Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Olet varmaan jakanut tämän hauskan Donald Trump-meemin. Olen itsekin luullakseni jakanut tämän aikanaan, ja eilenkin kun meemi alkoi taas kiertää sosiaalisessa mediassa, oli liipasinsormi herkässä. Sitten keksin kuitenkin kurkata, onko herkullinen lainaus totta.

No ei ole.

Me elämme totuudenjälkeistä aikaa. Jännä juttu on, ettei tämä totuudenjälkeisyys ole suinkaan syntynyt Facebookin ja Twitterin kautta. Ne vain lähinnä läpivalaisevat sen paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Kyse on tiedonsynnyn ongelmasta, joka on vaivannut ihmisajattelua vuosituhansia. Tästä totuuden suhteellisuudesta on syntynyt kokonaisia ajatussuuntia eksistentialismista kulttuurirelativismiin. Viime aikoina psykologit ovat innostuneet vahvistusvinoumasta: siitä, että sivuutamme useimmiten olemassaolevia uskomuksiamme haastavat väittämät.

Kun sanon me, tarkoitan sinä ja minä. Siis me – liberaalissa punavihreässä älykkökuplassa elävät sinänsä varmaan päältä päin katsoen ihan fiksut ihmiset – olemme vähintään yhtä idiootteja kuin ne ruostevyöhykkeen hillbillyt, joita me katsomme nenänvarttamme pitkin. Siis ne dorkat, jotka äänestivät nyt sitten Trumpin valtaan.

Mutta minkä Trumpin?

Tämän?

Vai tämän?

Vai tämän?

On esimerkiksi tavattoman mielenkiintoista selata Trumpin Twitter-tiliä ennen vaalikauden alkua. Misogynistisen kiihkoilijan sijaan Trumpin twiitit luovat vaikutelman lähinnä liberaalipolitiikasta innostuneesta self-help -gurusta. Voisiko olla, että tosi-TV-tähti ja myyntitykki on vaan soveltanut vaalikamppiksessaan oppejaan ja noudattanut vanhaa PR-kikkaa: any publicity is good publicity?

Sinä et tiedä mitään Donald Trumpista. Tämä johtuu siitä, että koko käsityksesi hänestä on syntynyt ihan poskettoman yksipuolisen mediatykityksen kautta – riippumatta siitä, kummassa kuplassa elät. Tieto on perusteltu tosi uskomus. Tosi iso osa uskomuksistasi Donald Trumpista (tai mistä tahansa palonarasta asiasta) ei vain ole totta.

Tästä tuskin tulee blogini suosituinta postausta. Myös me punavihreät liberaalit haluamme uskoa, että me tiedämme paremmin kuin muut. Eniten jakoja minun kuplassani saavatkin kirjoitukset, jotka kauhistelevat Trumpin valintaa. Samaten taas ”mamukriitikot” ja muut kohkaajat jakavat postauksia, jotka ihastelevat uutta miehekästä vapaan maailman johtajaa. Ei kukaan halua kuulla, että me olemme kaikki väärässä.

Yksi ratkaisu tähän toki on.

Voisimme nimittäin opetella mediakriittisyyttä.

Niin kuin esimerkiksi sen, että Snopes on ystävä. Kun ensi kerralla näet näpsäkän meemin, kurkkaa eka, mitä virheväittämiä ja urbaanilegendoja bongaavalla Snopesilla on asiasta sanottavana. Linkkaa vasta, jos Snopes näyttää vihreää. Tai jos meemisi jää Snopesin haaviin, linkkaa sen sijaan Snopesin teksti. Ja katso hämmästellen, miten jakamatta jättämäsi meemi saa tuhansia jakoja – ja totuutta puolustava linkkisi kaksi hyväksyvää nyökkäystä vähän nörtimmiltä kavereiltasi.

Sitä odotellessa suurimmaksi totuuden ideaalin ymmärtäjäksi jäänee Salaisten kansioiden Fox Mulder.

Totuus?

Se on tuolla jossakin.

Kaikki ovat uskovaisia

Uskonnosta, politiikasta ja kännyköistä puhuttaessa käy ilmi ihmisten perustavanlaatuinen dogmaattisuus. Oma usko, puolue tai kapula on se ainoa oikea. Kun vastaväitteitä esiintyy, ne sivuutetaan epäuskottavina, koska niihin ei sisälly oman uskomusjärjestelämä peruslähtökohtaa: sitä, että oma usko, puoluekanta tai härpäke on parempi.

Me olemme kaikki uskovaisia.

Jotkut uskovat Jumalaan, toiset eivät. Sitoumus omaan uskomusjärjestelmään on kuitenkin yleensä ihan yhtä dogmaattinen, riippumatta siitä, mikä se on. Ateistin maailmankuvan lähtökohta on, ettei Jumalaa ole. Bible Beltin seitsemännen sukupolven maajussi lähtee puolestaan siitä, että maailmaa hallitsee partasuinen superolento. iPhone-fanboyn perususkomus on se, että iPhone on parempi kuin Android. Politiikasta en edes uskalla puhua tässä.

Muut uskomukset ripustetaan sitten näiden perususkomusten ympärille. Kun älykästä suunnittelua puolustava ID-teoreetikko julkaisee uuden menestysteoksen, ateistit tyrmäävät sen – senhän on kirjoittanut ID-teoreetikko! Ja kun Samsung julkaisee uuden Android-puhelimen, on selvää, että se ei ole paljoa mistään kotoisin. Eihän siinä pyöri iOS. Ei mikään ihme, jos keskustelut sitten tulehtuvat.

William James lainasi merkkiteoksessaan Pragmatismi italialaista filosofi Giovanni Papinia. Papini vertasi pragmatistista asennetta hotelliin: hotellin huoneissa yksi rukoilee Jumalaa, toinen kirjoittaa ateistista perusteosta; kolmas tekee kemiallisia kokeita ja neljäs tähyää tähtiin. Pragmatismi on puolestaan käytävä, joka yhdistää näitä kaikkia itsessään enemmän tai vähemmän toimivia tapoja tarkastella maailmaa.

Friedrich Nietzsche opetti puolestaan perspektivalismia: me näemme kaikki maailman vain yhdellä tavalla, yhdestä perspektiivistä. Mutta oppimalla ottamaan uusia näkökulmia, opimme näkemään maailman rikkaammin. Ja vaikkei kukaan voi kaikkia näkökulmia löytääkään, mitä useammalla tavalla asioita osaa tarkastella, sitä todempana maailman näkee.

Meillä kaikilla on omat dogmimme, ja olen aika varma, ettei arkielämä olisi edes mahdollista ilman niitä. Olemme kaikki uskovaisia, halusimme sitä tai emme. Mutta silloin kun nahistelu alkaa kärjistyä, voisi olla hyvä tulla ulos dogmaattisesta huoneesta hetkeksi käytävään tuulettumaan. Ei se vastapuolikaan lähes koskaan kategorisesti väärässä ole. Vasta luopumalla hetkeksi omista dogmeistamme voimme oppia eri tavalla ajattelevalta jotain aidosti uutta.

Unelmien ja todellisuuden raja on liukuva

Meillä on taipumus ajatella, että mielikuvituksen ja todellisuuden välillä on tarkka raja. Jotkut asiat ovat tosia. Toiset puolestaan mielikuvituksen tuotetta. Ihmistä, joka elää mielikuvitusmaailmassa pidetään psykoottisena ainakin viimeistään silloin, jos hän ei kykene enää suoriutumaan arkisista askareistaan. Tämä käsitys on kuitenkin nähdäkseni harhainen.

Me elämme kaikki mielikuvitusmaailmassa.

Iso osa tosina pitämistämme uskomuksista on mielikuvituksen tuotetta. Itse asiassa uskomusten ja tosiasioiden välillä ei tarvitse edes olla suoraa yhteyttä. Ajattelu kun on tuskin mahdollista ilman jonkinlaista tieto-opillista ydinkäsitteistöä. Amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine kuvasikin osuvasti uskomuksia verkostona, jossa mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi hyväksymällä riittävästi muutoksia toisaalla.

Koko kognitiivinen apparaattimme toimii myös ihan älyttömän taloudellisesti. Jos joku uskomus toimii edes välillisesti, siitä pidetään kiinni, jos ei ole aivan pakko luopua. Tämän takia on yhtä helppoa olla ateisti kuin tunnustuksellinen uskovainenkin: aika harva kokemus voisi osoittaa tällaisen perususkomuksen vääräksi.

Arkiuskomukset eivät ole kuitenkaan perususkomuksia ongelmattomampia. Itse asiassa myös aika iso osa arkisista uskomuksista on myös mielikuvituksen tuotetta.

Aika iso osa meistä ajattelee dinosarusten näyttäneen suurin piirtein sellaisilta kuin Jurassic Parkissa. Tosi asiassa kenelläkään ei ole harmainta aavistustakaan miltä dinosaurukset näyttivät. Jos taas puhutaan vaikkapa Napoleonista, näet nopeasti mielessäsi pikkumiehen käsi takinliepeessä ratsastamassa sotakentille. Tämä Napoleon on kuitenkin ihan yhtä paljon mielikuvituksesi tuotetta kuin dinosauruksetkin.

Ehkäpä konkreettisimpana esimerkkinä voisi käyttää sitä, mitä ajattelet siitä, mitä muut ajattelevat sinusta. Varmaankin keksit jonkun henkilön, joka pitää mielestäsi sinua pölkkypäänä. Tämä on lähes aina mielikuvituksesi tuotetta: harvaa ihmistä kiinnostaa kukaan toinen ihminen niin paljon, että hän ajattelisi tästä arjen tuoksinassa yhtikäs mitään. Ihmiskäsitykset syntyvätkin yleensä vasta vuorovaikutustilanteissa. Jos oletat, että toinen pitää sinusta, hän todennäköisesti pitää sinusta.

Iso osa uskomuksistamme perustuu mielikuviin ja – niin – mielikuvitukseen. Jotkut uskomukset ovat enemmän mielikuvituksellisia kuin toiset. Toisilla taas on jo aika paljonkin kokemuspohjaa – ainakin kunnes toisin todistetaan.

Mielikuvitus ja todellisuus myös vaikuttavat toisiinsa koko ajan. Unelmat perustuvat kokemukseesi ja sitä kautta todellisuuteen. Esimerkiksi nukkuessasi päivän aikana aivojesi rakennetta muuttaneet kokemukset pulpahtavat unissa pintaan samalla kun aivokuoren hermoverkot kiinteytyvät. Mutta todellisuus muuttuu myös unelmien mukaan: kun uskallat haaveilla ihanista asioista ja laitat itsesi niiden eteen likoon, alat muuttaa todellisuutta enemmän unelmiesi kaltaiseksi.

Unelmien ja todellisuuden raja on liukuva. Todellisuus synnyttää unelmia – ja unelmat todellisuutta. Kuten Albert Einstein kerran sanoi: ”Minussa on riittävästi taiteilijaa, jotta uskallan käyttää mielikuvitustani. Tieto on rajallista. Mielikuvitus pitää sisällään koko maailman.”

Kuinka monet uskomukset oikeastaan pitävät paikkansa?

Kansasin Topekassa sijaitseva Westboron baptistikirkko on tullut suomalaisille tutuksi tärähtäneen pastorinsa Fred Phelpsin uhittelusta. Phelpsin mukaan Suomi on varsinainen Sodoma ja Gomorra, jossa paholainen pääsee mekastamaan estoitta. Phelpsillä on kiivas kannattajakunta, joka jakaa hänen näkemyksensä. Phelpsin uskomuksissa ei näyttäisi kuitenkaan olevan päätä eikä häntää.

Mutta kenen käsitys asioista sitten pitää paikkansa? Katsotaanpas paria verrokkia. Otetaan aluksi vaikkapa Pasi, teologian opiskelija, joka suhtautuu uskontoon hartaudella, mutta tieteellisen viitekehyksen kautta tarkastellen. Pasi ajattelee, että vaikka Phelps onkin lähtökohtaisesti kristitty, hän kärjistää teologista kantaansa liikaa. Fysiikan opiskelija Pena on puolestaan ateisti. Hän on sitä mieltä, että kajahtanut pastori pitäisi kiikuttaa suorinta tietä pakkohoitoon.

Kuka on oikeassa?

Joka ikinen näistä hahmoista – Phelps itse ja hänen kuvitteelliset vastakappaleensa – ajattelee itse olevansa täysin oikeassa. Phelps tietää, että Suomi on viho viimeinen paheen pesä, koska täällä suhtaudutaan niin hövelisti vaikkapa homoihin ja niin edelleen. Pasi tietää, että Phelps on hihhuli, jota ei kannata ottaa tosissaan. Ja Pena tietää, että Phelps, niin kuin kaikki muutkin uskontoon hurahtaneet hörhöt, kärsii pahanlaatuisesta harhakuvitelmasta. Uskontohan on oopiumia kansalle.

Joka ikinen meistä sitoutuu apinan raivolla omiin uskomuksiinsa. Samalla toisin ajattelevien uskomukset alkavat vaikuttaa meistä älyttömiltä. Joka ikinen uskontokunta puhuu omista dogmeistaan absoluuttisina totuuksina – ja kilpailevan uskontokunnan uskomuksista hölynpölynä. Ihan samalla tavalla toimii tiede: jos sitä ei ole todistettu, sitä ei ole olemassa. Ja sitten ihmetellään, kun kivet hohtavat pimeässä.

Tosi asia on, että tiedämme loppujen lopuksi aivan tavattoman vähän. Kaikista uskomuksistamme oikeasti toimivia on todellisuudessa vain murto-osa. Vaikka monet uskomuksista tuntuvat tosilta, se johtuu siitä, että voimme aina tuoda häiriötekijän ilmaantuessa mukaan uusia olettamuksia. Kuten amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine totesi, mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi tuomalla mukaan riittävästi uusia reunaoletuksia.

Tieteellisellä maailmankuvalla on piirun verran uskonnollista paremmat selitysmahdollisuudet sikäli kuin puhutaan kuurakettien ampumisesta tai vaikkapa pimeässä hohtamisen selvittämisestä. Mutta tiedekään ei ole erehtymätön. Päin vastoin – myös iso osa tieteen tämänhetkisestä tietämyksestä tullaan osoittamaan ennen pitkää vääräksi. Kuten Berkeleyn yliopiston kehityspsykologian professori Alison Gopnik totesi luentosarjansa aluksi, 85% siitä mitä hän aikoo opettaa todistetaan vääräksi seuraavan 15 vuoden kuluessa.

Jos kerran niin monet toden tuntuiset uskomuksemme eivät pidä paikkaansa, mitä tässä voi oikein tehdä? Ratkaisu löytyy nähdäkseni amerikkalaiselta pragmatisti William Jamesilta. James luopui kokonaan totuuden käsitteestä sen klassisessa merkityksessä. Hänen mukaansa tosi uskomus on siis se, mikä toimii – kunnes se korvataan vielä paremmalla uskomuksella. Suuri osa uskomuksistamme ei pidä paikkaansa. Mutta niin pitkään kuin pärjäämme uskomustemme kanssa, voimme toimia ikään kuin ne pitäisivät paikkansa.

Fred Phelpsin maailmankuva voi ihan oikeasti olla toimiva näkemys Kansasin Topekassa. Pasin maailmankuva voi puolestaan antaa hänelle avaimet yhdenlaiseen hyvään elämään, Penan toiseen. Erilaiset uskomusjärjestelmät ovat siis puoliksi oikeassa: “meidän tapa” ajatella on kuin onkin usein mitä oivallisin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “noiden tapa” ajatella olisi väärin.

Valtavassa uskomustemme verkostoissa monet ovat taatusti sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta ei se mitään: niin pitkään kun uskomuksemme toimivat edes joten kuten, pidetään niistä kiinni. Sitten kun vastaan tulee jotain, jota emme enää osaakaan selittää, voimme avata uskomusjärjestelmämme lähemmälle tarkastelulle ja nähdä asiat uudessa valossa. Kuten Sokrates teroitti, viisainhan on kuitenkin se, joka tietää, että ei tiedä.

Perususkomusten äärellä

Väittelen runsaan viikon päästä filosofian tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa. Olen käsitellyt tässä blogissa aika vähän väitöskirjatutkimukseni kiemuroita, vaikka ne ajoittain tulevatkin välillisesti erilaisissa yhteyksissä esiin. Ajattelin yrittää nyt väitöksen kunniaksi valottaa tässä, mistä tutkimuksessa on kyse.

Mitkä ovat sellaisia perususkomuksia, joista emme tingi mistään hinnasta?

Minkä tähden otamme esimerkiksi matematiikan ja logiikan totuudet annettuina? Siis että 2 + 2 = 4 tai että jokin ei voi olla ja olla olematta yhtä aikaa? Tämä voi tuntua tyhjänpäiväiseltä saivartelulta, kunnes tarkastellaan tilanteita, joissa tällaiset sinänsä itsestään selvät totuudet eivät pädekään. Esimerkiksi kvanttifysiikasta voidaan johtaa lauseita, joiden mukaan asiantilat ovat ja ovat olematta yhtä aikaa.

Tällaisiin totuuksiin kohdistuvaa tietoa nimitetään usein filosofiassa a priori tiedoksi – siitä siis väitöskirjani nimi Pragmatic A Priori Knowledge. Mielestäni tämä on ollut hurjan mielenkiintoinen tutkimuskohde. Myös tutkimuksen tulokset olivat aika kiinnostavia. Kävi nimittäin ilmi, että jopa fundamentaalisimpien perususkomustemme taustalla on oma sitoumuksemme näiden uskomusten totuuteen. Toisin sanoen, 2 + 2 on 4 juuri siitä syystä, ettemme suostu ajattelemaan toisin.

Kun tarkastellaan a priori tiedon luonnetta ja niitä käytäntöjä, joissa sillä on merkitystä, kuten matematiikkaa, logiikkaa ja käsitteiden määrittelemistä, käy pian ilmi, että perustavanlaatuisin syy sitoutua näissä käytännöissä vallitseviin totuuksiin on siinä, että niistä on meille hyötyä.

Perususkomusten luonne on käytännön sanelema: pidämme kiinni matemaattisista tai loogisista totuuksista, koska ne palvelevat tarkoitusperiämme. Joskus joudumme kuitenkin muokkaamaan käsityksiämme. Eukleideen geometria joutui antamaan tietä Riemannille. Newtonin sievä mekaniikka jousti Planckin, Bohrin ja Heisenbergin tulosten tieltä. Ja eipä Pluto-parkakaan ole enää planeetta: planeetan käsite kun määriteltiin vuonna 2006 uudelleen.

Tästä seuraa, ettei mikään käsitejärjestelmä ole itsessään todempi kuin toinen – totuus seuraa vasta kun asioita tarkastellaan jonkin itsessään johdonmukaisen käsitejärjestelmän puitteissa. Näin ollen tieteeseen perustuva maailmankuva on prikulleen yhtä tosi kuin vaikkapa uskonnollinenkin. Arvioinnin kriteerinä voi olla vain se, miten hyvin käsitejärjestelmät palvelevat tarkoituksiamme.

Ihmisten tarkoitukset voivat olla toisistaan kovin erilaiset. Ymmärtääksemme toisiamme meidän täytyy siis tajuta, että tapamme tarkastella maailmaa voivat olla valtavan erilaiset: mikä on yhden ihmisen pyrkimyksille hedelmällisin tarkastelutapa voi toiselle olla silkkaa hölynpölyä. Se, mihin käsitteisiin sitoudumme, ja mitkä a priori tiedettävät uskomukset teemme näin tosiksi, riippuu omista pyrkimyksistämme. Kysymys on viime kädessä pragmaattinen.

PS. Väitöstilaisuus pidetään Jyväskylän yliopiston Historica-rakennuksen salissa H320 perjantaina 16.12. klo 14:15 alkaen. Vastaväittäjänä toimii professori Robert Sinclair (Brooklyn College) ja kustoksena professori Mikko Yrjönsuuri (Jyväskylän yliopisto). Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

5 filosofista esikuvaa

Juuso Palander kirjoitti hiljattain hienon kirjoituksen esikuvien tärkeydestä. Pyörää ei kannata keksiä kahdesti – jonkun jälkiviisaus voi olla sinun viisauttasi. Jos haluat synnyttää jotakin aidosti uutta ja arvokasta, kannattaa miettiä, ketkä ovat jo saaneet aikaan sellaista, jota juuri sinä arvostat – ja hakea näiltä esikuvilta innostusta myös omaan työhösi. Nämä ovat ne jättiläiset, joiden harteilta juuri sinä ponnistat. Tässä esittelen viisi omaan ajatteluuni merkittävimmin vaikuttanutta filosofia.

1. Clarence Irving Lewis

C.I. Lewis on väitöskirjani keskushahmo. Löytäessäni Lewisin filosofian, säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta raakaa tutkimustyötä. Lewisin ajatuksissa oli kiteytetty ja systematisoitu valmiiksi käsittämätön määrä sellaisia tutkimuslinjoja, joita olin vasta alkanut hahmotella kun aloin kirjoittaa väitöskirjaani.

Lewis on antanut minulle erityisesti tietoteoreettisen kivijalan. Toisin sanoen olen oppinut Lewisia tutkimalla hahmottamaan paremmin, mitä tietäminen ja ymmärtäminen tarkoittaa. Lewis ammentaa Kantilta tietoteoreettisen perustansa, sivistäen sitä pragmatistisesti niin, ettei mikään yksittäinen tietoteoreettinen järjestelmä ole se ainoa oikea. Jos olet kiinnostunut filosofisista peruskysymyksistä, suosittelen ehdottomasti tutustumista Lewisin ajatteluun.

2. Ludwig Wittgenstein

Wittgenstein oli puolestaan graduni sankari. Wittgensteinin ajattelu on kiehtonut lukemattomia filosofeja, ja valittiinpa hänet hiljattain 1900-luvun merkittävimmäksi filosofiksikin. Eikä ihme: Wittgenstein kiteytti kolme filosofiansuuntaa – ja tuhosi kaksi.

Itselleni Wittgensteinin filosofiassa tärkeintä on ollut Tractatus logico-philosophicus -teoksen pykälä 6.54: niin sanottu tikapuuvertaus. Siinä itävaltalaisnokkelikko tiivistää mielestäni koko filosofian ytimen. Sanat ovat vain tikapuita, jotka johdattelevat ymmärryksen äärelle. Ja kun ymmärrys on viimein saavutettu, voidaan tikapuut heittää pois.

3. Willard van Orman Quine

Quine on väitöskirjani antagonisti, vastustaja. Siinä, missä puolustan Lewisin tietoteoriaa, asemoin sen tietyiltä osin Quinen ajattelua vastaan. Vaikka olenkin filosofisista keskuskysymyksistä jossakin määrin eri mieltä Quinen kanssa, ihailen silti Harvardin filosofineroa suuresti: Quinen teräviä ja tarkkaälyisiä kirjoituksia on aina valtavan riemastuttavaa lukea.

Quine muistuttaa minua siitä, että vaikka olisin täysin eri mieltä joistakin fundamentaalisista kysymyksistä, voin silti arvostaa toisen valtavan syvällistä filosofista ymmärtämystä. Quinen ajattelu on ihastuttavan tarkkarajaista ja hiottua, huolimatta sen tietyistä ongelmakohdista silloin kun sitä tarkastellaan lewislaisesta näkökulmasta.

4. Søren Kierkegaard

Kierkegaardiin tutustuin pitkälti Wittgensteinin kautta. Siinä missä Wittgenstein on analyyttinen ja käsitteellisesti tarkkarajainen, heiluu Kierkegaard peräti postmodernin rajoilla – vaikka hän edelsikin tätä ajatussuuntaa ainakin puolisen vuosisataa.

Kierkegaard käsittelee niin fundamentaalisia elämänkysymyksiä, että yksin niiden pukeminen kielelliseen muotoon on jo jonkinmoinen saavutus. Ei siis mikään ihme, että hän päätyykin lopulta syleilemään paradoksia, ristiriitaa. Ei elämä putoa pohjimmiltaan näppäriin luokituksiin – vaikka luokituksilla voi jotain virkaa ollakin.

5. Sokrates

Sokrates edustaa filosofin arkkityyppiä, ja olisi omituista, jos häntä ei löytyisi jollakin tavalla joka ikisen filosofin sankareiden listalta. Sokrateen ytimen muodostavat itsetuntemus, peräänantamattomuus ja loppumaton uteliaisuus maailman eteen heittämiä kysymyksiä kohtaan.

Mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät kysymysmerkkiin – ja Sokrates, jos kuka, ymmärsi tämän perin pohjin. Vastaaminen on mielettömän palkitsevaa ja hienoa, mutta vielä hienompaa on osata kysyä oikeat kysymykset. Viisain ei ole se, joka tietää eniten. Viisain on se, joka ymmärtää, että riippumatta siitä, kuinka paljon jo tiedämme, olemme vasta ottaneet aivan ensimmäiset askeleet tutkimusmatkallamme.

Oleminen on päätöksen tekemistä?

”En ymmärrä”, Martin sanoi. ”Vaikutat kaikilla mahdollisilla tavoilla ihmiseltä, mutta olet silti vain mutkikas Searle-kone, joka jäljittelee elämää.”
”Aivan oikein”, servitor sanoi.
”Mutta mistä minä voin tietää kenestäkään, onko kyseessä servitor vai ihminen?”
”Jos sinulla ei ole menetelmää, jolla voit tunnistaa eron, ei eroa ole olemassakaan”, robotti vastasi ja pyöritteli piña coladaa lasissaan.

”Mutta sinä tiedät!” Martin sanoi turhautuneena.
”Minä en tiedä mitään. Mieti höyrykonetta; mieti kiinalaista huonetta. Eivät nekään tiedä mitään. Minä vain toteutan ohjelmointiani.”
”Ehkä höyrykoneellakin on jonkinlainen mieli; vauvamieli. Höyrykoneet ovat vain niin erilaisia, ettemme huomaa sitä.”
”Mihin sitten vedät rajan? Onko kivelläkin mieli?” robotti kysyi.
Martin tuijotti juomalasiinsa ja hymähti.

”Mutta minä voin kuitenkin tietää, että olet höyrykone?”
”Et tietenkään. Jos käytössäsi ei ole menetelmää, jonka perusteella voi tehdä eron kahden mahdollisen tulkinnan välillä, voit tehdä eron vain tekemällä päätöksen. Voit siis päättää ihan itse, että olen robotti, tai että olen ihminen. Ja kun olet tehnyt päätöksen, olen sitten juuri se, mitä olet päättänyt.
”Ajattele, että olemukseni on eräänlainen todennäköisyysaalto, joka sallii lukemattoman määrän erilaisia tulkintoja. Jos uskot, että olen robotti, aaltofunktio romahtaa, ja olen kaikilla sinulle merkittävillä tavoilla robotti. Jos taas uskot, että olen ihminen, joka vedättää sinua, romahtaa samainen aaltofunktio niin, että olen käytännössä sinulle ihminen. Kaikki havaitsemasi on viime kädessä kiinni todennäköisyyksistä. Todennäköisyyksien romahtaminen faktoiksi tapahtuu silloin, kun uskot, että jokin on riittävän todennäköistä.”

”Kuule, en tainnut ymmärtää sanaakaan siitä, mitä juuri sanoit.”
”Et voi tietää, että olen höyrykone. Mutta voit päätellä tietämästäsi jotain ja muodostaa mielipiteen. Joko olen höyrykone, tai olen sellaisena esiintyvä ihminen. Kumpaa pidät todennäköisempänä?”
”Edellistä.”
”Niinpä aaltofunktio on romahtanut, ja tässä istuu ehta robotti”, servitor sanoi virnuillen leveästi.
”Jep jep”, Martin sanoi ja ryysti gin toniciaan pillillä.
Aurinko alkoi laskea. Martin rentoutui rantatuolissaan ja antoi katseensa harhailla horisonttia pitkin. Hän tyhjensi lasinsa ja mietti, tilaisiko vielä yhden.

Tiedätkö oikeasti sen, mitä tiedät?

Tieto on jännä juttu. Luulin pitkään tietäväni kaikenlaista. Ateenan viisaimmaksi mieheksi tituleerattu Sokrates opasti kuitenkin, että viisas on se, joka tietää, ettei tiedä. Sokrateen oivallus ei suinkaan kerro filosofilegendan nöyryydestä. Sokrates uskoi itsekin olevansa aikansa viisain ajattelija. Sokrateen toteamus kertoo ennemminkin tiedon luonteesta, jonka filosofisuuruus ymmärsi vallan hyvin.

Tiedät oikeasti vain murto-osan siitä, mitä luulet tietäväsi.

Allison Gopnik kysyi UC Berkeleyn kehityspsykologian luennolla, kuinka moni opiskelijoista tietää, miten vetoketju toimii. Lähes kaikki viittasivat. Sen jälkeen hän kysyi, kuka voisi selittää, miten se toimii. Yleisöstä ei löytynyt yhtään henkilöä, joka olisi kyennyt siihen. Toki moni osaa sanoa jotain sen suuntaista, että hakaset yhdistyvät toisiinsa ja niin edelleen. Mutta miten ihmeessä se värkki oikeasti toimii?

Usein oletamme tietävämme, miten jokin asia toimii, kun osaamme kysyttäessä muodostaa jonkinlaisen vastauksen. Varsinaisesta toimintaperiaatteesta meillä ei kuitenkaan ole välttämättä tuon taivaallistakaan aavistusta. Emme vain tajua sitä, koska emme koskaan joudu testaamaan tietämystämme.

Miten vetoketju siis toimii? Tai miten helikopteri pysyy ilmassa? Miten painovoima toimii? Kaikki nämä vaikuttavat ensi kädessä varsin yksinkertaisilta ja helpoilta kysymyksiltä. Vetoketjuhan nyt sulkee takin, kun sen vetää ylös. Helikopterin lavat taas pyörivät ympyrää, ja pitävät värkin ilmassa. Ja painovoimahan nyt on itsestään selvä: maa vetää kamaa puoleensa. Mutta miksi?

Suurin osa siitä, mitä luulemme tietävämme, on itse asiassa vain itsestäänselvyyksien toteamista. Itse toimintaperiaatteesta meillä ei ole usein aavistustakaan. Vetoketjun keksiminen oli fantastinen läpimurto vaateteollisuudelle – harva osaisi vieläkään lonkalta rakentaa oman vetoketjun. Kokeile vaikka. Helikopterin toimintaperiaatteen ymmärtäminen edellyttää puolestaan valtavan monimutkaisen aerodynamiikan teorian tuntemusta. Pyörivät lavat näkee pikkulapsikin. Mutta miten saat värkin pysymään ilmassa niin, ettei se ala kieppua ympäriinsä tai ettei se putoa heti maahan? Ja painovoiman perimmäisestä luonteesta ei edes Stephen Hawkingilla ole kuin häilyviä etiäisiä.

Mitä me sitten tiedämme? Tiedämme paljon arkipäiväisiä asioita. Tässä ruudulla on tekstiä. Joku on kirjoittanut tämän tekstin. Jääkaapissa on maitoa, tai sitten ei. Ja niin edelleen. Mutta vaikka tiedämme yhtä sun toista, tiedämme kuitenkin aivan tavattoman vähän. Jopa viisaimmat meistä.

Siksi viisain on se, joka tietää, ettei tiedä.