Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.

Totuus on poliisiasia

Filosofeja on vuosituhansia askarruttanut kysymys siitä, miten saamme selville jonkin väittämän totuuden. Vielä 1900-luvun alkuun asti ajateltiin naiivisti, että totuus on yksinomaan jonkin väitetyn lauseen vastaavuus asiaintilojen kanssa. Esimerkiksi lause ”lumi on valkoista” on tosi, jos lumi on valkoista. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen monesta syystä.

Oikeastaan väittämät ovat tosia tai epätosia vain tietyllä tavalla tulkittuna.

Jos vaihdamme kokonaan näkökulmaa, muuttuu itsestään selvänä aiemmin pidetty väittämä täysin päättömäksi. Kokeile vaikkapa hypätä kristillisestä viitekehyksestä ateistiseen. Tarkoittaako lause ”Jumala on hyvä” samaa? Edellisessä se on perususkomus, johon liittyy valtavan monimutkainen uskomusverkosto käytäntöineen. Jälkimmäisessä lause on silkkaa hölynpölyä, vähän niin kuin sanoisi, että ”Joulupukki pitää puurosta”.

Meillä on hirveän voimakas tarve ajatella, että maailma on tietynlainen ja tulkittavissa tietyllä ”oikealla” tavalla. Sama koskee myös omaa elämäämme ja muistojamme: asiathan ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Sitoudumme tähän entistä enemmän siksi, että vaihtoehto tuntuu älyvapaalta. Eikö yllä sanotun nojalla seuraa, ettein mitään asioiden oikeaa laitaa ole? Kaikkihan voidaan tulkita ihan miten vaan. Jos muutan ajatteluni reunaehtoja riittävästi, voin pitää tätä läppäriä vaikkapa Felix Baumgartnerin ilmapallona ja niin edelleen, eikö niin? No ei.

Voimme vaihtaa perspektiiviä usein hyvin radikaalistikin. Lukemalla hengellistä kirjallisuutta ateisti voi löytää yllättäen hengellisen elämän ja kääntyä uskonnolliseksi – tai toisin päin, Bible Beltin farmari voi löytää ahaa-elämyksen Darwiniin tutustumalla. Tiedemies voi huomata, että koko tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstein. Ja yksinkertaisella harjoituksella on mahdollista muuttaa merkittävästi suhdetta omaan menneisyyteen. Mutta perspektiivi kohdistuu kuitenkin aina samaan asiaan: siihen, minkälainen maailma on.

Kuvittele talo, jonka yksi sivu on neliskanttinen ja toinen sivu kolmikulmainen. Pasi seisoo suoraan neliskanttista sivua vasten ja Pena kolmikulmaista sivua vasten. Pasi ja Pena ajautuvat loputtomaan nokkapokkaan, koska Pasi on sitä mieltä, että ”talo on neliskanttinen” on tosi, ja Pena sitä mieltä, että ”talo on kolmikulmainen” on tosi. Molemmat ovat tietysti oikeassa: talo on kumpaakin, riippuen tarkastelun näkökulmasta. Molemmat ovat myös yksimielisiä siitä, että ”talo on pyöreä” ei pidä paikkaansa. Tarkasteltu asiantila kun ei tarjoa kummallekaan tällaista tulkintaa. Asiat ovat ilman muuta jollakin tavalla – mutta emme koskaan voi lopullisesti ilmaista miten ne ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla tarkasteltuna. Tästä syystä tulkinnanvaraa on aina.

Vaikka meillä olisi kaikkien tosien lauseiden joukko, voidaan myös toisenlainen näkökulma löytää kun reunaehtoja jumpataan riittävästi. Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.

Totuuden vastakohta ei siis itse asiassa ole edes epätotuus: yksi tosi väitelause voi toisessa viitekehyksessä olla epätosi, ja toisin päin. Totuuden vastakohta on valhe: se, että ajattelet asioiden olevan jollakin lailla – mutta väität ihan muuta. Ehkäpä totuuden pohtiminen ei edes kuulu filosofeille. Kuten Ludwig Feuerbach aikanaan totesi, totuus on poliisiasia.

Perususkomusten äärellä

Väittelen runsaan viikon päästä filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa. Olen käsitellyt tässä blogissa aika vähän väitöskirjatutkimukseni kiemuroita, vaikka ne ajoittain tulevatkin välillisesti erilaisissa yhteyksissä esiin. Ajattelin yrittää nyt väitöksen kunniaksi valottaa tässä, mistä tutkimuksessa on kyse.

Mitkä ovat sellaisia perususkomuksia, joista emme tingi mistään hinnasta?

Minkä tähden otamme esimerkiksi matematiikan ja logiikan totuudet annettuina? Siis että 2 + 2 = 4 tai että jokin ei voi olla ja olla olematta yhtä aikaa? Tämä voi tuntua tyhjänpäiväiseltä saivartelulta, kunnes tarkastellaan tilanteita, joissa tällaiset sinänsä itsestään selvät totuudet eivät pädekään. Esimerkiksi kvanttifysiikasta voidaan johtaa lauseita, joiden mukaan asiantilat ovat ja ovat olematta yhtä aikaa.

Tällaisiin totuuksiin kohdistuvaa tietoa nimitetään usein filosofiassa a priori tiedoksi – siitä siis väitöskirjani nimi Pragmatic A Priori Knowledge. Mielestäni tämä on ollut hurjan mielenkiintoinen tutkimuskohde. Myös tutkimuksen tulokset olivat aika kiinnostavia. Kävi nimittäin ilmi, että jopa fundamentaalisimpien perususkomustemme taustalla on oma sitoumuksemme näiden uskomusten totuuteen. Toisin sanoen, 2 + 2 on 4 juuri siitä syystä, ettemme suostu ajattelemaan toisin.

Kun tarkastellaan a priori tiedon luonnetta ja niitä käytäntöjä, joissa sillä on merkitystä, kuten matematiikkaa, logiikkaa ja käsitteiden määrittelemistä, käy pian ilmi, että perustavanlaatuisin syy sitoutua näissä käytännöissä vallitseviin totuuksiin on siinä, että niistä on meille hyötyä.

Perususkomusten luonne on käytännön sanelema: pidämme kiinni matemaattisista tai loogisista totuuksista, koska ne palvelevat tarkoitusperiämme. Joskus joudumme kuitenkin muokkaamaan käsityksiämme. Eukleideen geometria joutui antamaan tietä Riemannille. Newtonin sievä mekaniikka jousti Planckin, Bohrin ja Heisenbergin tulosten tieltä. Ja eipä Pluto-parkakaan ole enää planeetta: planeetan käsite kun määriteltiin vuonna 2006 uudelleen.

Tästä seuraa, ettei mikään käsitejärjestelmä ole itsessään todempi kuin toinen – totuus seuraa vasta kun asioita tarkastellaan jonkin itsessään johdonmukaisen käsitejärjestelmän puitteissa. Näin ollen tieteeseen perustuva maailmankuva on prikulleen yhtä tosi kuin vaikkapa uskonnollinenkin. Arvioinnin kriteerinä voi olla vain se, miten hyvin käsitejärjestelmät palvelevat tarkoituksiamme.

Ihmisten tarkoitukset voivat olla toisistaan kovin erilaiset. Ymmärtääksemme toisiamme meidän täytyy siis tajuta, että tapamme tarkastella maailmaa voivat olla valtavan erilaiset: mikä on yhden ihmisen pyrkimyksille hedelmällisin tarkastelutapa voi toiselle olla silkkaa hölynpölyä. Se, mihin käsitteisiin sitoudumme, ja mitkä a priori tiedettävät uskomukset teemme näin tosiksi, riippuu omista pyrkimyksistämme. Kysymys on viime kädessä pragmaattinen.

PS. Väitöstilaisuus pidetään Jyväskylän yliopiston Historica-rakennuksen salissa H320 perjantaina 16.12. klo 14:15 alkaen. Vastaväittäjänä toimii professori Robert Sinclair (Brooklyn College) ja kustoksena professori Mikko Yrjönsuuri (Jyväskylän yliopisto). Tilaisuuteen on vapaa pääsy.