Perjantain Nyt-liitteessä akateemiset ylikouluttautuneet ihmiset esittivät huomioitaan siitä, miltä tuntuu, kun lahjakkaanakaan ei kunnon töitä heru. Tämä keskustelu on kuitenkin nähdäkseni pahasti vinksallaan.
Taustalla pyörii ajatus siitä, että kun olet opintosi tehnyt, töiden pitäisi tupsahtaa itsestään syliin.
Kun CV-klinikalla kerran neuvottiin laittamaan A4-arkille opinnot, työkokemus ja kielitaito, pitäisi ansioluettelon massapostituksella herua työpaikka viimeistään viikon kuluttua. Ja sitten ihmetellään kun puhelin ei soi.
Samaan aikaan on jännä seurata esimerkiksi Aalto-yliopiston yrittäjäporukoita. Aalto Venture Garagen parikymppiset tulevat yrittäjäohjukset eivät laita ansioluetteloitaan menemään ja tuijota sitten vihaisesti puhelinta. Sen sijaan he hakkaavat kellon ympäri kasaan yritysideoita ja pommittavat yrityspomoja Nalle Wahlroosista Jorma Ollilaan niin kauan, että audienssi heruu. Ennen pitkää yksi toisensa jälkeen löytääkin jonkin väylän, jota pitkin pääsee elämässä eteen päin.
Ei millään pahalla aaltolaisia kohtaan, mutta eivät he ole yhtään sen synnynnäisesti lahjakkaampia kuin Helsingin yliopiston politiikan opiskelijatkaan. He vain tekevät tässä työnhakuasiassa jotain olennaisesti oikein.
Tarkoitan sitä, että nykyaikana erityisesti akateemisessa työnhaussa korostuu entisestään kaksi asiaa: oma aktiivisuus ja kyky joustavaan ja luovaan ajatteluun. Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa töihin, sama se vaikka kaapissa pölyttyisi tuplatohtorin tutkinto. Mutta ahkeruuskaan ei riitä, jos menetelmät ovat kehnot.
Jos sen sijaan mietit, mitä oikeasti haluat tehdä, selvität, miten sinun alallasi asiat oikeasti toimivat – miten töitä saadaan, mitä töissä arvostetaan – ja tartut sitten aktiivisesti toimeen, saat aivan taatusti koulutustasi vastaavaa työtä. Esimerkiksi ansioluettelon lähettäminen on aivan turkasen huono konsti saada hommia. Sen sijaan oman alan yritysten ovia koputtelemalla irtoaa työpaikka monin verroin helpommin. Menemällä itse paikan päälle moninkertaistat mahdollisuutesi saada töitä.
Jos työnantaja saa postissa 200 Times New Roman -fontilla printattua CV:tä, ja yksi hakija pamahtaa paikalle hymyillen ja tarmoa täynnä, ei tarvitse paljoa nopalla heittää, kuka saa pestin. Kaikkein taitavimmat työnhakuketut eivät edes odota RekryForumille ilmaantuvaa pestiä – vaan miettivät, mihin haluaisivat päästä töihin, ja käyvät esittäytymässä jo kauan ennen kuin paikka aukeaa. Kun sitten oikeanlaista tekijää kaivataan, muistuu iloinen ja energinen kandidaatti mieleen, eikä pesti välttämättä edes päädy julkiseen hakuun. Jos vielä avaat horisonttia esimerkiksi huomioimalla yrittäjyyden mahdollisuutena, ei työllistymisen mahdollisuusavaruudella ole enää loppua.
Työllistymisessä valta on viime kädessä sinulla itselläsi. Ottamalla selvää toimivista menetelmistä ja tarttumalla sitten toimeen et voi lopulta kuin onnistua.
Ajattelun ammattilainen 
Näinpä. Koulutusputkessa palkitaan siitä, että tehdään asioita oikein sen sijaan että ohjattaisiin tekemään oikeita asioita (ja reflektoimaan mitä ne ovat).
MV,
Kiitos kommentistasi! Tästä tuli mieleen Peter Druckerin sanonta: ”Managerointi on sitä, että tehdään asiat oikein, johtajuus sitä, että tehdään oikeita asioita.” Jotenkin sitä soisi, että korkeakoulutasolla panostettaisiin enemmän itsensä *johtamiseen*. 🙂
Tietty on sellainenkin piirre asiayhteydessä, jota ei aivan sovi unohtaa, kuin työpaikkojen määrä: se on rajallinen. Työpaikosta on kova kilpailu, ellei tosiaan luo itse omaa työpaikkaansa. 😉
Hain aikoinaan palkkatöitä, ja sainkin. Melko samalla koulutustaustalla (ja aika vertailukelpoisella työhistorialla) varustettu kaverini rimpuili saman pulman parissa vetäen vesiperän. Hänen johtopäätöksensä oli, ettei tällä tutkinnolla yksinkertaisesti saa töitä. Taustalla häämötti ajatus siitä, että tutkinnolla A pitäisi ansaita työpaikan B. Kysyin, kuinka monta hakemusta hän oli lähettänyt. Vastaus kuului: ”Voi kuule! Ainakin kaksikymmentä.” Sain kuulla olevani ihmeellisen onnekas. En halunnut vääntää veistä haavassa, sillä oma yritykseni taisi olla siinä sadan-kahdensadan hakemuksen luokkaa. Hirveä duuni, jossa piti hioa rutiini aika timantiksi – ja olla kekseliäs. Korrelaattia tutkinnon ja työn saannin kannalla ei tällä alalla ole. Oikeastaan sellainen on vain vanhoissa, vahvoissa professioissa: juristeilla, lääkäreillä ja opettajilla yms. Kaikki muut ovat vähän oman onnensa nojassa.
Ja toki, raa’alla onnellakin on sormensa pelissä, mutta ainoa, mihin voimme itse vaikuttaa on oman panoksemme määrä ja laatu. Parin sadan hakemuksen joukkoon mahtui jos jonkinmoinen graafinen ja argumentatiivinen kokeilu; ja ihan todennäköisyysmatikan nojalla, olisin ollut enemmän pelkän sattuman varassa lähettämällä hakemuksia vain sen kourallisen.
Niin, sisukkuus palkitaan. Hyvin harva muu ominaisuus merkitsee – esimerkiksi yritysjohtajia tutkittaessa selvisi, että älynlahjoiltaan he olivat aika keskinkertaisia, molemmin puolin normaalijakaumaa. Sen sijaan sisukkuudessa he selvästi erottuivat verrokkiryhmistä.
Ne meistä, joille tätä tuikitärkeää kankkulihaksistoa on suotu kasvatuksessa enemmän kuin muille, istuvat nyt tuolla paremmilla palleilla martinejaan siemailemassa. Siksi oma vinkkini työnhakijalle on ”Yritä kovemmin! Ole kekseliäämpi!” -latteuden sijasta ”Yritä kovemmin keksiä, kuinka voisit kehittää voimaa ja sisua yrittääksesi kovemmin ja kekseliäämmin!” Hankittu ominaisuus kun tuokin on.
Markus, kirjoitit asiaa! Jos oikeasti haluaa jotain ja pyrkii sisukkaasti sitä kohti niin sen myös saavuttaa. Ongelma lienee siinä, että monelta loppuu usko itseensä matkan varrella. Siksi onkin todella tärkeää, että ympärillä on kannustavia ihmisiä.
Santeri,
Kiitos kommentistasi! Allekirjoitan täysin, että kokeilematta vastaus on kielteinen. Jos ei edes yritä, on jo valmiiksi epäonnistunut.
Markus,
Kiitos mielenkiintoisesta kommentistasi! Nähdäkseni yhtälöön kuuluu kaksi parametria: sisukkuus ja strategia. Pelkkä pään seinään hakkaaminen ei riitä, jos menetelmä on huono. Ja hyväkään menetelmä ei johda mihinkään ilman toimintaa.