Koulukritiikin uudet vaatteet

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

2 thoughts on “Koulukritiikin uudet vaatteet

  1. Jos tässä tarkoitetaan peruskoulua, niin sen osalta opetussuunnitelmia muutetaan niin tiheään, että kunnollista näyttöä niiden toimivuudesta ei taatusti saada. Juuri kun koulut ja opettajat ovat saaneet ajettua muutokset sisään, tulee uusi muutos, joka ei suinkaan ole aina konstruktiivinen muutos. Eikä edes kunnolla pedagogisesti perusteltu. Onpa nähty jopa ihan poliittisin perustein tehtyjä muutoksia.

    Sen sijaan pitkällisen opettajaurani perusteella voin sanoa, että ainakin tekniikan alalla korkeakouluopintoja aloittavien osaaminen on heikentynyt erityisesti viimeisen noin 10-15 vuoden aikana todella paljon. En ole sen tarkemmin miettinyt syitä siihen. Ehkä kysymys on aloituspaikkojen määrän kasvusta, ehkä eri koulutusalojen kilpailusta, ehkä ikäluokkien pienentymisestä tai ehkä jopa siitä perusopetuksen tason laskusta. Tai ehkä kaikista näistä yhdessä. Mutta se on fakta, että nykyään ei voi enää aloittavilta korkeakouluopiskelijoilta vaatia läheskään samaa mitä vielä viime vuosituhannella vaadittiin.

  2. Ensinnäkin, blogin uutena seuraajana, kiitos hyvin perustelluista tutkimusnäyttöön perustuvista argumenteista!

    Päivittäisessä kenttätyössä opetussuunnitelmaa toteuttavana duunarina tutkimuksiin perehtymiseen on valitettavan vähän aikaa. Viime aikoina muutama kysymys on jäänyt vaivaamaan, joten olisikin kiinnostavaa tietää onko ajattelun ammattilaisella tai jollain muulla blogia seuraavalla kertoa minkälaisia tutkimustuloksia seuraavista, opetussuunnitelman sisältöihin ja sen toteutukseen liittyvistä aiheista on olemassa.

    1) Tasoryhmät. Onko tasoryhmittelyn karttaminen tutkittuun tietoon vai arvovalintoihin liittyvä ratkaisu? Oppilaiden lähtökohdissa kyetä itseohjautuvaan oppimiseen on niin suuria eroja, että 20-30 oppilaan heterogeeniselle ryhmälle on lähes mahdotonta suunnitella ja ohjata oppimiskokonaisuutta niin, että edes likimain kaikki oppilaat kokisivat oppimisen ja onnistumisen riemua.

    Kysymys on mielestäni laajemminkin kiinnostava. Kansakoulu-oppikoulu-malli purettiin aikanaan ja peruskoulu-uudistuksella tavoiteltiin kaikille tasa-arvoisempaa koulua. Tämä johti pikkuhiljaa siihen, että lähes kymmenen prosenttia ikäluokasta opiskeli erityisopetuksen pienryhmissä. Havahduttiin tilanteeseen, jossa oli syntymässä epätasa-arvoistava rinnakkaiskoulumalli ja lähdettiin ajamaan inkulusiivista mallia lähikouluperiaatteella, joka monessa kunnassa on otettu riemulla vastaan mahdollisuutena leikata kuluja. Onko tasa-arvoa kuitenkaan pyrkiä tarjoamaan kaikille samaa palvelua, vai olisiko kohdennetumpi kokonaisuus kuitenkin sekä tehokkaampi että tasa-arvoisempi?

    2) Ulkoa oppiminen. Tuntuu, että ulkoluku on monelle kasvatusalankin ihmiselle kirosana. Kyllä, digitalisaation myötä kaikki tieto on saatavilla jokaisen taskussa, joten ei voidakaan väittää minkään tiedon olevan sellaista, että se olisi osattava ulkoa käytännön syistä. Mutta miten ulkoa opettelun vähäisyys nykyisessä oppimistavassa vaikuttaa aivojen kehittymiseen ja kykyyn oppia? Vapauttaako ulkoa opettelun vähäisyys aivoista kapasiteettia johonkin muuhun, kehittyneempään prosessointiin, vai onko näillä minkäänlaista korrelaatiota? Itse olen ikäpolvea, jonka kohdalla ulkoa opiskeltava sisältö on jo ollut vähäisempää, kuin edeltävillä ikäpolvilla, mutta nykyisessä koulussa ulkoa päntätään vielä entistäkin vähemmän sisältöjä.

    Jälkimmäinen kysymys ei omalta kohdaltani sisällä juuri minkäänlaista arvolatausta, en erityisesti koe, että olisi mukavaa alkaa opettamaan enemmän ulkoa opiskeltavia kokonaisuuksia, mutta tälläista kysymystä olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni oppimisprosesseihin ja aivojen toimintaan liittyen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s