Tag Archives: ihmisyys

Ihmiset ovat ihmisiä

02/12/2013

9 kommenttia

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Miksi ihmeessä yhteiskunnan perusyksikkö on kuluttaja?

22/10/2012

13 kommenttia

Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?

Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?

Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?

Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.

Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.

Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.

Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.