Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.
Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.
Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.
Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.
Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.
Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.
Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.
Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.
Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.
Ajattelun ammattilainen 
Kirjoitit juuri asiasta, joka vaivaa itseäni nykyään. Ja kiitos, tämä nimittäin selvensi itselleni tilannetta.
Olen niitä erityisen ulospäin suuntautuneita ihmisiä, mutta painiskelen hybrikseni kanssa usein. Innostun erittäin helposti ja jos lyö lisää löylyä, niin saatan pystyä käyttämään tätä pari kolmekin vuorokautta. Sitten väsynyt niin totaalisesti, että kroppa lyö stopin hommalle.
Viime aikoina se kuitenkin on huomattu niin arkipäiväiseksi, että koen sen jopa negatiiviseksi. Olen herkästi päälle puhuva ”esiintyjä”.. Ja isäksi tulon jälkeen olen yrittänyt todella suitsia kykyjäni.
Hmm, purkauksen saattoi nyt olla hiukan asian sivusta…
No, siis olisi todella mielenkiintoista kuulla mitä ikinä keksit vastata minulle…?
P. S. Olen ilmoittautunut sinun ”opi ajattelemaan uudestaan” listalle näidenkin vuoksi.
Olipa mukava lukea että tällekkin ilmiölle on määritelmä ja se on tunnistettu, eli siis että kaikki innostus ei ole yhtä arvokasta.
Teknisellä alalla työskentelevänä nuo kaksi innostusta on yleensä aika helppo erottaa toisistaan. Jos keskustelet innostuneen henkilön kanssa ja esität hänelle muutaman tarkentavan kysymyksen, asiasta jota hän hehkuttaa, voi vastauksista yleensä päätellä nopeasti onko kyseessä todella loppuun tai edes puoliväliin mietitty asia vai heppoinen pintaraapaisu aiheesta.
Kiitos, Lauri!
Kirjoituksesi pisti miettimään johtajuutta, erityisesti vapaaehtoisten johtamista tapahtumissa. Yksittäisen, intensiivisen projektin kannalta molemmat innostuksen lajit ovat tärkeitä. Jotta tapahtuma todella onnistuisi, ja odotukset jopa ylittyisivät, täytyy tilapäiseen työvoimaan luoda valtava innostus.
Pidän hybris-engagement -erittelyn jatkossa mielessäni. Epäilemättä se auttaa niin innostuksen synnyttämisessä kuin sen ylläpitämisessäkin.
Word. Nyt puhuit puhdasta asiaa!
Monessa innostuksessa sen syvyyttä näyttää aika. Ehkä näiden kahden innostuksen tyypin välillä on jotain samaa kuin rakastumisen ja rakastamisen erossa. Ensimmäinen on yleensä ajallisesti rajoittunutta, mutta voi toistua, toinen taas on ajallisesti kestävää ja vaatii paljon työtä.
Minä olen omassa mielessäni ajatellut engagementtiä innostusta ARVOINNOSTUMISENA (yhteen näpytellen). Hybriksistä on kiistatonta apua asioiden starttaamisessa mutta yhteisössä on oltava mukana ihmisiä, joiden innostuksen taustalta löytyy niitä omia tärkeitä arvoja. Arvoja, joiden takia haluaa jatkaa yli esteiden ja itse asiassa oppii näkemään esteet eteenpäin vievinä kehittämisen muutoskohtina. Kiitos, mielenkiintoinen kirjoitus jälleen kerran.
Minustakin tämä on kiinnostava näkökulma! En ole varma meneekö tämä jo osin sivuun asiasta, mutta minulla tällainen ”pinta-” ja ”syväinnostuksen” jaottelu linkkaa vahvaan luovuustutkimukseen klassikkoon, Howard E. Gruberiin. Gruberin mukaan luovuuteen yhdistetään usein sellaisia asioita kuin spontaanisuus, intuitio tai alitajuiset prosessit, mutta näiden lisäksi (ei näille vastakkaisena) pitäisi nähdä luovien tieteentekijöiden (Gruber tutki erityisesti tieteen tekijöitä kuten Darwinia) pitkäjänteiset ja tarkoitukselliset toiminnot. Gruber käytti myös termiä ”projektien verkosto” (”networks of enterprise”) eli että luovilla henkilöillä on usein limittäisiä pitkän tähtäimen ”projekteja”, jotka ruokkii toisiaan ja etenevät vähän tilanteen mukaan. Eikö tämänkaltaiset asiat ole engagementin perusteita?
Kiitos Lauri! Minua on pitkään vaivannut tämä pinnallinen innostus, jota sinä nimitit hybrikseksi. Itse kutsun sitä hypetykseksi. Olen huomannut, että sitä esiintyy paljon nuorten keskuudessa, mikä on ymmärrettävää. Nuoret innostuvat helposti ja saattavat riskeerata paljonkin jonkin asian varaan – asian, jota he eivät ole syvemmin pohtineet. Itse olen kuulunut hypettäjiin, mutta iän karttuessa alan yhä enemmän arvostaa tuota syvää ja sitoumuksellista innostusta, mitä näen ”vanhoissa konkareissa”. He ovat oppineet, että pelkkä innostus ei riitä pitkälle, vaan asian eteenpäin viemiseen kuuluu innostuksen lisäksi raaka työ sekä sitoutuminen. Jos innostus on aitoa eli se on intohimoa, intohimon kohteen vuoksi haluaa nähdä myös vaivaa.
Raikkaan ja hapekkaan aamun innoittamana istahdin kotitoimistoon.Mukava, että on muitakin joiden on vaikea pysyä omalla polulla. Sain hyvän vinkin alitajunnan tietoon palaamisesta.Sen on kirjoittanut Susan Ehdin. Ei ole ihmekään, että eksymme täällä ärsykkeiden hyökyaallokossa.
Verotus prog. yli 20 tuhatta ansaitseva kuussa 50 % verotus. Suomi nousuun.
Silti, joskus parhaat ideat ja uudet toimintatavat lähtee siitä että joku ”hullu” ilman täyttä tietoa ja aluksi uskon tai intuitionsa varassa on innoissaan jostain uudesta jutusta. Ei sitä innostusta vielä mielestäni liikaa tässä maailmassa ole, joten olisin varovainen luokittelussa. Ehkä kuvaamasi hybris on sitten ihan ääri-ilmiö, mutta kyllä innostukseen kuuluu myös tiettyä uskon varaan heittäytymistä. Liika järkeily tappaa kaiken innostuksen.
Kenen haluaisit oppivan erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa? Veikkaan, että kaikkien ihmisten.
Tavoitteet on hyvä asettaa seuraavalla tavalla:
Tavoitteen toteutumisella on riittävän suuri henkilökohtainen merkitys henkilölle, jolloin alkuvaiheen innostus voi näkyä kuvailemallasi tavalla, käsien heiluttelemisena.
Merkitys täytyy olla niin suuri, että henkilö on tosissaan sitoutunut tavoitteen toteuttamiseen, jolloin hän toteuttaa tavoitteen.
Näiden henkilöiden välillä, joita kuvailit, on eroa itseluottamuksessa ja siitä kuinka sisukkaasti he uskovat mahdollisuuksiinsa.
Pankinjohtajan huoli on ymmärrettävää, hänen pitää arvioida kenelle rahat on hyvä antaa. Henkilö, joka on tosissaan tavoitteensa toteuttamisen suhteen, ei luovuta, vaan menee toiseen pankkiin hakemaan lainaa. Hän uskoo, että pystyy toteuttamaan tavoitteensa ja siksi toimii sisukkaasti.
Tämä pankinjohtaja ei halunnut olla mukana mahdollisessa epäonnistumisessa, vaikka siitä olisikin ollut hyötyä tälle rahaa hakeneelle henkilölle. Olisi hybris tasoittunut.
Pankinjohtaja olisi voinut olla rohkaisevampi ”Minä kyllä uskon sinun unelmiisi, mutta emme voi antaa sinulle rahaa, pahoittelemme.”
Blogistani löytyy tavoitteiden asettamista ja ilon suhdetta tarkemmin käsittelevä artikkeli (Inspiroiva Tavoite Tuo Elämääsi Iloa http://mikaelmontonen.fi/inspiroiva-tavoite-tuo-elamaasi-iloa/ )
Kiitos artikkelistasi.
Päivitysilmoitus: Vitutus tuotannontekijänä | Pauli Komonen