Kaksi erilaista innostusta

Wall Street Journalissa oli taannoin Dilbert-sarjakuvan luojan Scott Adamsin erinomainen kirjoitus. Adamsin työskennellessä pankissa pankinjohtaja oli ohjeistanut, ettei lainaa saa antaa, jos hakija on liian innoissaan. Käsien heiluttelijat jaksavat kyllä niin pitkään, kun on kivaa, mutta antavat sitten periksi heti ensimmäisen vastoinkäymisen yllättäessä.

Asiaa hieman pureskeltuani tajusin, että Adams on aivan oikeassa. Vaikka olen puhunut pitkään innostuksen ja intohimon merkityksestä, ei kaikki innostus ole samanarvoista. Itse asiassa innostusta on kahta tyyppiä.

Ensimmäistä innostuksen tyyppiä voidaan kutsua hybrikseksi. Siis sellaiseksi innostuneeksi, silmät levällään vaahtoavaksi tilaksi, jossa kaikki näyttää mahdolliselta – kunnes vastaan tulee este. Sitten hybriksen ajama innostus lopahtaakin alta aikayksikön. Hybris on tila, johon päätyy yleensä vain silloin, jos ei tiedä tilanteesta oikeasti tarpeeksi. Ja hybris on todella vaarallinen tila, koska se saattaa saada ihmisen heittämään kaiken kiinni yhden kortin varaan – vaikkei mitään perusteita omalle innostukselle ole muutamaa löyhää uskomusta lukuunottamatta.

Mutta on myös toisenlaista innostusta. En edelleenkään tiedä, miten kääntäisin sanan suomeksi, mutta englannin kielen sana engagement kuvaa tätä innostusta erinomaisesti. Tämä innostuksen tyyppi on muun muassa innostustalouden perusajatuksena; innostustalouden englanninnos, ”engagement economy”, kuvaakin mielestäni mistä on kyse piirun verran suomenkielistä termiä paremmin.

Kyseessä ei siis ole innostus, jossa kädet heiluvat, vaan sellainen, joka saattaa jopa ilmentyä vähäeleisenä keskittymisenä. Kuitenkin tässä näkyy päälle, että ihminen on tosissaan. Kyse on siis jonkinlaisesta autenttisesta, yksilöllisestä ja perustellusta kokemuksesta siitä, että jokin asia toimii. Yhtenä tämän tyyppisen innostuksen indikaattorina voi toimia flow-kokemus: siis täydellinen uppoutuminen käsillä olevaan asiaan.

Tässä mielessä Suomi onkin mielestäni erinomainen alue tämän tyyppisen innostuksen nostamiseksi talouden kivijalaksi. Suomalaiset ovat autenttista ja suorapuheista kansaa, eivätkä sorru helposti amerikkalais- tai välimerityyppiseen tyhjän hehkuttamiseen. Samalla meillä on kuitenkin DNA:ssamme myös kyky aidosti kiinnostua ja innostua tärkeistä asioista. Myös suomalainen sisu, jota Emilia Lahti on viime aikoina ansiokkaasti tutkinut, on tässä nähdäkseni jotenkin keskeisessä roolissa, vaikka en vielä tarkkaan ottaen tiedä miten.

Ongelmana tässä on, että näitä kahta innostuksen lajia on usein tavattoman vaikeaa erottaa toisistaan. Etenkin voimakkaasti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä hybristä ja engagementia on todella vaikeaa erottaa ulkoa käsin. Samaten on usein vaikea itse tietää, milloin sydämen hypähtämään saava into on autenttista, ja milloin valheellisten toivekuvien siivittämää.

Tietyssä mielessä ilmiö on sukua positiivisen ajattelun alalajeille: naminamipositiivisuudelle ja ratkaisukeskeisyydelle.

Innostus voi olla valtava voimavara. Mutta samalla olisi erittäin tärkeää oppia erottamaan, mistä innostus kulloinkin pohjimmiltaan kumpuaa.

”Salaisuuden” salaisuus, osa 2/3: Miten saat juuri sen, mitä haluat?

Scott Adams työskenteli 1980-luvulla insinöörinä Pacific Bell -puhelinyhtiössä. Adamsin intohimo liittyi kuitenkin sarjakuvien piirtämiseen. Hän joutuikin heräämään päivittäin aamuneljältä ehtiäkseen piirtämään sarjakuvia ja tekemään vielä päälle normaalin työpäivän. Tarinan mukaan Adams tuskastui lopulta kaksoiselämään ja päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Hän kirjoitti joka aamu paperille kymmenen kertaa: ”Minusta tulee maailman julkaistuin sarjakuvapiirtäjä.” Kymmenen vuotta myöhemmin Adamsin Dilbert-sarjakuvaa julkaistiin sadoissa sanomalehdissä ympäri maailmaa.

Tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kerroin tosi-TV-guru Rhonda Byrnen hittituote Salaisuudesta. Byrnen kauppaama periaate, vetovoiman laki, takaa sen, että kuka vaan saa mitä vaan, kunhan toivoo sitä riittävän määrätietoisesti. Periaate pitää paikkansa. Sillä ei vain ole mitään tekemistä kosmisten voimien kanssa.

Usein ajatellaan, ettei jotakin päämäärää voi saavuttaa, koska vaihtoehtoja ei ole tarpeeksi. Ei ole esimerkiksi tarpeeksi aikaa, rahaa tai vaikutusvaltaisia ystäviä. Kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Tosiasiassa vaihtoehtoja on aina lukematon määrä.

Mietipä hetkinen, kuinka monta asiaa voit tehdä juuri nyt. Sanotaan, että voit tehdä juuri tämän sekunnin aikana vaikkapa kymmenen juttua. Voit esimerkiksi nousta seisomaan, voit luikauttaa laulun, kirjoittaa sähköpostin ja niin edelleen. Kahdessa sekunnissa voit yhdistellä noita juttuja niin, että tuloksena on sata erilaista yhdistelmää. Kolmessa sekunnissa mahdollisia toiminnan muotoja on tuhat. Neljässä kymmenen tuhatta. Minuutissa sinulla on niin paljon vaihtoehtoja, ettei kotitietokoneesi pysty tulostamaan lukua. Ja kymmenessä minuutissa niitä on niin paljon, etteivät siihen pysty edes kaikki maailman supertietokoneet yhdessä.

Unelmien saavuttamisen tiellä ei seiso siis vaihtoehtojen puute. Ongelmana on vaihtoehtojen runsaus.

Käytännössä sinulla on jokaisena elämäsi hetkenä ääretön määrä vaihtoehtoisia tapoja toimia. Kysymys kuuluukin: miten osaat valita näistä vaihtoehdoista ne, joiden avulla unelmasi toteutuu. Tässä apuun tulee määrätietoisuus.

Kuten Zig Ziglar on sanonut, ihmiset eivät keskimäärin löydä itseään Mount Everestin huipulta harhailemalla päämäärättä sinne tänne. Jos et tavoittele mitään, on hyvin todennäköistä, ettet tavoitakaan mitään. Kun tavoitteesi on sen sijaan kirkas ja tarkkarajainen, opit nopeasti ymmärtämään, mitkä valinnat ohjaavat elämääsi kohti päämäärääsi, ja mitkä toimivat jarruina. Kyse ei ole sen kummemmasta jutusta kuin uuden taidon oppimisesta.

Pitämällä päämääräsi kirkkaana mielessäsi vaikkapa kirjoittamalla sen joka aamu paperille huolehdit siitä, että osaat päivän mittaan tarttua niihin mahdollisuuksiin, jotka edistävät matkaasi kohti päämäärääsi. Samaten opit nopeasti välttämään sellaisia valintoja, jotka haittaavat kehitystäsi. Aivan samalla tavoin lapsi oppii pyöräilyä opetellessaan karsimaan hissukseen pois ne liikkeet, jotka eivät edesauta pystyssä pysymistä.

Salaisuuden periaate pitää siis paikkansa: keskittymällä määrätietoisesti johonkin tarkkarajaiseen päämäärään saavutat sen ennen pitkää oppimalla matkan varrella painottamaan päämäärääsi tukevia ratkaisuja ja välttämään sitä haittaavia ratkaisuja. Kyse on oppimisprosessista. Kosmiset voimat eivät liity asiaan ainakaan sen enempää kuin ne liittyvät mihinkään asiaan.

Byrnen new age -hömppä ei ole kuitenkaan Salaisuuden suurin ongelma. Sen isoin ongelma on sen läpitunkeva materialismi ja siitä akuutisti seuraavat elämänongelmat – ennen kaikkea niille supermenestyjille, jotka Byrnen opista ottavat onkeensa. Aina ei nimittäin kannata saavuttaa kaikkea, mitä haluaa. Tästä lisää juttusarjan viimeisessä osassa perjantaina.