Argumentaatiotutkimuksessa tunnetaan käsite nimeltä ”ladattu kysymys”. Se tarkoittaa sitä, että kysymykseen upotetaan oletuksena jokin ennakko-oletus, josta ei tosi asiassa ole näyttöä. Klassinen esimerkki: ”Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi?”

Tänä päivänä samanlainen kysymys on: ”Miksi uusi opetussuunnitelma ei toimi?”

Todellisuudessa ei ole tietääkseni mitään merkittävää näyttöä siitä, että uusi opetussuunnitelma ei toimi. Yle ansioitui kuitenkin taas tänään klikkimetsästyksessään raahaamalla peräti kolme professoria vastaamaan tähän kysymykseen. On jotenkin häkellyttävää, ettei nykymedialla näytä olevan edes alkeellista argumentaatioteorian ja tutkimusetiikan ymmärrystä – tai sitten siitä ei välitetä, jotta saadaan päivän klikkisaldo täyteen. Samanlaista ymmärtämättömyyttä tai epäeettisyyttä näkyy myös joidenkin koulukeskusteluun osallistuvien tutkijoiden väitteissä.

Koulu-uudistuksesta on mahdollista käydä myös rakentavaa kriittistä keskustelua – hämmästyksekseni jopa Twitterissä. Osallistuin viime viikolla kiinnostavaan Twitter-keskusteluun. Pari tarkkasilmäistä tutkijaa alkoi tarkastella läheisemmin aiemman kirjoitukseni lähdeviitteitä. He haastoivat minut osoittamaan laaja-alaisemmin, miksi väitän uusilla opetusmenetelmillä olevan merkittävää tutkimusnäyttöä, kun itse blogitekstiin olin poiminut vain muutaman yksittäisen paperin artikkeliarkistoistani. Tällaista nähdäkseni akateemiseen tutkimukseen pohjaavan keskustelun tulisikin olla: esitetään väitteitä ja niitä tukevaa näyttöä, tutkitaan väitteiden johdonmukaisuutta ja näytön uskottavuutta ja haastetaan tarvittaessa. Tällä tavalla ajattelu ja itse tiedekin kehittyy.

Haasteesta syntyi laaja keskusteluketju, johon osallistui lopulta myös joukko kasvatustieteen professoreita ja tutkijoita. Keskustelussa esiteltiin mittavasti tutkimusnäyttöä, joka tukee uudenlaisia oppimismenetelmiä, niin oppimistulosten kuin oppimismotivaationkin osalta. Esimerkiksi Antti Moilasen tekemä koonti itseohjautuvuuden nykytutkimuksesta on oivallinen katsaus aiheeseen. Moni keskustelussa esitetty tutkimus oli myös minulle uusi. Yksi aktiivisimmista keskustelijoista, Palkansaajien tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Hannu Karhunen, kirjoitti myös erinomaisen kriittisen näkökulman opetussuunnitelmauudistuksesta ja erityisesti sen poliittisista ulottuvuuksista. Twitter-keskustelu rikasti entisestään ymmärystäni siitä, kuinka monisyinen kenttä oppimismenetelmistä muodostuu.

Näyttöä uusien menetelmien toimivuudesta siis on. Valitettavasti samaa ei voi sanoa nykyisestä opetussuunnitelman kritiikistä. Olen useamman viikon ajan kysellyt, voisiko joku toimittaa sanomalehtianekdootteja laajempaa näyttöä siitä, että opetussuunnitelman kanssa on oikeasti isommassa mittakaavassa sellaisia haasteita, joilla media mässäilee. Kaikki tähän asti näkemäni tutkimukset kun viittaavat ihan päinvastaiseen. Se ei kuitenkaan estä tutkijana esiintyviä ihmisiä viittaamasta haastatteluissa epämääräiseen ”tutkimusnäyttöön”.

Suoraan sanottuna, olisin kyllä yllättynyt, jos vastakkaista näyttöä ei löytyisi. Aika lailla mille tahansa ilmiölle on osoitettavissa sekä tukevaa että haastavaa näyttöä – jopa ilmastonmuutokselle. Todellinen tutkimus edellyttää kuitenkin sekä tutkittua ilmiötä tukevan että sitä haastavan näytön tasapuolista arviointia.

Näyttää yhä enemmän siltä, ettei koulukritiikin keisarilla ole vaatteita. Ainoa asia, joka tiedetään faktana on, että uusia oppimismenetelmiä tukevaa tutkimusnäyttöä on mittavasti. Jos joku tutkijana esiintyvä muuta väittää, hän joko valehtelee tai ei ymmärrä, miten akateemista tutkimusta tehdään.