Kaksi erilaista innostusta

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.