa. Pitäisi kuitenkin nähdä myös se hyvä, mitä vuosikymmenten varrella on saatu. Hiljaa hyvää tulee, ajatellen aivan kaunis!
Muuten, se behaviorismi on ollut romukopassa jo ainakin neljännesvuosisadan! Ja sen hauskuuden me nähtävästi käsitämme kumpikin omalla tavallamme omien kokemustemme mukaan. Alan hiukan aavistella mitä sinä sillä tässä oppimisyhteydessä tarkoitat.
Koulussa on opetettava koko ikäluokkaa ja edes kaksi taivaan enkeliä ei saa aina kaikkia innostumaan, joitakin ei mistään eikä millään, eikä milloinkaan.i
Arvoisa Tammikuu44,
Luin mielenkiintoisen kirjoituksesi omassa blogissasi koulujen alkamisesta. Sallinet, että linkkaan sen tähän:
http://tammikuu44.wordpress.com/2010/08/10/kohta-se-alkaa-nykykoulussa-opitaan-ajatellaan-ja-kasvetaan/
Nähtävästi tarkastelemme nykyistä koululaitosta kovin erilaisista näkökulmista. Nostat esimerkiksi usein esiin häirikköoppilaiden roolin kouluviihtyvyyden rikkojina. Häirikköys nousee tällöin esiin ikään kuin oppilaiden sisältä kumpuavana ominaisuutena.
Itse puolestani koen, että oppilaat häiriköivät juuri siksi, että he turhautuvat. Monestihan ”häirikköoppilaista” tulee aikuisiällä erittäin menestyneitä kansalaisia kun he pääsevät toimimaan peruskoulua joustavammissa puitteissa. Nähdäkseni oppilaiden turhautumista voisi vähentää merkittävästi avaamalla väylän siihen, miten oppilaat itse kokevat opetuksen. Tässä oppilailta saatava palaute voisi hyvinkin olla avuksi.
Nostat myös usein esiin sen, ettei oppiminen voi olla koko ajan kivaa. Mutta miksei oppiminen voisi olla koko ajan kivaa? Jokainen muistaa omalta kouluajaltaan ne muutamat aidosti kutsumukselliset opettajat, joiden innostus on kannustanut jopa aikuisiän uravalintoihin asti. Miksei tässä voisi olla yleinen opettajan malli?
Mitä tulee behaviorismiin, kuten totesin yllä, on riemastuttavaa, että opettajankoulutus tapahtuu nykyään pääsääntöisesti konstruktivistisen ajattelutavan puitteissa. Rohkenisin kuitenkin väittää, että niin pitkään kun oppilaita motivoidaan numeroilla ja kontrolloidaan rangaistuksilla, on järjestelmä käytännön tasolla yhä puhtaasti behavioristinen. Tällainen motivaatiojärjestelmä perustuu pohjimmiltaan pavlovilaiseen palkintomekaniikkaan, joka on jo vuosikymmenet tiedetty toimimattomaksi motivaatiojärjestelmäksi. Aiheesta löytyy muuten oivallinen video täältä:
http://everywhereelse.wordpress.com/2010/05/14/watch-this-when-youre-done-watch-it/
Lopuksi: ihminen innostuu oppimisesta, jos on kiinnostunut oppimastaan. Jos koulujärjestelmä toimii hyvin, herää nähdäkseni kysymys siitä, miksi niin harvat tuntuvat olevan innoissaan niinkin mielenkiintoisista aloista kuin fysiikasta, biologiasta, historiasta, matematiikasta tai vaikkapa ruotsin kielestä.
… Mutta nykyäänpä opettajaa arvioidaankin.
Eräässä pääkaupunkiseudun alakoulussa mm:
– Kerättiin yhden lukuvuoden aikana kaikista opettajista palaute sekä huoltajilta että oppilailta. Palaute annettiin nimettömänä ja palaute koski mm. opetustapahtumien järjestämistä, koulunkäynnin mielekkyyden kokemista, kouluviihtymistä kuten myös koulutiloja jne.
– Lisäksi opettajat – tosin oman mielenkiinnon mukaan – keräsivät lukukausipalautetta oppilailta erilaisin keinoin, aineopettajat keräsivät palautetta jne.
Huomaatte, että käytän sanaa palaute. Tämä siksi, että opettajan arviointi esim. kouluasteikolla 4-10 ei mielestäni ole perusteltua, ellei arvioinnin perusteet ole kaikille arvioitsijoille selvillä. Lisäksi avoimiin kysymyksiin tai monivalintakysymyksiin vastaaminen antanee opettajalle arvokkaampaa tietoa toiminnastaan kuin yksinkertainen numero (mitä tuskin tässä keskustelussa edes tarkoitetaan).
Yleisellä tasolla: esität Lauri arvokkaita kommentteja ja mielestäni on hienoa, että esität oppimisen ja oppijat – ovat sitten minkä ikäisiä tahansa – kovin kannustavassa valossa. Itse olen sen verran skeptisempi, että uskallan väittää: kaikki eivät suinkaan ole kiinnostuneita oppimisesta, ainakaan siinä puitteissa, mitä on realistista olettaa voitavan järjestää mitenkään institutionaalisesti. Kyllä, osa oppijoista osoittaa syvää sisäistä motivaatiota nimenomaan ”häiriköintiin”, ovat syyt siihen toimintaan sitten mitä ovat. Ja kyllä: jos heidän kanssa voisi järjestää ”yksityisopetusta”, mahdollisuuksia olisi varmasti vaikka mihin. Mutta näin voidaan toimia vain harvoin.
Vielä yksi näkökulma: erityisesti nuorilla innostuminen tai esimerkiksi kouluviihtyminen eivät välttämättä ole asioita, joita halutaan näyttää. On cool, hip ja ties mitä inhota ja vihata kaikkea. Kaikkea, vaikka sisäinen pienisuuri akateemikko kuinka huutaisi taustalla. Tämä on hieman OT mutta kirjoitinpa kuitenkin.
Antti,
Kiitos kommentista! Upea kuulla, että palautetta tosiaan saa nykyään myös peruskoulussa.
Ja olen kanssasi tasan samaa mieltä siitä, että vapaamuotoinen palaute on parasta. Yrityskoulutuksissakin vierastan numeropohjaista arviointia – usein arvokkaimman palautteen saa kierrättämällä muutaman kysymyksen A4-arkilla.
Tässä vaiheessa voisi toki kysyä, onko numeroarviointi mielekäs tapa arvioida oppilaidenkaan suoritusta. Esiin nostamasi palautteen ongelmat koskevat nimittäin nähdäkseni myös opettajan oppilaalle antamaa arviointia. Kuten esimerkiksi Hymyilevän Eläkeläisen blogissa kommentoinut Maria totesi, jotkut opettajat saattavat antaa tasaisen huonoja numeroita kaikille oppilaille vain johtuen omasta arvostelukyvyn puutteesta.
Lopuksi: oma vankka kantani on, että häiriköinti on *aina* kontekstisidonnaista. Ei kukaan synny häiriköksi sen enempää kuin kukaan syntyy neroksikaan. Häiriköinti on nähdäkseni lähes poikkeuksetta oireilua omasta pahasta olosta. Joskus syynä ovat perhesuhteet, joskus taas vilkas ja energinen luonne, joka ei sovellu tasapäistävään koulunkäyntimalliin. Oikeassa ympäristössä kumpainenkin ongelma on ratkaistavissa – samaten kuin kehittämällä nykyistä systeemiä enemmän erilaisia persoonia huomioivaksi. Tästä aiheesta lisää huomisessa blogipostauksessa.
Kaksi ajatusta, joita olen pyöritellyt, lähinnä itseäni huvittaakseni:
1) Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että häiriköinti on lähes poikkeuksetta oireilua omasta pahasta olosta. Selkeä syy-seurausuhde, joka asiantuntemuksella osataan joko katkaista tai ainakin ohjata parempaan suuntaan. Pitää vain malttaa kuunnella toista.
Mutta: entä jos, siinä missä toinen osoittaa kiinnostusta avaruusmatkailua kohtaan, eräs haaveilee Messin jalanjälkien seuraamisesta, tämä yksi osoittaa kiinnostusta ja selkeää taipumusta anarkistiseen yhteiseloon, joka sitten kumpuaa hänestä esiin ns. häiriköivinä toimintoina.
Toisesta ajatuksesta myöhemmin, nyt aamupuuro.
Antti,
Voi myös olla, että lapsen luontainen temperamentti ei saa riittävästi kasvuntilaa kapealla kaistalla operoivan pedagogiikan vuoksi, ja lapsi oireilee tämän vuoksi.
Anarkismin yms. ihannointi voi myös kertoa nähdäkseni voimakkaan divergentistä temperamentista: lapsi on siis kiinnostunut hurjan monenlaisista asioista, ja nauttii vasta kun pystyy toteuttamaan temperamenttiaan. Tällöin ääriaatteisiin sitoutuminen voi myös kummuta siitä, että hän kokee joutuneensa kahlituksi yhteisön toimesta. Tilanne on divergentille persoonalle aivan eri kuin kokoavasti tai konvergentisti suuntautuneelle, jolle mukautuminen olemassaoleviin raameihin on temperamentin puolesta vaivatonta.
Kuitenkn yhteisö tarvitsee sekä divergenttejä että konvergentteja persoonia. Kerta toisensa jälkeenhän käy niin, että nämä ”häiriköt” ja ”anarkistit” kasvavat yhteiskuntaamme rikastaviksi taiteilijoiksi ja tieteilijöiksi. Aina ei tietenkään käy näin onnekkaasti.
Opettajan aiheuttamaa oppimista on vaikeaa arvioida suoran oppilaspalautteen avulla, koska vielä aikuisillekin on hankalaa tehdä eroa pelkästään viihdyttävän shown ja aidosti tehokkaan opettamisen välillä. Törmään tähän itse toistuvasti: parhaan palautteen kurssista saa silloin, jos opiskelijoilla on ollut hauskaa, mutta tämä ei tarkoita, että mikään oppitunnilla käsitelty olisi mennyt jakeluun.
Viihtyvyys ja hyvät oppimistulokset ovat toisiinsa liittyviä, mutta silti toisistaan erotettavia asioita. Niksi ja vaikeus on siinä, kuinka saada itse aiheet henkilökohtaisesti joka ikiselle relevanteiksi, viihdyttäviksi ja motivoiviksi. Opiskelijat ovat kuitenkin yksilöitä ja useimmat vielä rakentavat identiteettiään l. ovat kiinnostuneita hevosista ja taistelulentokoneista verrattomasti enemmän kuin mistään, mitä Opetussuunnitelman perusteet voivat tarjota.
Sen lisäksi, että oppilaat tulee kohdata yksilöinä monille ”vain työtään tekeville” kiusallisen intiimillä ja henkilökohtaisella tasolla, se vaatii opettajalta itseltään liekehtivää, tarttuvasti kommunikoitua innostusta omiin juttuihinsa, ja toisaalta äärimmäisen kovaa pintaa, koska oppilaiden apatia ja alisuoriutuminen voi tappaa innostuksen alta aikayksikön. Näin käy useille kansankynttilöille uran alkuvaiheessa – sekä innostus että apatia ovat tarttuvia mielentiloja.
Ihmiset usein kuvittelevat, että opettamisessa on kyse asioiden kertomisesta muille. Asioiden kertominen on helppoa, ja kuka tahansa suoriutuu siitä. Opettaminen sen sijaan on ihan oma lukunsa.
Markus,
Kiitos kertakaikkisen fantastisesta kommentista. Nostit esiin aivan kriittisen seikan, jonka olin jättänyt omassa argumentoinnissani tyystin huomioimatta.
Nähdäkseni oppimisen ongelmakohdat ovat juuri mainitsemasi kaksi seikkaa: oppilaiden kohtaaminen yksilöinä, sekä opettajan oma innostus opetettavasta oppiaineksesta.
Olet myös tarkalleen oikeassa siinä, että pelkkä faktojen latelu ei ole opettamista – opettaminen edellyttää aina myös todellisen pedagogisen väylän avaamista. Ja tässä viihdyttäminen, huumori ja lennokkaat kertomukset toimivat mainiosti. Asiasta kiinnostuneet voivat tutustua aiheeseen esimerkiksi Juhana Torkin erinomaisessa teoksessa Puhevalta.
Kommenttisi perusteella rohkenisin väittää, että oppiminen edellyttää aitoa innostusta joko opettajalta tai oppilaalta. Muuten peli on menetetty.
Mahtavaa diskuteerausta! Kiitos siitä.
Vaikka hienot poustaukset pohtivatkin koulujärjestelmän ongelmia erilaisista näkökulmista taitaa ongelmallisuus kulminoitua yhteen ja samaan: RESURSSIT.
Lisää opettajia (innostuneita) ja pienemmän ryhmäkoot, tällöin yksilöt kohdataan henkilökohtaisemmin ja oppimisväylän avaaminen helpottuu.
Itse opettamisesta vielä muutama pointti. Ensiksi, opettaessa (esitelmöidessä) olisi osattava sitoa aihe suurempaan ja käsinkosketeltavaan kontekstiin (kuten lyhyt tarina tai esimerkki elävästä elämästä), tällöin kuulijakunta viimeistään ymmärtää miksi aiheesta ylipäänsä puhutaan ja vähintäänkin raottaa oppimisväyläänsä. Toiseksi 45 minuutin mittainen oppitunti on pitkä aika innostuneellekin yleisölle seurata tiiviisti esitelmöijän sanomaa (vrt. TEDtalks 10-20min ja aivan timanttista puhetta). Joten opetustuokiota rakentaessa pitäisi muistaa myös tämä tosiasia.
Mikko,
Kiitos kommentista! Olet varmasti oikeassa siinä, että resurssien puute on iso ongelma nykykoululle.
Toinen huomiosi on myös tärkeä: kukaanhan ei oikeasti pysty keskittymään 45 minuuttia kestävään monotoniseen monologiin. Jos opetus tapahtuisi pääsääntöisesti TED-tyyliin, niin luulenpa, että koulunkäynti olisi kovin erilaista.
Toi on totta, että ihmistä ei ole tarkoitettu istumaan kymmentä minuuttia paikallaan vaan kirmaamaan savannilla, ja hyvällä showlla voi kammata tässä kohtaa ihmisluontoa vastakarvaan.
Mutta oikeastaan yksi ”harhakäsitys” mitä opettamiseen liittyy on, että siinä pätee yksinomaan samat lainalaisuudet kuin esitelmöimisessä. On olemassa se maaginen jokin, joka erottaa kurssin luentosarjasta, eikä sillä sinänsä ole hirveesti tekemistä varsinaisen esiintymisen kanssa. Aiheiden valikoiminen sen perusteella mitä opiskelijat jo ennalta tietävät, aiheiden muodostaman kokonaisuuden strukturointi ja niveltäminen toisiinsa, opiskelijoiden aktivoiminen ja pistäminen ajattelemaan ovat enemmän niitä juttuja.
Opetustapahtuma on myös sellanen kulttuurinen konstruktio, joka sallii paljon enemmän vapausasteita opettajalta kuin esitelmöiminen (ja toisaalta myös vaatii enemmän). Saa hyppiä pöydille, heitellä esineitä, näyttää törkeitä videoita tai olla vaikka hiljaa. Mitä tahansa sen eteen, että jotain tapahtuu korvien välissä.
Markus,
Nähdäkseni sekä opettamisella että esitelmöinnillä on pohjimmiltaan sama funktio: saada jaettua osaamista jonkin ihmisryhmän kanssa.
Ja miksei esitelmöitsijä muuten voisi hyödyntää laajempaakin repertoaaria esityksissään?
Jos operoi syvällä ”asioiden kertomisen” paradigmassa, niin joo, noinhan se näyttää menevän. Itselleni opettaja on kuitenkin enemmän ymmärryksen fasilitaattori kuin se tyyppi, joka kertoo ”miten asiat ovat”.
Opettajan ei tarvitse puhua sanaakaan tai edes olla paikalla fasilitoidakseen ymmärryksen syntyä. Esitelmää puolestaan on vaikeaa pitää näin.
Ja joo, mikään laki ei kiellä käyttämästä laajaa repertuaaria esitelmöinnissä, päin vastoin. Mutta opettaessa silti vapausasteet ovat laajemmat.
Hyvä keskustelu – kiitos siitä kaikille. Toimin opettajana ammatillisella puolella ja aihe on siten minulle äärettömän tärkeä. Tässä joitakin näkökohtia.
Vuosia sitten käytin koulumme silloista palautelomaketta, jossa oli mahdollisuus kommentoida sekä numeraalisesti että laadullisesti. Lomakkeet jäivät vain minulle. Niistä oli hyvä keskustella opiskelijoiden kanssa. Nimen sai laittaa, mutta se ei ollut pakollinen. Aika moni laittoi. Sain sellaista tietoa, jota en olisi muutoin saanut.
Tällä hetkellä meillä käytetään aika samanlaista lomaketta kuin tuolloin, mutta ne kerätään nimettöminä siten, että opettaja ei näe niiden sisältöä. Joku opiskelijoista sulkee kuoren. Opettaja näkee tulokset joskus, kun lomakkeet on skannattu ja tiedot tuotu koulun järjestelmään. Jos tulokset antavat aihetta, opettajan esimies voi kutsua opettajan keskusteluun.
Kumpaa pidätte parempana?
Kummassakin lomakkeessa on yhtenä kohtana väittämä ”Opettaja osasi opettaa”, johon opiskelijat ottavat kantaa. Väittämään liittyy mielestäni sellainen ongelma, että jos monien opiskelijoiden mielestä opettamisen osaaminen tarkoittaa runsasta frontaaliopetusta, järjestely on omiaan ehkäisemään opetuksen kehittämistä. Taitava ja havainnollinen asioiden selostaminen on hyvin tärkeätä, mutta sen määrästä kannattaa keskustella. Kunnon oppimiseen opiskelija joutuu näkemään vaivaa. Ei oikein opi, jos ei ajattele ja jos ei pysty kiinnittämään asiaa reaalimaailmaan.
Innostus ja luovuus ovat hyviä asioita, mutta mitä arvelette, voiko joku olla innostunut ja luova jatkuvasti. Jos voi, onko realistista ajatella sellaisia persoonallisuuksia löytyvän Suomen opettajatarpeen verran?
Onko jollakin sellainen esimies, joka on jatkuvasti luova ja innostunut?
Heikki,
Kiitos kommentista! Nähdäkseni anonyymi palaute on sikäli luotettavampaa, että siinä pyrkimys vaikuttaa opettajan mielipiteeseen omasta suorituksesta ei vaikuta arviointiin samassa mittakaavassa kuin tunnisteellisessa palautteessa. Tosin tämä on varmasti kovin tilannekohtaista.
Mitä tulee innostukseen, jokaisella on varmasti vaikeitakin päiviä. Mutta nähdäkseni ihmisen ei pitäisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät aidosti kannattele häntä. Jos työ ei innosta, kannattaa mielestäni tarkastella sitä, voisiko löytyä toisenlainen tapa toteuttaa omaa kutsumusta.
Päivitysilmoitus: Mikä on opettajan tärkein tehtävä? | Ajattelun ammattilainen