Olen ollut syksyn aikana tavattoman innoissani Suomessa käynnissä olevasta oppimisen uudistamisesta. Perusopetuksen uusi opetussuunnitelma on upea, suorastaan taideteos. Suomalaiset opettajat ovat myös pääasiassa ottaneet uudistukset innostuksella vastaan.

Samalla on käyty monipolvista keskustelua, ajoin raivokkaastikin. Tämä on uudistusten läpiviennin kannalta pelkästään hyvä juttu. Onhan se nimittäin ihan älytön ajatus, että suomalainen koulu pitäisi uudistaa sataprosenttisesti vaikkapa ”digiloikkaamalla”.

Suomalainen koulu on jo nyt maailman paras. Se tarkoittaa sitä, että siinä on valtavan paljon hyvää. Uudistusta se tarvitsee siksi, että maailma muuttuu ympärillä. Mutta kun uudistetaan, on tärkeää pitää ne hyvät jutut mukana.

Monella uudella menetelmällä voimme parantaa jo nyt loistavaa koulua entisestään. Samaan aikaan tulee kuitenkin pitää huoli siitä, ettei lapsi lennä ulos pesuveden mukana.

Suomalaisen koulun salainen ase on tasa-arvo: jokainen suomalainen voi saada syntyperästään riippumatta laaduukkaan peruskoulutuksen. Siitä on pidettävä kiinni henkeen ja vereen, vaikka kuinka siirryttäisiin oppijakeskeisyyteen.

Ilmiölähtöisyys ja osallistavat tilat voivat innostaa etenkin sosiaalista oppilasta. Mutta jos introvertti työrauhaa kaipaava oppilas tulee joka toinen päivä itkua tuhertaen kotiin, on hukattu jotain olennaista. Me jokainen opimme omalla tavallamme, ja kun uutta otetaan käyttöön, on aina olemassa ylikorjaamisen vaara. Jollekin se ihan perinteinen koululuokka on paras paikka oppia, ja tämä pitää huomioida ihan samalla tavoin kuin vilkkaampienkin osallistaminenkin.

Oppikirja on yksi parhaista oppimisteknologioista – mutta vain silloin kun oppija on aidosti kiinnostunut opittavasta asiasta. Kirjoja ei siis tule heittää ulos tablettien tieltä, vaan niille pitää etsiä oikea paikka opintiellä. Silloin kun ei vielä nappaa, pelit ja leikit voivat innostaa vaikka kvanttifysiikan saloihin. Mutta sitten kun silmiin syttyvät lamput, ei hyvää oppikirjaa voita mikään.

Lopuksi, kaiken oppimishypetyksen jalkoihin meinaa usein jäädä se kaikkein paras oppimisen menetelmä – se, joka on ollut meillä käytössä tuhansia vuosia siksi, että se toimii.

Mikän digihärpäke, oppimispeli, uusi menetelmä, luokkatila tai opetustrendi ei tule ikinä vetämään oppimisen ilon sytyttämisessä vertoja opettajalle, joka on aidosti kiinnostunut opettamastaan asiasta.

Flow tarttuu. Parhaiten se tarttuu innostuneelta opettajalta.

Nähdäkseni koulu-uudistus vaatii kahta asiaa: rohkeutta kokeilla uutta ja tarmoa taistella typeryyksiä vastaan. Kukaan tutkija, poliitikko tai virkamies ei tiedä, miten oppiminen pitäisi tänä päivänä järjestää. Sen tietää kussakin luokassa ainoastaan luokan opettaja.

Parhaiten kukin opettaja saa selville, mikä hänen luokassaan toimii kokeilemalla rohkeasti uutta. Ottamalla vaikka kolmen kuukauden ajaksi käyttöön jonkin uuden menetelmän. Jos toimii – hieno juttu! Jos ei – kokeillaan seuraavaa.

Typeryyttä vastaan pitää taas taistella kaikin voimin. Jos hallitus meinaa kaataa opetuksen määrärahat Talvivaaraan, on syytäkin älähtää. Ja jos virkamies ehdottaa tosissaan päätöntä digikiintiötä, on meidän kaikkien velvollisuus nousta barrikadeille ja huolehtia siitä, etteivät tällaiset älyvapaat säädökset rampauta opettajakuntamme työskentelyvapautta.

Tehdään innolla uutta, kokeillaan, uudistetaan – ja irrotellaankin välillä. Kuunnellaan samalla, mitä vanhoilla ja viisailla konkareilla on sanottavana. Eivät he aina ole oikeassa, mutta usein ovat.

Suomalainen koulu on maailman paras.

Tehdään siitä vielä parempi.