Tag Archives: opetussuunnitelma

Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia

10/11/2020

Jätä kommentti

Viime vuosina etenkin Helsingin Sanomille kohuotsikoita tarjoillut kaksoistohtori Aino Saarinen puolustaa peräti kolmatta väitöskirjaansa tällä viikolla. Väitöskirjaan on koottu Saarisen tutkimusaineistoa, jonka nojalta on ehditty nostamaan tämän tästä meteliä siitä, miten uudessa, vuonna 2016 käyttöön otetussa perusopetuksen opetussuunnitelmassa korostetut opetusmenetelmät, erityisesti kasvatus itseohjautuvuuteen ja digitaalisuus heikentävät oppimistuloksia. Näiden ohella tutkimuksessa on myös tarkasteltu varhaiskasvatuksen vaikutusta oppimistuloksiin. Tutkimusta koskeva uutisointi on kuitenkin harhaanjohtavaa. Viimeisimpänä eilen pääkirjoituksessaan jälleen Saarisen tutkimusta hehkuttanut Helsingin Sanomat toistaa jälleen viime vuosina tutuiksi tulleet väitteensä ”uusien oppimismenetelmien” toimimattomuudesta.

Keskityn tässä pääasiassa Saarisen tutkimuksen digitaalisia oppimismenetelmiä koskeviin osioihin. Itseohjautuvuuden osalta mainio arvio löytyy esimerkiksi Antti Moilasen blogista. Saarisen väitöskirja on kyllä kiinnostavaa luettavaa ja vaikuttaa ensi silmäyksellä olevan oikein tasokkaasti laadittu. Käytetyn aineiston tilastolliset analyysit ovat vaikuttavia ja esimerkiksi digitaalisia oppimismenetelmiä arvioiva kirjallisuuskatsaus (ss. 33–49) on oikein kiinnostavaa luettavaa. Siinä esitettyjä kriittisiä huomioita onkin syytä huomioida digitaalisia oppimismenetelmiä kehitettäessä ja tutkittaessa. Myös tutkimuksen loppupuolella esitetyt toimenpide-ehdotukset (ss. 115–116) koskien digitaalisia oppimismenetelmiä ovat pääosin nähdäkseni oikein tervetulleita ja toimivia käytäntöjä. Olisikin kiinnostavaa nähdä seuraavaksi tutkimusta siitä, miltä osin todellisuudessa nykyisessä suomalaisessa koulussa käytössä olevat digitaaliset menetelmät täyttävät Saarisen linjaamat kehityskriteerit.

Itse tutkimuksen mediassa esitetyt johtopäätökset koulujen ”uusista menetelmistä” eivät kuitenkaan voi pitää paikkaansa ainakaan kahdesta syystä. Ensimmäinen ongelma on, että Saarisen  analyysit perustuvat vuosina 2012 ja 2015 15-vuotiailta peruskoululaisilta kerättyihin PISA-aineistoihin, jotka koskevat vuosina 2003–2012 ja 2006–2015 opiskelleita peruskoululaisia. Tietääkseni ei ole olemassa mitään sellaista tieteellistä metodia, jonka nojalla voitaisiin johtaa vuosia 2003–2015 koskevasta aineistosta johtopäätöksiä vuonna 2016 käyttöön otetusta opetussuunnitelmasta ja sen menetelmistä. Saarisen tekemä tilastollinen analyysi paljastaa kyllä yhteyksiä tuohon aikaan melko marginaalisten pedagogisten ratkaisujen ja oppimistulosten välillä. En epäile sitä, etteikö tämä yhteys olisi tilastollisesti merkittävä.

Toinen, merkittävämpi ongelma on siinä, että Saarisen käyttämä aineisto kuvaa täysin erilaista ilmiöjoukkoa kuin sitä, mistä nykykoulun todellisissa uusissa metodeissa on kyse. PISA-kyselyn digitaalisia oppimismenetelmiä koskevat kysymykset ovat sellaisia kuin ”käytätkö koulutyössäsi sähköpostia”, ”selaatko verkkosivuja”, ”lataatko verkosta materiaaleja”, ”teetkö kotiläksyjä tietokoneella” ja niin edelleen (s. 65). Yhdeksästä kysymyksestä vain kaksi liippaa edes läheltä nykyisiä digioppimismenetelmiä, ja nekin on muotoiltu niin epämääräisesti, että yhteys on parhaimmillaankin heppoinen: ”pelaatko simulaatioita koulussa” ja ”harjoittelu ja kertaus, esimerkiksi vieraan kielen tai matematiikan osalta.”

Digitaalisuus esimerkiksi vuoden 2009 (otoksen puoliväli) suomalaisessa peruskoulussa ei tarkoittanut tablettien kanssa tapahtuvaa vuorovaikutteista oppimista ja oppimisen yksilöllistä seurantaa, mobiilioppimisesta ja nykyaikaisista oppimispeleistä puhumattakaan, vaan lähinnä ATK-luokassa ison näyttöruudun tapittamista ja Word-dokumenttien tekstityyppien muokkaamista. Vuonna 2009 tabletteja ei ollut vielä edes olemassa ja kosketusnäytölliset älypuhelimetkin olivat tulleet Suomeen vasta vuotta aiemmin. On kaiketi itsestäänselvää, että jos ”digitaalinen itseohjautuvuus” tarkoittaa sitä, että oppilaat jätetään yksin puuhastelemaan ATK-luokkaan, on opettajan luokan edestä jakama monologi monin verroin pedagogisesti tehokkaampi, oli se kuinka unettava tai puuduttava tahansa. Saarisen vuosina 2003–2019 julkaistuhin artikkeleihin perustuva kirjallisuuskatsaus osoittaa myös, ettei digitaalisen oppimisen tehosta ole yksiselitteistä vastausta. Jotkut menetelmät toimivat, toiset eivät – ihan niin kuin perinteisessäkin opettajajohtoisessa pedagogiikassakin.

Koulu-uudistuksella on kauaskantoiset vaikutukset yhteiskuntaamme ja sitä pitääkin arvioida kriittisesti. Esimerkiksi takavuosien digiloikkakeskustelu vei huomion aivan vääriin asioihin. Digitaalisuus on työkalu, ei päämäärä itsessään. Jos puhutaan uusista opetusmenetelmistä, on olennaista tehdä tutkimusta nimenomaan todellisuudessa nykykoulussa käytetyistä menetelmistä. Sellaista tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tehty.

Digitaalisen oppimisen osalta Saarisen tutkimuksen johtopäätökset eivät seuraa hänen käyttämästään aineistosta, vaikka monelta osin tutkimus laadukasta onkin. Sen sijaan tutkimuksen nojalta revityt kohuväitteet – joita epäilemättä taas lähiviikkoina nähdään runsaasti – ovat ihan puhdasta huuhaata. Älyllisesti rehellinen tapa otsikoida Saarisen tutkimuksesta olisikin: ”Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia”.

Harmi vain, että sillä tuskin saadaan aikaiseksi kovinkaan montaa klikkiä.

Saarisen väitöskirjaan voit tutustua kokonaisuudessaan täällä.

Koulukritiikin uudet vaatteet

27/08/2019

2 kommenttia

Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.

Koulu-uudistuksen uutisankka?

18/11/2018

33 kommenttia

Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.

Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.

Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.

Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.

Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.

Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.

Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.

Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.

Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.

On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.

Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.

Oppimisen uudistaminen tarvitsee innostusta – ja jäitä hattuun!

17/11/2016

3 kommenttia

Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.

Maailman parhaasta koulusta vielä paremmaksi

12/08/2016

2 kommenttia

Suomalainen koulu on maailman paras.

Koulumme nousee kymmenissä tilastoissa kärkikolmikkoon ja usein jopa listaykköseksi. Vaikka PISA-menestyksessä onkin vähän tullut takapakkia, pärjää Suomi-koulu silti käytännössä missä tahansa rankingissa loistavasti.

Monet oppimisteoreetikot ovat esittäneet, että suomalainen koulu on maailman paras, koska meillä on maailman parhaat opettajat. Suomalainen opettaja on arvostettu ammattilainen ja asiantuntija. Suomikoulun didaktinen vapaus, eli mahdollisuus vaikuttaa laajasti omaan opetukseen, antaa puolestaan sellaisia työkaluja nostaa omaa opetusta huippuunsa, joita muualla maailmassa harvoin näkee.

Suomalainen koulu on maailman paras. Mutta se ei vielä ole tarpeeksi hyvä.

Vaikka suomalainen koulu on hurjan hieno tasa-arvon rakennuspaikka ja antaa kansalaisille useimmiten tarvittavan yleissivistyksen sekä avaimet oman elämän rakentamiseen, on se myös usein nuorelle vieraannuttava paikka. Katariina Salmela-Aron hiljattaisen tutkimuksen mukaan peräti puolet suomalaisista alakoululaisista on kadottanut koulun merkityksen.

Tänä syksynä suomalainen koulu on kuitenkin murrosvaiheessa. Nyt käyttöön otettava uusi opetussuunnitelma pureutuu nimittän rohkeasti juuri tähän haasteeseen: miten koulu olisi tasa-arvoistajan ja yleissivistäjän lisäksi myös mielekäs kokemus, mieluiten joka ikiselle koululaiselle.

Koulu on yhteiskunnan sydän.

Se on kodin lisäksi ainoa kasvattaja, joka kulkee lapsen ja nuoren rinnalla koko tämän kipeimpien kasvuvaiheiden läpi. Koska me emme voi yhteiskuntana mennä jokaisen kotiin kyttäämään, että asiat tehdään fiksusti, on koulu myös suuri tasa-arvoistaja. Olivat kotiolot minkälaiset vaan, koulu mahdollistaa lähtökohtien tasaamisen niin, että jokaisella olisi mahdollisuus hyvään elämään.

Uusi opetussuunnitelma iskee huikealla näkemyksellä kiinni siihen, miten koulutus voisi kilpailla nykyaikana yhä voimallisemmin joka tuutista tunkevien koukuttajien kanssa. Ilmiölähtöisyys vastaa mielekkyyshaasteeseen: vaikkei matikka nappaisikaan, kiinnitettynä oppilasta kiinnostavaan aihepiiriin se voikin muuttua raskaasta päänraapimisesta kiinnostavaksi työkaluksi.

Oppilaskeskeisyys mahdollistaa puolestaan ihan uudenlaisia opettamisen tapoja. Näistä olen eniten innoissani ajatuksesta, että jopa oppilas voisi opettaa. Mikään ei synnytä oppimista niin hyvin kuin innostunut opettaja. Mitä jos luokasta löytyykin silmät säihkyen luokkatovereita vaikkapa maantiedon saloihin vihkivä tuleva tutkimusmatkaaja?

Teknologian käyttöönotto ja koodauksen opetteleminen puolestaan rokottavat uudet sukupolvemme tulevaisuudelle. Maailma muuttuu sellaista vauhtia virtuaalitodellisuuksineen ja robottiautoineen, että teknologinen lukutaito on pian lähes yhtä tärkeää kuin kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä.

Suomalainen koulu on maailman paras ja suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Maailmalla matkattuani ja erilaisiin opetuskäytäntöihin tutustuttuani rohkenisin myös väittää, että suomalainen uusi perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras. Se, mikä meillä ei  kuitenkaan ole maailman parasta on koulutuspolitiikka.

Tavallaan haluan ymmärtää hallituksen leikkauspaineita ja sitä, että budjettiriihessä koulutus on vain yksi rivi muiden joukossa. Kuten jo yllä kirjoitin, koulu on kuitenkin koko yhteiskunnan sydän. Ja jos tähän sydämeen isketään, kärsii siitä koko kansakunta.

Olenkin surullisena seurannut kesän aikana käytyä keskustelua ja opettajien ahdinkoa. Vaikka uusi opetussuunnitelma onkin kansainvälinen helmi, suoranainen taideteos, ei siitä ole paljoa iloa jos sitä ei saada tuotua käytäntöön. Ja käyttöönotto on vaikeaa silloin jos kunta leikkaa entisestään tiukille ajettujen opettajien täydennyskoulutuksesta ja muista voimavaroista.

Aikataulupaineissa kamppailevan matikanmaikan on vaikea opettaa innosta soikeana koodausta, jos ei siitä ole itselläkään käsitystä. Ilmiölähtöisyys vaatii enemmän panostusta kuin yhden monistepinkan, jotta vuosikausia ainepainotteisesti opettanut kansankynttilä saa kiinni ajatuksen nerokkuudesta. Jotta opetussuunnitelmamme saadaan otettua käyttöön, tarvitaan siihen riittävät resurssit, painotuksena etenkin OPS:in uusien alueiden käyttöönotto ja niihin liittyvä täydennyskoulutus.

Meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä suomalaisesta koulusta entistä parempi: huikea tasa-arvoa, yleissivistystä ja elämän mielekkyyttä siivittävä tyyssija. Osin avaimet tähän ovat opettajiemme käsissä: monia asioita voi tehdä heti toisin luokkahuoneessa, niin kuin monet loistavat pioneeriopettajamme ovat osoittaneet. Jotkut näistä uutuuksista eivät vaadi edes kummoisia resursseja: esimerkiksi itseohjautuvuutta on sovellettu jopa meksikolaisessa slummikoulussa huikein tuloksin.

Opettajan yksilöllisestä vaikutuspiiristä ei kuitenkaan seuraa, että jo nyt niukin resurssein operoivalta opettajalta voidaan ottaa entisestään pois. Jos me haluamme rakentaa aidon tulevaisuuden koulun, täytyy opettajille taata riittävät resurssit, oikein suunnattuna. Ja miksi opettajille, ennemmin kuin vaikkapa yritystukiin? Siksi, että he luovat sitä kivijalkaa, josta joka ikinen suomalainen menestystarina ponnistaa.

Suomalainen koulu on maailman paras. Suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Ja nyt myös suomalainen perusopetuksen opetussuunnitelma on maailman paras.

Kun me saamme nämä nappulat fiksulla koulutuspolitiikalla ojennukseen, kasvatetaan Suomen koulusta yhteiskuntamme menestystä entistä kirkkaammin tukeva ydintekijä. Kansainvälinen sivistyksen majakka, joka näyttää suuntaa sille, miten tulevaisuuden koulu parhaimmillaan toimii.