Miksi ihmeessä yhteiskunnan perusyksikkö on kuluttaja?

Minusta on älytöntä, että ihmisistä puhutaan jatkuvasti kuluttajina. Tarkoittaako tämä sitä, että kuluttaminen on inhimillisen olemassaolon keskipiste? Meidän tarkoituksemme maailmassa on siis maksimoida talouskasvu ja haalia enemmän kamaa kuin naapurilla. Ja mitä päämäärää varten?

Eikö elämässä ole tärkeämpiäkin päämääriä kuin kuluttaminen?

Itseisarvoinen kulutus ei lisää onnellisuutta tai hyvinvointia. Päin vastoin, se voi aiheuttaa jopa pahoinvointia. Jokainen turha tavara vastuuttaa siitä huolehtimiseen ja kuormittaa ajattelua. Liika omaisuus voi myös saada vauhkoon tilaan, kuten taannoisessa Quora-kyselyssä selvisi: uusmiljonääri tietää hyvin olevansa onnettomampi kuin ennen rikastumistaan. Silti rahoista luopuminen on mahdoton ajatus. Siellä, missä on sydämesi on aarteesi. Mutta missä ihmisen sydän oikeasti herää loistoon?

Voisiko ihminen olla ennemminkin kokija? Siis sellainen olento, joka ottaa jokaisesta hetkestä sen parhaat puolet irti. Pysähtyy nauttimaan linnunlaulusta. Auttaa mummon tien yli. Haistelee tuoretta kahvikupillista pari minuuttia ennen ensimmäistä hörppyä? Elää hetkessä ja nauttii joka hetkessä täysin rinnoin.

Tai voisiko ihminen olla onnellistuja? Sellainen, joka etsii itselleen oikeaa paikkaa maailmassa, merkityksellistä sisältöä. Ihminen, joka tähyää tulevaan ja haaveilee paremmasta maailmasta. Katsoo taaksepäin sitä, mikä on jo nyt mennyt hienosti, ja mitä virheistä voi oppia. Semmoinen otus, joka etsii ympärilleen aidosti rikastavia ihmisiä ja pyrkii tekemään toisille hienoja asioita.

Tai ehkäpä ihminen on sittenkin tekijä? Tämä viehättää minua jotenkin näistä vaihtoehdoista eniten. Mitä jos yhteiskuntamme perusyksikkö olisikin sellainen, joka muuttaa omilla toimillaan tulevaisuudenhaaveensa myös todellisiksi. Selvittää, missä oma sydän sykkii voimakkaimmillaan, missä voi tehdä eniten upeita juttuja. Käyttää päivisin tuntikaupalla aikaa siihen, että muuttaa maailmaa paremmaksi ja jättää pienen jäljen maailmankaikkeuteen? Sellainen, joka voi kuolinvuoteellan todeta, että on hyvä lähteä: jätin tämän paikan paremmaksi, kuin minä sen löysin.

Minun mielestäni kaikki kolme vaihtoehtoa ovat aivan loistavia. Ihminen voi elää upeaa ja palkitsevaa elämää niin kokijana, onnellistujana kuin tekijänäkin. Mutta kulutus? Kuluttaminen tekee hyvää vain silloin kun silläkin on tarkoitus.

5 arjen ironiaa

Ironia on jännä juttu. Moni käyttää sitä päivittäin, mutta harva osaa edes sanoa, mistä siinä on kysymys. Kaikkein hienoin esimerkki ironiasta on Alanis Morrissetten klassikkobiisi ”Ironic”. Kappaleessa ei nimittäin ole ainuttakaan esimerkkiä ironiasta. Nokkelimmat tulkitsijat ovat rientäneet puolustamaan Morrissettea ja todenneet, että ehkä laulajaälykkö onkin tarkoittanut kappaleen juuri niin. Se nimittäin olisi todellista ironiaa.

Ironian määritelmä on, että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan. Eli jos sanot ironisesti: ”Olet kyllä todella terävä”, on viestin todellinen sisältö väittää kaveria tyhmäksi kuin saapas. Ironiaa ei siis ole se, että etsit lusikkaa ja löydät vain haarukoita. Se on vain huonoa tuuria.

Arkikieleen on lipsahtanut useita tahattoman ironisia lausahduksia. Näissä tarkoituksena on usein ihan vilpittömästi painottaa jotakin sanottua asiaa, mutta tosi asiassa käykin ihan päin vastoin. Tässä viisi esimerkkiä.

1. Ei millään pahalla, mutta…

Jos joku aloittaa lauseen sanomalla ”ei millään pahalla”, on lähes varmaa, että mutta-sanan jälkeen seuraakin sitten täyslaidallinen negatiivista kommentointia. Toisin sanoen, lauseen sanoja yrittää pehmittää sanomaansa ikävää asiaa sanomalla, ettei se ole ikävä. Usein tässä käy kuitenkin juuri päin vastoin: viesti kääntyy itseään vastaan. Parempi onkin sanoa asiat niin kuin ne ovat, ja jos kritiikkiä on annettava, on parempi tunnustaa rehellisesti, että asia vaivaa sinua ennen kuin latelet sinua kiusaavat yksityiskohdat.

2. Kaikella kunnioituksella…

Tässä on kyse edellisen muunnelmasta. Kun asia sanotaan ”kaikella kunnioituksella”, sanotaan yleensä jotain aivan muuta kuin kunnioittavaa. Tässä pätee sama sääntö kuin ylläkin: ei kannata lähteä pehmentämään sanottua keinotekoisesti, vaan tunnustaa suoraan, että nyt ei tunnu hyvältä ja kertoa sitten miksi.

3. Minun on pakko sanoa…

Tähän törmää usein esimerkiksi baaripöytien keskusteluissa. Käytännössä silloin kun joku aloittaa lauseen sanomalla nämä taikasanat, hän tunnustaa olevansa tosi asiassa tavattoman epävarma siitä, sopiiko sanottu asia lainkaan käynnissä olevaan keskusteluun. Jos siis huomaat, että sinun on pakko sanoa jotain, useimmiten on parempi jättää se sanomatta.

4. Aivan oikeasti…

Ihan niin kuin kakkoskohta on ykkösen muunnelma, on tässä kyse kolmoskohdan muunnelmasta: oman sanoman epävarmuudesta. Tässä sanoja yrittää lisätä painoarvoa sanomalleen. Tähän voikin soveltaa filosofiassa kehitettyä totuuden deflaatioteoriaa: jos lause on tosi, ei erikseen tarvitse sanoa että se on tosi. Riittää, että se sanotaan. Samalla tavoin on turha sanoa ”aivan oikeasti” vain painottaakseen sitä, että tarkoitat sitä, mitä sanot.

5. Se oli vitsi!

Tästä pahimmanlaatuisesta arjen ironiasta kirjoitin taannoin pidemmänkin analyysin. Huumori ei ole vitsikästä, jos sillä on uhri. Usein tätä lausehirviötä käytetäänkin tehokkaasti peittelemään lausahdusta, joka on satuttanut merkittävästi sen kohdetta. Todelliset vitsit ovat sellaisia, joille nauretaan yhdessä. Eikä henkinen väkivalta muutu huumoriksi vain sitä vitsiksi nimittämällä.

4 keskeisintä dialogityökalua

Kommunikaatiomme on usein dialektista: se perustuu vastakkainasettelulle. Monesti hedelmällisempi kommunikaatiotapa on kuitenkin dialogisuus. Dialektista argumentaatiota siivittävät erityisesti logiikan ja retoriikan taidot. Tässä esittelen sen sijaan dialogisen kommunikaation neljä keskeisintä työkalua.

1. Kuuntelu

Sanat eivät merkitse kaikille samaa. Esimerkiksi uskonnollisessa keskustelussa keskuskäsitteet saattavat merkitä keskustelijoille aivan eri asioita. Sellaiset sanat kuin ’Jumala’ ja ’rukous’ merkitsevät jotain tavattoman erilaista esimerkiksi kristitylle, hindulle ja ateistille.

Kuuntelu tarkoittaa sitä, että dialogin osapuolet pyrkivät aidosti ymmärtämään myös itselleen vierasta näkökulmaa. Tämä ei onnistu, jos vastapuolen puheenvuoro on vain tauko joka täytyy sietää, jotta pääsee jatkamaan omia perusteluitaan. Kuuntelemalla ja tarkkailemalla dialogin osapuoli kykenee kytkemään oman ajattelumaailmansa rikkaasti vastapuolen esittämiin perusteluihin ja synnyttämään pohdintaa käsillä olevasta ongelmasta.

2. Vastapuolen kunnioittaminen

Vastapuolen kunnioittaminen tarkoittaa, että dialogin osapuoli olettaa vastapuolen perustelujen olevan mielekkäitä riippumatta siitä, miltä ne aluksi tuntuvat. Monesti vieras kanta tuntuu aluksi täysin päättömältä. Dialoginen keskustelija ymmärtää kuitenkin, että yhteisymmärryksen synnyttäminen voi olla vaikeaa riittävän erilaisista fundamentaalisista sitoumuksista johtuen.

Dialoginen keskustelija ei aseta mitään ajattelutapaa etusijalle. Sen sijaan dialogissa pyritään löytämään ongelman kannalta olennaiset lähestymistavat sekä omasta että keskustelukumppanin käsittelytavasta. Näin aluksi täysin absurdiltakin vaikuttava näkemys saattaa osoittautua käyttökelpoiseksi. Siksi siis vastustajan näkemystä täytyy kunnioittaa, vaikkei sitä vielä ymmärtäisikään.

3. Arvostelusta pitäytyminen

Arvostelusta pitäytyminen liittyy läheisesti vastapuolen kunnioittamiseen. Vain sellaisen arvostelun esittäminen on mielekästä, jolla on painoarvoa myös siinä viitekehyksessä, jossa vastapuoli tarkastelee argumenttia.

Maakeskisen astronomian kannattaja voi esittää joukon toinen toistaan vahvempia argumentteja aurinkokeskeisyyttä vastaan – esimerkiksi argumentin siitä, että on silminnähden ilmeistä, ettei maapallo liiku. Tällainen väite on kuitenkin mieletön aurinkokeskeisessä astronomiassa, jossa liikkeen kiintopiste on määritelmällisesti irrotettu maapallosta. Arvostelun mielekkyys edellyttää, että keskustelijat tarkastelevat maailmaa riittävän samanlaisella tavalla.

4. Suoraan puhuminen

Suoraan puhuminen tarkoittaa sitä, että kaikki argumentit muotoillaan mahdollisimman selkeiksi ja totuudenmukaisiksi. Dialoginen keskustelija pyrkii tietoisesti ilmaisemaan oman kantansa mahdollisimman tarkkarajaisesti ja varmistumaan siitä, että vastapuoli on ymmärtänyt viestin oikein senkin uhalla, että argumentointi päätyisi näin jopa tukemaan vastustajan kantaa.

Tämä ei edellytä välttämättä sitä, että dialoginen keskustelija olettaisi oman kantansa olevan itsessään tosi klassisessa merkityksessä. Se tarkoittaa vain, että keskustelija tavoittelee mahdollisimman rehellistä ja suoraa tapaa ilmaista oman käsityksensä.

Lopuksi on huomattava, että toisin kuin dialektiikassa, jossa tutkimus on tuottanut koko joukon logiikan ja retoriikan sääntöjä, ovat dialogisen argumentaation metodit enimmäkseen toiminnallisia. Dialogi ei perustu ennalta määritellylle säännöstölle, vaan nojaa ennen kaikkea vuorovaikutuksessa syntyvälle intuitiiviselle tuntumalle siitä, miten kukin perustelu kannattaa muotoilla. Dialogissa erilaiset näkemykset pyritään sovittelemaan yhteen. Samalla luodaan kokonaan uudenlaisia näkökulmia.