Väittelen runsaan viikon päästä filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa. Olen käsitellyt tässä blogissa aika vähän väitöskirjatutkimukseni kiemuroita, vaikka ne ajoittain tulevatkin välillisesti erilaisissa yhteyksissä esiin. Ajattelin yrittää nyt väitöksen kunniaksi valottaa tässä, mistä tutkimuksessa on kyse.
Mitkä ovat sellaisia perususkomuksia, joista emme tingi mistään hinnasta?
Minkä tähden otamme esimerkiksi matematiikan ja logiikan totuudet annettuina? Siis että 2 + 2 = 4 tai että jokin ei voi olla ja olla olematta yhtä aikaa? Tämä voi tuntua tyhjänpäiväiseltä saivartelulta, kunnes tarkastellaan tilanteita, joissa tällaiset sinänsä itsestään selvät totuudet eivät pädekään. Esimerkiksi kvanttifysiikasta voidaan johtaa lauseita, joiden mukaan asiantilat ovat ja ovat olematta yhtä aikaa.
Tällaisiin totuuksiin kohdistuvaa tietoa nimitetään usein filosofiassa a priori tiedoksi – siitä siis väitöskirjani nimi Pragmatic A Priori Knowledge. Mielestäni tämä on ollut hurjan mielenkiintoinen tutkimuskohde. Myös tutkimuksen tulokset olivat aika kiinnostavia. Kävi nimittäin ilmi, että jopa fundamentaalisimpien perususkomustemme taustalla on oma sitoumuksemme näiden uskomusten totuuteen. Toisin sanoen, 2 + 2 on 4 juuri siitä syystä, ettemme suostu ajattelemaan toisin.
Kun tarkastellaan a priori tiedon luonnetta ja niitä käytäntöjä, joissa sillä on merkitystä, kuten matematiikkaa, logiikkaa ja käsitteiden määrittelemistä, käy pian ilmi, että perustavanlaatuisin syy sitoutua näissä käytännöissä vallitseviin totuuksiin on siinä, että niistä on meille hyötyä.
Perususkomusten luonne on käytännön sanelema: pidämme kiinni matemaattisista tai loogisista totuuksista, koska ne palvelevat tarkoitusperiämme. Joskus joudumme kuitenkin muokkaamaan käsityksiämme. Eukleideen geometria joutui antamaan tietä Riemannille. Newtonin sievä mekaniikka jousti Planckin, Bohrin ja Heisenbergin tulosten tieltä. Ja eipä Pluto-parkakaan ole enää planeetta: planeetan käsite kun määriteltiin vuonna 2006 uudelleen.
Tästä seuraa, ettei mikään käsitejärjestelmä ole itsessään todempi kuin toinen – totuus seuraa vasta kun asioita tarkastellaan jonkin itsessään johdonmukaisen käsitejärjestelmän puitteissa. Näin ollen tieteeseen perustuva maailmankuva on prikulleen yhtä tosi kuin vaikkapa uskonnollinenkin. Arvioinnin kriteerinä voi olla vain se, miten hyvin käsitejärjestelmät palvelevat tarkoituksiamme.
Ihmisten tarkoitukset voivat olla toisistaan kovin erilaiset. Ymmärtääksemme toisiamme meidän täytyy siis tajuta, että tapamme tarkastella maailmaa voivat olla valtavan erilaiset: mikä on yhden ihmisen pyrkimyksille hedelmällisin tarkastelutapa voi toiselle olla silkkaa hölynpölyä. Se, mihin käsitteisiin sitoudumme, ja mitkä a priori tiedettävät uskomukset teemme näin tosiksi, riippuu omista pyrkimyksistämme. Kysymys on viime kädessä pragmaattinen.
PS. Väitöstilaisuus pidetään Jyväskylän yliopiston Historica-rakennuksen salissa H320 perjantaina 16.12. klo 14:15 alkaen. Vastaväittäjänä toimii professori Robert Sinclair (Brooklyn College) ja kustoksena professori Mikko Yrjönsuuri (Jyväskylän yliopisto). Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Ajattelun ammattilainen 
Hieno saavutus ja mielenkiintoinen aihe! Toivotan sinulle onnea väitöstilaisuuteesi!
Kiitos!
Onnea väitöstilaisuuteen!
Pluto ei tiedä tuon taivaallista siitä, että onko se planeetta vai ei. Vielä vähemmän se tietää olevansa parka 😉 Tieteellinen maailmankuva on hieno nimi asialle, joka perustuu ihmisten sen hetkiseen tietouteen maailmasta ja sen ilmiöistä. Kun otetaan aikaperspektiiviksi tuhat vuotta, niin nähdään miten tieteellinen maailmankuva on muuttunut. Kun menemme ajassa eteenpäin samat tuhat vuotta, niin maailmankuva on taas muuttunut. Kun aikahorisontiksi valitaan satatuhatta vuotta, niin maailmankäsitys muuttuu vielä radikaalimmin.
Pauli,
Kiitos loistokommentista! Nähdäkseni asia on juuri näin: kun ajattelu kehittyy, jopa itse ajattelun perusta muuttuu. Ja hyvä niin.
Itseasiassa satatuhatta vuotta tästä eteenpäin tieteellinen maailmankuva on täysin sama: Se ei sano juuri mitään muuta kuin sen, että jokainen väite on aina voitava kyseenalaistaa ja että väitteiden totuudenpitävyys loppuviimein perustuu kokeisiin. Tieteellinen maailmankuva on pohjimmiltaan se, että kaikkea tarkastellaan yhä uudestaan sitä mukaan kun me saamme kerättyä lisää tietoa – kaiken kertyneen tiedon valossa. Kullakin hetkellä meillä on senhetkinen paras käsitys asioista ja tämä käsitys muuttuu kaiken aikaa. Silti se perusrakenne sinänsä ei muutu. Sadantuhannen vuoden päästä käsitys asioista voi olla täysin toisenlainen sen takia, että meille on kertynyt niin paljon lisää tietoa. Sinänsä tieteellinen metodi on edelleen aivan sama. Se on ollut paras tapa selittää maailmaa nimenomaan yllä mainitun *pragmaattisuuden* valossa. Sen avulla olemme halkaisseet ytimen ja matkustaneet kuuhun. Sen avulla olemme keksineet monet lääkkeet ja rakentaneet sähköautot. Itseasiassa ei liene liioiteltua sanoa, että koko nykyinen sivistyksemme lepää tieteellisen maailmankuvan päällä: se on antanut meille välineitä pohdiskella ja sivistyä. Olen valmis vaihtamaan tämän maailmankuvan toiseen, jos parempi esitetään. En silti ole vielä tavannut toista maailmankuvaa, joka antaa meille välineet atomin halkaisemiseen ja kuumatkoihin. Pragmaattisesti tieteellinen maailmankuva on siis toistaiseksi ylittämätön – ja teen tässä rohkean ennusteen – näin tulee olemaan jatkossakin sen äärimmäisen yksinkertaisuuden ja pragmaattisuuden takia. Siltikin tieteelliseen maaimankuvaan sisältyy se, että se voidaan ja se tulee korvata toisella, jos parempi löydetään. Tässäpä haastetta niille muille maailmankuville: moniko niistä on valmis haastaamaan itsensä tällä tasolla? Moniko niistä on valmis sanomaan, että jos löydät paremman niin hylkää minut?
Susanna,
Kiitos mielenkiintoisesta ja osuvasta pohdinnosta. Nähdäkseni jopa tieteen perusoletukset (itseään korjaavuus, empiirinen perusta) muuttuvat ajan kanssa. Esimerkiksi modernin tieteellisen ajattelun isä Descartes palautti ajatteluunsa mukaan kirkkaat ja tarkkarajaiset totuudet, jotka voidaan selvittää järkeilyn avulla ja jotka ovat kiistattomia. Tieteellinen ajattelu luopui pitkälti tällaisista totuuksista vasta 1900-luvulla.
Eli voidaan sanoa, että tieteen läpitunkeva fallibilismi on syntynyt vasta 1800–1900-luvuilla – sitä ennen myös tieteellinen maailmankuva on sisältänyt dogmaattisia uskomuksia. Eli kuka tietää, miten tieteellisyys määritellään sadan vuoden päästä, saatika sitten sadan tuhannen? Mielenkiintoista tietysti on, että asia voidaan kyllä *stipuloida*: voidaan sanoa, että ’tieteellinen maailmankuva’ tarkoittaa nyt ja ainiaan tätä ja vain tätä. Mutta sitten toinen ihminen voi sanoa, että se tarkoittaa jotain muuta. 🙂
Mitä tulee pragmaattisuuteen, asia ulottuu vielä syvemmälle kuin ytimen halkaisuun tai kuumatkaan. Tarkoituksenmukaisuuden juuri on nimittäin merkityksellisyydessä. Jollekin nämä tavoitteet eivät puolestaan ole välttämättä lainkaan merkityksellisiä. Esimerkiksi hindulaiselle mystikolle jopa meille lähes itsestäänselvä henkiinjäämisen arvokkuus on toissijaista Mayan eli maailman illusorisuuden pohdiskelulle. Mutta tätä on aika vaikea ymmärtää, ennen kuin saa selkoa niistä perususkomuksista, jotka mystikon maailmankuvaa tukevat.
Viime kädessä pragmaattisuudenkin ylittävät eettiset kriteerit: mikä on hyvää, ja mikä on pahaa. Se sanelee sen, mikä on tarkoituksenmukaista, mikä ei. Tarkoituksenmukaisuuden nojalla puolestaan valitsemme perususkomuksemme. Ja vasta sitten voidaan puhua totuuksista ja epätotuuksista. 🙂
No ei se nyt ihan noinkaan mene. Ensinnäkin, pitäisi selvittää se seikka, että olet kanssani yhtä mieltä siitä, että asiat ovat jollakin tavalla. Jos tästä perusasiasta ei päästä yhteisymmärrykseen, on koko kes
kustelu täysin turha. Siis perusväitteeni on: asiat ovat jollakin tavalla. Toisin sanoen, asioiden tola o
n joku, mutta me emme tarkasti mikä. Silti jollakin tavalla ne ovat. Eli kysymys on esimerkiksi siitä, että asioiden uskominen tavalla a tai b ei tee asioiden tilasta a:ta tai b:tä. Jokin asiain tila silti on, kutsuttakoon sitä nyt X:ksi.
X on siis riippumaton ihmisten uskomusmalleista, olkoot ne nyt tässä vaikka {a,…,z}. Ihmisten uskomukse
t eivät suoranaisesti vaikuta X:ään, vaikka välillisesti, toiminnan kautta joka perustuu johonkin malliin
{a,…,z} X:ään voidaan vaikuttaa: vaikkapa siirtämällä kirja pöydältä lattialle.
Eri uskomusmallit, {a,…,z} selittävät X:ää eri tavoin ja osa näistä eri mallien selityksistä tuottaa paremman approksimaation X:stä kuin toiset. Tässä mielessä siis mallit eivät ole X:n selittämisen suhteen yhtä tehokkaita, etenkään kaikilta osin. Toki voi olla niin, että uskomusmalli a selittää X:n piirteen A paremmin kuin b, mutta X:n piirteen B osalta asia saattaa olla toisin päin.
Niinpä siis, se miten asiat erityisesti eivät ole on se, että uskomusmallit sinänsä loisivat X:n tai suoranaisesti muuttaisivat sitä vaikkapa siten, että kun uskoo mallin c mukaan siitä seuraisi että asiaintila X siitä uskomuksen voimasta muuttuisi.
Mistä sitten päästään siihen, että eri mallien kelpoisuus X:n selittämiseen on erilainen. Päivän selittäm
iseen fysiikka toimii paremmin kuin perimätieto. Niinpä täydelliseen relativismiin ei päästä mallien väli
llä.
On aivan eri asia, että asiat ovat jollakin tavalla kuin se, että mikä on jonkin uskomusmallin utiliteett
i. Jollekin voi olla tarpeen uskoa, että elämän jälkeen on toinen elämä. Silti tätä uskomusta ei mikään seikka tue, joten siihen uskominen voidaan perustella vain utiliteetin kautta, mistä seuraa se, ettei tämä uskomus ole kelpoinen selittämään asiaintilaa X. Se on vain mukava uskomus.
Sama sinänsä pätee kulttuurirelativisminkin suhteen. Kulttuurin selitysmalli totuuden selittämiseen on hyvä, huono tai sitten ei-selittävä. Arvoihin liittyvät kulttuurilliset asiat ovat ei-selittäviä, kuten Hum
en giljotiinikin sanoo: tosiasioista ei voi johtaa arvoja eikä arvoista toisaalta tosiasioita. Arvot ovat
siten X:stä erillään oleva normisto, joka ei itseasiassa ole sinänsä edes kunnon relaatiossa tosiasioide
n suhteen sinänsä. Normistot perustuvat kulttuuriperimälle ja niiden soveltuminen X:n selittämiseen riipp
uu vain ja ainoastaan siitä, miten hyvin ne sitä selittävät.
Totuus on siten hyvästä ja pahasta täysin erillinen jaettu käsitys siitä, mikä on tämänhetkinen paras käsityksemme X:stä, eli asiaintilasta.
Asiaintilan näkökulmasta on yhdentekevää, että onko henkiinjääminen arvokasta. Joko joku jää henkiin tai ei jää. Näiden seikkojen arvottaminen on aivan oma kulttuuriprojektinsa, joka ei puolestaan sano mitään siitä, onko joku hengissä vai ei.
Viime kädessä etiikalla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Ja erityisen huomattavaa on, että ma
ailmanselityksen mallin funktio on selittää maailmaa, eikä tehdä arvotuksia siitä. Tästä seuraa se, että
se on yhdentekevää pidänkö minä siitä millä tavalla X lepää. Se lepää niinkuin lepää irrallaan siitä, mit
en se minulle sopii tai on sopimatta.
Toisinkin voi ajatella, mutta siitä sitten lipsutaan sinne magiikan puolelle, missä omat uskomukset voiva
t suoraan vaikuttaa X:ään. En pidä näitä uskomusmalleja vakavastiotettavina X:n selittämisen tarpeisiin.
Susanna,
En missään tapauksessa liputa puhtaan relativismin puolesta. Olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, että asiat ovat jollakin lailla, ja että uskomuksemme eivät pääsääntöisesti synnytä asioita tyhjästä.
Asioita voi kuitenkin tarkastella monella tavalla. Yhdessä käsitejärjestelmässä mieletön tai turha tarkastelutapa voi tarjota hedelmällisiä toimintatapoja ja näkökulmia toisessa. Tästä syystä esimerkiksi lateraalinen ajattelu ja dialogisuus ovat niin tärkeitä taitoja: niillä on mahdollista murtaa käsitejärjestelmien rajoja.
Etiikalla ei tietenkään ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat ovat. Mutta se, mitä voimme tietää siitä, miten asiat ovat, onkin sitten toinen juttu. Jotta voimme tietää asiaintilan X, tulee meillä olla kieli, jossa X voidaan ilmaista. Jotta meillä voi olla kieli, tarvitsemme kielen käsitteitä. Käsitteiden suhteet puolestaan perustuvat viime kädessä mielivaltaisesti valittuihin perususkomuksiin. Syy näihin perususkomuksiin on siinä, että ne toimivat. Ja toimivuus määritellään suhteessa hyvään ja pahaan – siis etiikkaan.
Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja keskeiseltä aiheelta – keskeiseltä sekä filosofian että käytännön elämän kannalta. Erityisesti tuo pragmaattinen näkökulma yhdistettynä perinteiseen filosofiseen kysymykseen kuulostaa oikein hyvältä ja hedelmälliseltä lähestymistavalta.
Hienoa myös, että olet jakanut aiheeseen liittyviä ajatuksia täällä blogissa ja tuonut kiinnostavalla tavalla esiin filosofisten ja muiden tieteellisten kysymysten yhteyttä arkipäiväiseen toimintaan.
Ja onnea vielä väitöstilaisuuteen!
Jos huoneessa on kaksi isää, kaksi poikaa ja yksi tytär, niin kuinka monta ihmistä siellä huoneessa silloin on, a priori? (2 + 2 + 1?) vai vähemmän vai enemmän?
Noh, mä kun työskentelen loogisten kielten parissa voin sanoa, että eipä niissä etiikkaa ole. Eli ei sen kielen ole pakko olla konstruoitu ei-loogisesti. Myöskään toimivuutta ei mitata eettisesti vaan sen mukaan, että tekeekö ohjelma halutun asian vai ei. Haluttu asia on, an sich, irrelevantti ja jää eettisyyksineen skoopin relatiiviselle puolelle.
Ja en ihan suorilta osta tuota, että kielten käsitteistö olisi jotenkin aidosti eettispohjaista. Se voi joltain subsetiltään sitä olla, mutta se sub-set ei automaattisesti saastuta kielen niitä osia, jotka ovat arvovapaita.
Susanna,
Olet aivan oikeassa siinä, että idealisoituja kieliä (esimerkiksi erilaiset loogiset kalkyylit ja ohjelmointikielet) tarkastellaan usein ikään kuin ne olisivat täysin deskriptiivisiä. Etiikka eli normatiiviset kriteerit hiipivät kuitenkin jopa näissä tapauksissa mukaan nähdäkseni siinä vaiheessa, kun arvioidaan sitä, mitä kieltä tulisi käyttää. Onko modaalilauselogiikka parempi kuin predikaattilogiikka? Vai tuleeko käyttää peräti modaalipredikaattilogiikkaa? Tai vastaavasti, riittääkö Basic, vai tuleeko käyttää C++:aa tai Javaa? Joka ikinen näistä ideaalikielistä on konsistentti, eli loogisuutta itsessään ei voi pitää valintakriteerinä. Kielen valinnan kriteerit ovat viime kädessä normatiiviset, eli perustuvat siihen, mitä pidämme hyvänä ja mitä emme.
Olet siis täysin oikeassa siinä, ettei tällaisissa ideaalikielissä itsessään ole mitään eettistä; Wittgensteinkin aikanaan totesi, että eettiset kysymykset jäävät ideaalikielessä vailla vastausta. Mutta kun tarkastellaan kysymystä siitä, *miksi* tietty kieli valitaan, on nähdäkseni vaikeaa välttää eettisen ulottuuvuden mukaan tuomista.
Riippuu firmasta. On firmoja, jotka valitsee kielen sen perusteella, että minkälaista työvoimaa on parhaiten saatavilla: valitaan kieli, jota monet osaavat. Toisissa firmoissa pohditaan ankarasti dialogin ja debatin keinoin pyrkien parhaaseen mahdolliseen valintaan kielen tarkoitukseensopivuuden perusteella. Kysymyshän on pohjimmiltaan valinnasta, jota ei voida täysin analysoida muuttujien liiallisen moninaisuuden takia. Se ei silti estä pyrkimystä parhaaseen mahdolliseen approksimaatioon olemassaolevassa ajassa. Se ei myöskään estä valinnan muuttamista tarvittaessa, jos se osoittautuu tarpeelliseksi.
Yrityskulttuureja on erilaisia, mutta se ei tarkoita, että valintaperusteet ja niiden tulokset olisivat samanarvoisia. Toisaalta yritykset omaavat myös erilaiset mahdollisuudet sitouttaa työvoimaa ja voi olla ensiarvoisen tärkeää, että suuren vaihtuvuuden yrityksessä käytetään yleistä kieltä. Eli asiat ovat voimakkaan kontekstiriippuvaisia.
En oikeastaan näe kielen valintaa arvokysymyksenä, se on pragmaattinen kysymys, joka ohjautuu yrityksen resursseista ja rajoitteista. Toki arvovalintojakin voidaan tehdä, mutta niistä ei välttämättä seuraa parasta lopputulosta, koska arvot sinänsä eivät tuo mitään uutta käyttökelpoista tietoa valinnan tekemiseen.
Sen sijaan se on arvovalinta, miten henkilökuntaan suhtaudutaan – koostuuko henkilökunta kansalaisista vai alamaisista. Tälläkin tosin on seurauksensa ja niistä huolimatta usein valitaan jälkimmäinen.
Joskus aivan hämmentyy, kun lukee näitä tekstejä. Ne ovat avanneet minulle monia uusia ajatuksia. Ja tällä kerralla hämmennyin, että tohtoriksi väittelevä osaa kirjoittaa maallikollekkin aukeavia artikkeleita.
Onnea väittelyyn.
Kari…