Tag Archives: ludwig wittgenstein

Voiko taloustiede olla uskon asia?

06/11/2012

63 kommenttia

Tehdäänpä heti kärkeen yksi asia selväksi. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei taloustieteellisiä teorioita voi kritisoida muuten kuin taloustieteellisesti. Mutta siinä vaiheessa kun taloustiede koskettaa ihan tavallisen ihmisen ihan tavallista elämää, pitäisi tieteellisten teorioiden valintaa ohjata ilman muuta viimeisin tutkimustieto siitä, minkälaisia olentoja juuri ihmiset ovat.

Onkin harmi, ettei retoriselta iskuvoimaltaan kenties voimallisin viimeaikainen taloustieteen muotiliike libertarismi huomioi tätä tutkimustietoa lainkaan. Oikeistolibertaristien tekstejä lukiessa mukaan tempautuu kyllä saman tien. Argumentaation sisäinen johdonmukaisuus on päätähuimaavaa. Libertaristien sankarit Ludwig von Misesistä Ayn Randiin ovat loistavia kirjoittajia.

Harmi vaan, ettei libertarismilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä todellisuudentajun puute on tullut viime päivinä selvästi esille, kun olemme saaneet lukea mediasta nuorlibertaarien eriskummallisia käsityksiä sosiaalipolitiikasta. Saul Schubakin tai Aleksi Tolvasen näkemykset hämmentävät maallikkoa – mutta hämmentävät ne akateemista tutkijaakin. Kenties selkeimmin tämä käy ilmi organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnin nuorison kanssa hiljattain käymästä hilpeästä Facebook-keskustelusta.

Libertaristien opinkappaleet von Misesistä Friedmaniin, Randista Wahlroosiin svengaavat kuin hirvi. Monissa teksteissä on myös ihan oikeasti järkeä. Esimerkiksi Nalle Wahlroosin hiljattain julkaistu demokratian kritiikki osuu paikoitellen hyvin tärkeisiin kysymyksiin: kyllä, tarvitsemme vähemmän byrokratiaa ja kukkahattutäteilyä. Mutta nykyisen järjestelmän lapsentaudeista ei seuraa, että koko hyvinvointivaltio pitäisi jyrätä maan tasalle. Myös nykyjärjestelmässä on paljon hyvää.

Koska libertaristikirjoittajat ovat yleensä tavattoman älykkäitä, on tekstien sisäinen logiikka pistämätöntä. Harmi vaan, että pelkkä looginen pätevyys ei riitä hyvään argumentaatioon. Nyt tekstien perkaaminen on vähän niin kuin lukisi Klingonin kielen käsikirjaa. Napakkaa, mutta fiktiivistä.

Niin kuin logiikan tutkimuksen merkkimiehet Wittgensteinista Gödeliin ovat osoittaneet, logiikka ei koske todellisuutta lainkaan. Sen kohteena ovat ajattelun ja pätevän päättelyn rakenteet. Logiikan ja todellisuuden kytkös syntyy vasta, kun valitaan sellaiset aksioomat – kritiikittä hyväksytyt perusolettamukset –, jotka pitävät oikeasti paikkansa.

Libertaristeilla aksioomat on kuitenkin valittu norsunluutornissa, ei todellisessa maailmassa. Randin objektivismin peruskäsitykset on ammuttu alas jo aikaa sitten havaintopsykologian tutkimuksen parissa: ennakkokäsitykset, havaintokonteksti ja aikaisemmat kokemukset muokkaavat merkittävästi kokemuksen luonnetta. Mitään randilaista objektiivista kokemusta ei ole olemassakaan. Tässä kannattaa kurkata esimerkiksi Kevin O’Reganin, Alva Noën ja Daniel Simonsin tutkimuksia.

Ludwig von Misesin praxeologiana tunnetun toiminta-ajatuksen perustana on puolestaan niin sanottu toiminta-aksiooma. von Mises muotoilee aksiooman teoksessaan Human Action näin: ”Ihmisen toiminta on tarkoitukseen suuntaavaa toimintaa. Toisin sanoen, toiminta on käytäntöön pantua ja agentiksi muuntunutta tahtoa, joka tähtää päämääriin.”

von Mises kumppaneineen menee aksioomansa kanssa kuitenkin rytisten metsään. Tässä huomaa, että teorian kehittäjä on taloustieteilijä, ei psykologi. Kun katsotaan, mitä maailman huippupsykologit nobelisti Daniel Kahnemanista John Barghiin, Amos Tverskysta Jonathan Evansiin tuumaavat ihmisen toiminnan perusteista, syntyy aivan toisenlainen kuva.

Puhtaan matematiikan ja taloustieteellisten yhtälöiden maailmassa von Misesin aksiooma voi vaikuttaa kyllä ihan uskottavalta. Mutta kun tarkastellaan mittavaa satoja, ellei tuhansia vertaisarvioituja huippututkimuspapereita käsittävää tutkimusta, jotka on tehty oikeiden ihmisten kanssa, on lopputulos toinen.

Kahneman ja Tversky osoittivat Nobel-palkituissa tutkimuksissaan, että ihminen tekee itse asiassa harvoin tietoisia ja päämääräsuuntautuneita päätöksiä. Päin vastoin, valtaosa ihmisen toiminnasta ohjautuu opittujen toiminnanprosessien ja tiedostamattomien rutiinien varassa. Pahimmillaan tämä tulee esiin, kun pintaan pääsevät alkukantaiset biologisen evoluution tuottamat vaistot. Puhtaasti sukupuolivietin tai energiavarantojen maksimoinnin varassa toimiminen johtaa vain seksiskandaaleihin ja amerikkalaiseen ruuminrakenteeseen.

Bargh ja Evans ovat puolestaan uransa aikana näyttäneet valtavan tutkimusnäytön nojassa, että ihmisen toimintaa ohjaa rationaalisen ajattelun sijaan useimmiten tiedostamaton – niin hyvässä kuin huonossakin. Kuten Yale-professori Bargh esittää, peräti 95% ihmisen toiminnasta on täysin automaattista. Tässä ollaan siis aika kaukana von Misesin ”egon merkityksellisestä vastauksesta aistiärsykkeisiin ja ympäristötekijöihin”. Ego on käytössä vain 5% ajasta. On huolestuttavaa, jos maailmantaloutta ohjaava teoretisointi huomioi vain tämän pintaraapaisun inhimillisestä ajattelusta.

Libertaristit paaluttavat usein myös ihmisen perustavanlaatuista itsekkyyttä. Tämä 1900-luvun alussa suosittu ajatus on myöskin osoitettu täysin kestämättömäksi. Esimerkiksi Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Dacher Keltner on tutkimuksissaan osoittanut, että ihmisen perustoiminta on sosiaalista ja altruistista: vaikka peliteoria ennustaa esimerkiksi vangin dilemmassa oman edun tavoittelua, on Keltner osoittanut tutkimuksissaan, että todellisessa maailmassa ihmiset toimivat useimmiten yhteistyöhaluisesti. Tunnetutkimuksen neurotiede kertoo puolestaan, että ihmisaivot synkronoivat tunteita tavattoman nopeasti. Ihminen pyrkii normaalisti estämään toisten ihmisten huonovointisuutta – jollei ole itse kriisitiltanteessa tai psykopaatti.

Lopuksi, libertaarien idealisoima negatiivinen vapaus – ajatus siitä, että ihmisten pitäisi antaa tehdä mitä haluavat ilman toisten häirintää – on tutkimustiedon valossa kaikkea muuta kuin vapautta. Jos emme sovi yhteisiä pelisääntöjä, ihmiset pääsevät mekastamaan viettiensä varassa kaasu pohjassa. On meillä tästä esimerkkejäkin. Esimerkiksi Somaliassa valtion rooli on kutistunut käsittääkseni aika absoluuttiseen minimiin. Negatiivinen vapaus ei ole itse asiassa vapautta lainkaan – vaan monelle ihmiselle vaistotoimintojen orjuutta. Veikkaan, että aika harva alkoholisti on päättänyt vonmisesläisittäin ruveta päämäärätietoisesti alkoholistiksi paremman tekemisen puutteessa.

Oikeistolibertarismin taustalla oleva taloustiede ei siis oikeastaan huomioi lainkaan sitä valtavaa tieteellisen tiedon määrää, jota meillä on ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Kuten Thomas Taussi totesi yllä linkkaamassani Facebook-keskustelussa, tämä ei oikeastaan edes ole taloustieteen tarkoitus. Mutta siinä vaiheessa kun tällaisen argumentaation pohjalta aletaan tehdä poliittisia päätöksiä, olisi aika tärkeää pitää huoli siitä, että taustalla olevalla tutkimuksella on edes jotain tekemistä todellisen elämän kanssa. Teoria voi olla hieno ajatusrakennelma, vähän niin kuin shakkipeli. Sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää päätöksenteon ohjenuorana sen enempää kuin pelejäkään.

Maailman kovatasoisin tieteellinen tutkimus osoittaa meille kirkkaasti, ettei ihminen toimi rationaalisesti harkiten ja utiliteettiaan maksimoiden. Edellä linjaamani argumentit perustuvat 2000-luvulla julkaistuihin tutkimuksiin, joita on tuotettu muun muassa Harvardissa, Yalessa, Princetonissa, Stanfordissa ja Berkeleyssä – ei Itävallassa 1940-luvulla. Tuhannet ihmisten parissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että ihmisen toiminta on enimmäkseen automatisoitunutta, ja sen perustana on ennen kaikkea pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisen hyvän maksimointiin.

Tätä silmällä pitäen oikeistolibertarismi on monella tapaa ennemminkin jännä uskonto. Vaikka libertarismia mainostetaan usein tieteellisenä oppisuuntana, on sen tieteellinen pohja nykytiedon valossa aika olematon. Niin pitkään kuin libertarismin aksioomat ovat irtaantuneet siitä, miten oikeasti tiedämme ihmisten toimivan, ei kyse ole tieteellisesti uskottavasta teoriasta. Tässä mielessä libertarismi onkin yksi uskonto muiden uskontojen joukossa: dogmaattinen ja sisäisesti johdonmukainen ajatusrakennelma, johon sitoutuminen vaatii jonkinlaista herännäisyyttä tai uskon hyppyä.

Vaikka uskovaisille saarnamiesten argumentit kuulostavatkin kiistattomilta, me libertaaripakanat jäämme raapimaan päätämme ihmetyksestä. Miljoonien ihmisten elämään vaikuttava teoretisointi ei voi olla pelkästään uskon asia.

Totuus on poliisiasia

17/10/2012

11 kommenttia

Filosofeja on vuosituhansia askarruttanut kysymys siitä, miten saamme selville jonkin väittämän totuuden. Vielä 1900-luvun alkuun asti ajateltiin naiivisti, että totuus on yksinomaan jonkin väitetyn lauseen vastaavuus asiaintilojen kanssa. Esimerkiksi lause ”lumi on valkoista” on tosi, jos lumi on valkoista. Tämä näkemys on kuitenkin ongelmallinen monesta syystä.

Oikeastaan väittämät ovat tosia tai epätosia vain tietyllä tavalla tulkittuna.

Jos vaihdamme kokonaan näkökulmaa, muuttuu itsestään selvänä aiemmin pidetty väittämä täysin päättömäksi. Kokeile vaikkapa hypätä kristillisestä viitekehyksestä ateistiseen. Tarkoittaako lause ”Jumala on hyvä” samaa? Edellisessä se on perususkomus, johon liittyy valtavan monimutkainen uskomusverkosto käytäntöineen. Jälkimmäisessä lause on silkkaa hölynpölyä, vähän niin kuin sanoisi, että ”Joulupukki pitää puurosta”.

Meillä on hirveän voimakas tarve ajatella, että maailma on tietynlainen ja tulkittavissa tietyllä ”oikealla” tavalla. Sama koskee myös omaa elämäämme ja muistojamme: asiathan ovat tapahtuneet niin kuin ovat. Sitoudumme tähän entistä enemmän siksi, että vaihtoehto tuntuu älyvapaalta. Eikö yllä sanotun nojalla seuraa, ettein mitään asioiden oikeaa laitaa ole? Kaikkihan voidaan tulkita ihan miten vaan. Jos muutan ajatteluni reunaehtoja riittävästi, voin pitää tätä läppäriä vaikkapa Felix Baumgartnerin ilmapallona ja niin edelleen, eikö niin? No ei.

Voimme vaihtaa perspektiiviä usein hyvin radikaalistikin. Lukemalla hengellistä kirjallisuutta ateisti voi löytää yllättäen hengellisen elämän ja kääntyä uskonnolliseksi – tai toisin päin, Bible Beltin farmari voi löytää ahaa-elämyksen Darwiniin tutustumalla. Tiedemies voi huomata, että koko tieteenhaaran reunaehdot on aseteltu väärin, ja parempi teoria löytyy, kun ne kyseenalaistetaan kokonaan; näin teki esimerkiksi Einstein. Ja yksinkertaisella harjoituksella on mahdollista muuttaa merkittävästi suhdetta omaan menneisyyteen. Mutta perspektiivi kohdistuu kuitenkin aina samaan asiaan: siihen, minkälainen maailma on.

Kuvittele talo, jonka yksi sivu on neliskanttinen ja toinen sivu kolmikulmainen. Pasi seisoo suoraan neliskanttista sivua vasten ja Pena kolmikulmaista sivua vasten. Pasi ja Pena ajautuvat loputtomaan nokkapokkaan, koska Pasi on sitä mieltä, että ”talo on neliskanttinen” on tosi, ja Pena sitä mieltä, että ”talo on kolmikulmainen” on tosi. Molemmat ovat tietysti oikeassa: talo on kumpaakin, riippuen tarkastelun näkökulmasta. Molemmat ovat myös yksimielisiä siitä, että ”talo on pyöreä” ei pidä paikkaansa. Tarkasteltu asiantila kun ei tarjoa kummallekaan tällaista tulkintaa. Asiat ovat ilman muuta jollakin tavalla – mutta emme koskaan voi lopullisesti ilmaista miten ne ovat kaikilla mahdollisilla tavoilla tarkasteltuna. Tästä syystä tulkinnanvaraa on aina.

Vaikka meillä olisi kaikkien tosien lauseiden joukko, voidaan myös toisenlainen näkökulma löytää kun reunaehtoja jumpataan riittävästi. Sekä lopullisen totuuden kaipaajat että sen suhteellistajat ovat siis itse asiassa molemmat oikeassa. Väittämät ovat tosia tai epätosia riippuen tulkinnan viitekehyksestä, mutta kuitenkin suhteessa siihen, miten asiat oikeasti ovat.

Totuuden vastakohta ei siis itse asiassa ole edes epätotuus: yksi tosi väitelause voi toisessa viitekehyksessä olla epätosi, ja toisin päin. Totuuden vastakohta on valhe: se, että ajattelet asioiden olevan jollakin lailla – mutta väität ihan muuta. Ehkäpä totuuden pohtiminen ei edes kuulu filosofeille. Kuten Ludwig Feuerbach aikanaan totesi, totuus on poliisiasia.

10 klassikkoa ajattelun ammattilaiselle

09/12/2011

4 kommenttia

Periaatteessa olen sitä mieltä, että lukemisen pitäisi olla aina innostavaa – ihminen kun ei opi, jollei ole kiinnostunut lukemastaan. Tästä syystä jokaista kirjaa ei kannata lähilukea. Käyttämällä erilaisia lukutekniikoita, jopa puisevista tiiliskivistä saa parhaat palat irti.

On kuitenkin nähdäkseni olemassa poikkeus, joka tekee säännön: klassikkokirjallisuus. Klassikot kannattaa nimittäin lähilukea kahdesta syystä, vaikka ne olisivat kuinka raskaita tahansa. Ensinnäkin, ne valottavat koko kulttuurimme ajattelutapaa: monen arjen uskomuksen juuret ovat klassikkoteksteissä. Toisekseen, klassikot ovat usein aivan erilaisia kuin olemme ajatelleet.

Tässä siis lista kymmenestä sellaisesta klassikkokirjasta, jotka kannattaa lähilukea senkin uhalla, että välillä haukotuttaisi.

1. Homeros: Ilias ja Odysseia

Homeroksen teospari säteilee lähes koko länsimaisen kertomakirjallisuuden taustalla. Vaikka Ilias muistuttaakin graafisuudessaan paikoin splatter-elokuvia, luo se kirkkaan ajankuvan antiikin kaupunkivaltioiden Kreikasta. Odysseuksen harharetket puolestaan loivat pohjan kertomatyylille, jota ovat sittemmin hyödyntäneet niin J.R.R. Tolkien kuin George Lucaskin.

2. Platon: Apologia

Platonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe linjaa klassisia teemoja filosofin roolista viisauden todelliseen luonteeseen. Puheessa Sokrates osoittaa, että viisas ymmärtää ennen kaikkea oman tietämyksensä rajallisuuden.

3. Aristoteles: Ensimmäinen ja toinen analytiikka

Teoksissaan Aristoteles käy läpi syllogistisen logiikan pätevät kuviot yksityiskohtaisesti. Samalla hän laskee kivijalan koko länsimaiselle ajattelulle: Aristoteleen logiikkaa käytettiin lähes kaksi tuhatta vuotta ennen kuin moderni logiikka sivuutti sen.

4. Aristoteles: Retoriikka

Aristoteleen toinen klassikkoteos, jossa hän esittelee kuulun retorisen jaottelun ethokseen, pathokseen ja logokseen. Yhä nykyäänkin puhetaito-opeissa tavattu erottelu antaa tehokkaat työkalut vakuttavaan puheeseen ja taitavaan sanankäyttöön.

5. Ovidius: Metamorfoosit

Ovidiuksen klassikkoeepos on varsinainen kreikkalaisen mytologian aarreaitta. Tiettävästi vanhimmassa Kreikan mytologiaa summaavassa teoksessa Ovidius käy läpi klassikkomyytit Ikaruksesta Minotaurokseen, Araknesta Zeuksen villeihin hamesankariretkiin. Ovidiuksen heksamitainen kieli on myös lennokasta ja vitsikästä.

6. Dante: Jumalainen näytelmä

On vaikea arvioida, kuinka iso osa länsimaisesta maallistuneesta uskontokuvastosta on peräisin Danten teoksesta. Jumalaisessa näytelmässä Dante kulkee klassikkokirjailija Vergiliuksen ja Danten naisihanteen Beatricen johdattamina läpi helvetin, kiirastulen ja lopulta taivaan. Danten perusteosta on jopa kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi.

7. William Shakespeare: Romeo ja Julia

Ovidiuksen teoksesta alun perin löytyvän Pyramuksen ja Thisben tarinan versiointi kuuluu tietysti maailmanhistorian klassikoihin. Antiikin tragediasta ponnistava Shakespeare-klassikko on varsinainen kielen lennokkuuden aarreaitta, jonka tarina ei jätä ketään kylmäksi.

8. Immanuel Kant: Puhtaan järjen kritiikki

Pääteoksessaan Kant esittelee transsendentaalifilosofiansa perusperiaatteet. Kantin kopernikaaninen kumous jakoi filosofian jatkumon kahtia: yhtäällä kehitys jatkui klassisella aristoteelisella pohjalla. Toisaalla uudenlainen filosofinen ajattelu versoi Kantin pohdinnoista ja synnytti kokonaan uusia ajatussuuntia pragmatismista eksistentialismiin.

9. Charles Darwin: Lajien synty

Nykyaikaista tieteellistä ajattelua ei voi ymmärtää irrallaan Darwinista. Siinä, missä Kant mullisti filosofisen ajattelun heiluttamalla klassisen aprioristisen ajattelun kivijalkaa, antoi Darwin huutia luomisopeille kehittämällä johdonmukaisen tavan selittää, miten eliölajit voivat kehittyä riittävän ajanjakson aikana spontaanisti. Teos sisältää paljon yksityiskohtaista kasvi- ja eläintieteellistä pohdintaa, mutta sen esittelemä perusperiaate on yhä yhtä ajankohtainen kuin toista sataa vuotta sitten.

10. Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus

Usein 1900-luvun merkittävimpänä filosofisena teoksena pidetty Wittgensteinin Tractatus yhdistelee formaalin logiikan koukeroita erikoisiin Kierkegaard-vaikutteisiin filosofisiin käänteisiin ja jopa suoranaiseen mystiikkaan. Aforistisessa lausekokoelmassa Wittgenstein loi perustan loogisen positivismin ajatussuunnalle ja samalla mullisti koko länsimaisen käsityksen filosofian luonteesta. Erityisesti teoksen loppupään pohdinnat kielen ja maailman suhteesta ovat kaikkien aikojen filosofisia helmiä.

5 filosofista esikuvaa

30/03/2011

2 kommenttia

Juuso Palander kirjoitti hiljattain hienon kirjoituksen esikuvien tärkeydestä. Pyörää ei kannata keksiä kahdesti – jonkun jälkiviisaus voi olla sinun viisauttasi. Jos haluat synnyttää jotakin aidosti uutta ja arvokasta, kannattaa miettiä, ketkä ovat jo saaneet aikaan sellaista, jota juuri sinä arvostat – ja hakea näiltä esikuvilta innostusta myös omaan työhösi. Nämä ovat ne jättiläiset, joiden harteilta juuri sinä ponnistat. Tässä esittelen viisi omaan ajatteluuni merkittävimmin vaikuttanutta filosofia.

1. Clarence Irving Lewis

C.I. Lewis on väitöskirjani keskushahmo. Löytäessäni Lewisin filosofian, säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta raakaa tutkimustyötä. Lewisin ajatuksissa oli kiteytetty ja systematisoitu valmiiksi käsittämätön määrä sellaisia tutkimuslinjoja, joita olin vasta alkanut hahmotella kun aloin kirjoittaa väitöskirjaani.

Lewis on antanut minulle erityisesti tietoteoreettisen kivijalan. Toisin sanoen olen oppinut Lewisia tutkimalla hahmottamaan paremmin, mitä tietäminen ja ymmärtäminen tarkoittaa. Lewis ammentaa Kantilta tietoteoreettisen perustansa, sivistäen sitä pragmatistisesti niin, ettei mikään yksittäinen tietoteoreettinen järjestelmä ole se ainoa oikea. Jos olet kiinnostunut filosofisista peruskysymyksistä, suosittelen ehdottomasti tutustumista Lewisin ajatteluun.

2. Ludwig Wittgenstein

Wittgenstein oli puolestaan graduni sankari. Wittgensteinin ajattelu on kiehtonut lukemattomia filosofeja, ja valittiinpa hänet hiljattain 1900-luvun merkittävimmäksi filosofiksikin. Eikä ihme: Wittgenstein kiteytti kolme filosofiansuuntaa – ja tuhosi kaksi.

Itselleni Wittgensteinin filosofiassa tärkeintä on ollut Tractatus logico-philosophicus -teoksen pykälä 6.54: niin sanottu tikapuuvertaus. Siinä itävaltalaisnokkelikko tiivistää mielestäni koko filosofian ytimen. Sanat ovat vain tikapuita, jotka johdattelevat ymmärryksen äärelle. Ja kun ymmärrys on viimein saavutettu, voidaan tikapuut heittää pois.

3. Willard van Orman Quine

Quine on väitöskirjani antagonisti, vastustaja. Siinä, missä puolustan Lewisin tietoteoriaa, asemoin sen tietyiltä osin Quinen ajattelua vastaan. Vaikka olenkin filosofisista keskuskysymyksistä jossakin määrin eri mieltä Quinen kanssa, ihailen silti Harvardin filosofineroa suuresti: Quinen teräviä ja tarkkaälyisiä kirjoituksia on aina valtavan riemastuttavaa lukea.

Quine muistuttaa minua siitä, että vaikka olisin täysin eri mieltä joistakin fundamentaalisista kysymyksistä, voin silti arvostaa toisen valtavan syvällistä filosofista ymmärtämystä. Quinen ajattelu on ihastuttavan tarkkarajaista ja hiottua, huolimatta sen tietyistä ongelmakohdista silloin kun sitä tarkastellaan lewislaisesta näkökulmasta.

4. Søren Kierkegaard

Kierkegaardiin tutustuin pitkälti Wittgensteinin kautta. Siinä missä Wittgenstein on analyyttinen ja käsitteellisesti tarkkarajainen, heiluu Kierkegaard peräti postmodernin rajoilla – vaikka hän edelsikin tätä ajatussuuntaa ainakin puolisen vuosisataa.

Kierkegaard käsittelee niin fundamentaalisia elämänkysymyksiä, että yksin niiden pukeminen kielelliseen muotoon on jo jonkinmoinen saavutus. Ei siis mikään ihme, että hän päätyykin lopulta syleilemään paradoksia, ristiriitaa. Ei elämä putoa pohjimmiltaan näppäriin luokituksiin – vaikka luokituksilla voi jotain virkaa ollakin.

5. Sokrates

Sokrates edustaa filosofin arkkityyppiä, ja olisi omituista, jos häntä ei löytyisi jollakin tavalla joka ikisen filosofin sankareiden listalta. Sokrateen ytimen muodostavat itsetuntemus, peräänantamattomuus ja loppumaton uteliaisuus maailman eteen heittämiä kysymyksiä kohtaan.

Mielenkiintoisimmat filosofiset lauseet päättyvät kysymysmerkkiin – ja Sokrates, jos kuka, ymmärsi tämän perin pohjin. Vastaaminen on mielettömän palkitsevaa ja hienoa, mutta vielä hienompaa on osata kysyä oikeat kysymykset. Viisain ei ole se, joka tietää eniten. Viisain on se, joka ymmärtää, että riippumatta siitä, kuinka paljon jo tiedämme, olemme vasta ottaneet aivan ensimmäiset askeleet tutkimusmatkallamme.

5 elämänvinkkiä Ludwig Wittgensteinilta

03/01/2011

2 kommenttia

Erikoislaatuinen wieniläisfilosofi Ludwig Wittgenstein valittiin hiljan 1900-luvun merkittävimmäksi filosofiksi. Eikä mikään ihme: sen ohella, että Wittgenstein tutki eläessään lähes kaikkia olemassa olevia filosofian aloja, hän toimi myös kolmen 1900-luvun merkittävimmän analyyttisen filosofiansuuntauksen supersankarina.

Wittgensteinin oma elämä oli värikäs, eikä aina niin kovin esimerkillinenkään. Hän kuului yhteen itävallan varakkaimmista suvuista. Kotona ravasi kuuluisuuksia Maurice Ravelista Gustav Klimtiin. Perhe oli kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellinen: kolme Wittgensteinin veljistä teki itsemurhan. Myös Wittgensteinin ahdistuneisuus pulpahteli ajoin pintaan, aiheuttaen vastoinkäymisiä.

Tästä huolimatta Wittgensteinin viimeiset sanat kuolinvuoteellaan olivat: ”Kertokaa heille, että olen elänyt loistavan elämän.” Seuraavat viisi vinkkiä avartanevat hieman, miten elää loistava elämä Wittgensteinin tapaan.

1. Tee sitä, mitä rakastat

Wittgenstein opiskeli alun alkaen lentokoneinsinööriksi. Hänen matemaattis-loogiset taipumuksensa eivät kuitenkaan jääneet huomaamatta, ja pian hän itsekin ymmärsi, ettei hänen kutsumuksensa ajanut häntä koneiden pariin.

Lopulta Wittgenstein päätyikin Cambridgen yliopistoon kuulun Bertrand Russellin oppilaaksi. Siellä hän ymmärsi, että hänen sydämensä paloi juuri filosofiaa kohtaan. Loppu onkin sitten historiaa.

2. Etsi parhaat mahdolliset opettajat

Wittgensteinin innostuttua logiikasta hän hakeutui aluksi saksalaisen huippuloogikko Gottlob Fregen oppilaaksi. Frege vierasti kuitenkin intensiivistä nuorukaista, ja ohjasi tämän Bertrand Russellin oppiin. Russellin oppilaana Cambridgessa Wittgensteinin kutsumus syttyi todelliseen liekkiin.

Cambridgessa Wittgenstein pääsi työskentelemään myös Alfred North Whiteheadin ja G.E. Mooren kaltaisten filosofian supertähtien parissa. Cambridgen mestariajattelijoilta Wittgenstein sai oman ajattelunsa peruskiven. Russell sanoi jopa kerran kirjeessään, että jos joku tulee jatkamaan hänen työnsä loppuun, se on juuri Wittgenstein.

Voidaan ajatella, että näin juuri kävikin: Wittgensteinin ensimmäinen pääteos Tractatus logico-philosophicus on eräänlainen johdonmukainen päätös Russellin ja Whiteheadin kuulun Principia Mathematican pelinavaukselle. Tämä suoritus olisi ollut tuskin mahdollinen ilman maailman parhaita opettajia.

3. Laita itsesi täysillä likoon siihen, mitä teet

Wittgenstein oli täysin peräänantamaton kaikessa mihin hän ryhtyi, oli kyse sitten asepalveluksesta, filosofian tutkimuksesta, talon suunnittelusta tai peruskoulun opettajan työstä. Ensimmäisessä maailmansodassa Wittgenstein hakeutui aina vaarallisimpiin tehtäviin ja laittoi itsensä täysillä peliin omasta henkiinjäämisestään välittämättä. Hän ansaitsikin useita kunniamitaleita sodan aikana.

Hänen ensimmäinen pääteoksensa, Tractatus logico-philosophicus, syntyi pitkälti sodan tuoksinassa kirjoitetuista muistikirjoista. Loogisen atomismin filosofiasuuntauksen huipputeos on kattava kiteytys 1900-alun keskeisimmästä loogis-analyyttisestä filosofisesta ajattelusta.

Wittgenstein oli täydellisyydentavoittelussaan niin peräänantamaton, että suurin osa hänen teoksistaan on julkaistu postuumisti: Wittgenstein veti toisen merkkiteoksensa, Filosofisten tutkimusten, käsikirjoituksen painosta 1946, koska ei ollut siihen vielä aivan tyytyväinen. Se julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1953. Huolimatta monista keskeneräisistä töistä, Wittgensteinin peräänantamattomuus näkyy hänen ajattelunsa selkeydessä ja kirkkaudessa.

4. Tee välillä jotain aivan muuta

Julkaistuaan Tractatuksen vuonna 1921 Wittgenstein katsoi filosofisen tutkimuksen tulleen päätökseensä. Cambridgessa tuolloin vallinneen loogisen atomismin puitteissa näin pitkälti olikin: Wittgensteinin mukaan logiikka rajaa merkityksellisiksi vain yksinkertaiset väitelauseet, kuten ”kissa on pöydällä”. Oikeasti tärkeät elämänongelmat, kuten kysymykset hyvyydestä, kauneudesta tai elämän merkityksestä, jäävät merkityksellisen kielenkäytön ulkopuolelle.

Koska filosofia ei enää palvellut tarkoitustaan Wittgensteinin elämässä, hän vetäytyi Itävallan maaseudulle opettamaan pikkukylän ala-asteen oppilaita. ”Välivuosinaan” Wittgenstein suunnitteli myös talon siskolleen sekä hääräsi muiden pikkuaskarten parissa. Polte filosofiaan syttyi uudelleen 1920-luvun lopulla. Wittgenstein palasikin filosofisen tutkimuksen pariin vasta vuonna 1929, lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen.

5. Keskity olennaiseen

Vaikka Wittgenstein oli sukutaustaltaan Itävallan varakkaimpia miehiä, hän ei juurikaan perustanut rikkauksistaan. Hän antoi perintönsä sisaruksilleen, koska ”rikkaita rikkaudet eivät enää voi vahingoittaa”. Hän asui koko elämänsä askeettisesti pienissä ja karusti sisustetuissa asunnoissa, eikä hän myöskään välittänyt maallisesta tunnustuksesta.

Wittgensteinin elämän keskiössä oli aina hänen tutkimustyönsä. Pankkitilin saldolla tai titteleillä ei ollut itävaltalaisfilosofille merkitystä. Hän keskittyi siihen, mikä oli kaikkein olennaisinta hänen elämässään.

Kenties juuri tästä syystä ahdistuneisuuteen ja melankoliaan taipuvainen itävaltalaisnero koki lopulta eläneensä loistavan elämän: hänen elämänsä oli läpeensä merkityksellinen ja keskittynyt juuri niihin asioihin, joita Wittgenstein itse piti eläessään tärkeimpinä.

5 kovaa filosofian klassikkoa

08/11/2010

1 kommentti

Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.

1. Platon: Apologia

Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.

Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.

Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.

2. C.I. Lewis: Mind and the World Order

Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.

Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.

Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.

Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.

3. William James: Pragmatismi

Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.

Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.

4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.

Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.

5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3

Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.

Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.