Somelynkkaukset perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan

Sosiaalisen median nykyinen irvikuva näytti jälleen voimansa tässä oululaisen Riikka Moilasen tapauksessa. Näitä kohuja on kiusallista seurata, koska ne perustuvat täysin vinksahtaneeseen ihmiskuvaan. Ongelma on yhtäältä ymmärtämättömyys siitä, miten ihmismieli toimii, toisaalta eettinen.

Ajatus siitä, että ihminen pystyy kontrolloimaan kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä on nykypsykologian tutkimuksen valossa kestämätön. Ihmismieli jakaantuu karkeasti ottaen kahteen hyvin erilaiseen yksikköön: tietoiseen ja tiedostamattomaan. Tietoisen mielen kyky vaikuttaa ajatteluun on huomattavan paljon arkikäsitystä rajallisempi. Esimerkiksi Daniel Kahnemanilta, Jonathan Evansilta tai Keith Stanovichilta löytyy mittava määrä tutkimuksia, jotka osoittavat, ettei kukaan meistä ole omien ajatustensa valtias.

Ihminen ei suinkaan valitse itse jokaista ajatustaan, sanaansa ja tekoaan. Jos valitsisi, kukaan meistä ei ikinä menettäisi malttiaan, kiroilisi, söisi liikaa suklaata tai puhuisi sivu suunsa. Tosi asiassa sitä tekevät ihan kaikki. Väsyneenä tai stressaantuneena tietoisen ajattelun kontrolli heikkenee entisestään, ja suusta pääsee sammakoita. Kyse on ihan normaalista inhimillisestä ilmiöstä.

Kun yksittäinen lause tai jopa sana irrotetaan asiayhteydestä, jaetaan riittävän monta kertaa ja liitetään erilaisilla assosiaatioharjoitteilla negatiivisiin mielleyhtymiin (”poliitikot ovat sellaisia”, ”johtajat totta kai ajattelevat näin”, ”puhui mitä salaa ajatteli” ja niin edelleen) syntyy täysin todellisuudesta irrotettu mielikuva ihmishirviöstä. Todellisuudessa kyseessä on ihan samanlainen ihminen kuin se ruudun takana tapittava.

Sosiaalisen median kohdalla ymmärtämättömyyden nykypsykologian perusteista vielä ymmärtää. Klikkihakuinen media sen sijaan vahvistaa nykyään ilmiötä entisestään. Ylen verkkosivun etusivulla on tätä kirjoittaessani juttu, jossa toimittaja on pyytänyt päihdeongelmaisilta vastineita ”oululaisen kaupunginvaltuutetun ihmisroska-kommentteihin”. Anteeksi nyt vain, mutta mistä ihmeen ”kommenteista” tässä on kyse? Kysymys ei ole kommenteista – tai edes yksikössä ”kommentista” – vaan surkeasta sanavalinnasta, jota sammakon suustaan päästänyt on välittömästi pyytänyt anteeksi.

No se psykologiasta. Isompi haaste on eettinen. Nämä kohut perustuvat nimittäin lähes poikkeuksetta kummalliseen uuspuritanistiseen ajatukseen siitä, että hyvä ihminen ei tee virheitä. Ihan joka ikinen ihminen kuitenkin mokaa joskus. Sanoo väärän sanan, käyttäytyy tyhmästi, juo liikaa bileissä. Se on ihan normaalia ihmiselämää. Tämän takia peruskristillinen anteeksipyytämisen ja -antamisen periaate on ihan älyttömän tärkeä. Ainostaan tiedostamalla oman törttöilynsä ja pyytämällä sitä anteeksi on mahdollista kasvaa ja kehittyä. Uuspuritanismi ohjaa sen sijaan piilottamaan omat mokansa. Ei tarvitse kuin vilkaista historiaa tai maailmamme puritanistisia kulttuureita nähdäkseen minkälaisia painekattiloita siitä syntyy.

Nyt tämä alati poteroituva yhteiskunta on jakautumassa niin, että yhtäältä äänessä ovat populistiset öyhöttäjät, jotka voivat sanoa ihan mitä tahansa. Jostain kumman syystä populistit pääsevät sanomistaan pääsääntöisesti kuin koira veräjästä, koska oma porukka hurraa taustalla. Samaan aikaan liberaalileiri näyttää menneen paniikkiin. Seurauksena on tämä uuspuritanismin aalto, jossa meteli saadaan aikaiseksi milloin mistäkin intiaanihatusta.

Ihmisellä pitää olla ihan reilusti lupa mokata ja pyytää anteeksi ilman, että tarvitsee pelätä salamapotkuja tai totaalista julkista häpeärangaistusta. Muussa tapauksessa kukaan viitteellisestikään järkevä ihminen ei kohta uskalla sanoa tai tehdä mitään siinä pelossa, että joku jossain vetää herneen nenään.

Olen aika neuvoton siitä, mitä tälle asialle voi tehdä. Syypää kun ei ole kukaan yksittäinen ihminen tai edes ihmisjoukko, vaan kyse on aika tyypillisten psykologisten vinoumien vahvistumisesta sosiaalisen median kaikukammioissa. (Tarkkaan ottaen kyse on nähdäkseni cocktailista, jossa yhdistyvät negatiivinen ajatusvinouma, argumentaatiovirhe nimeltä haloefekti sekä sosiaalisen median luontainen informaatiokato, mutta tämän avaaminen vaatisi ihan oman postauksen.)

Ehkä tästä pitäisi kuitenkin käydä jotain vähän sivistyneempää keskustelua myös langoilla? Muuten kohta äänessä ovat enää öyhöttäjät ja lynkkaajat – ja muut meistä laskevat päiviä siihen, milloin Elon Muskin ensimmäinen lento Marsiin lähtee.

Voiko taloustiede olla uskon asia?

Tehdäänpä heti kärkeen yksi asia selväksi. Moni tuntuu olevan sitä mieltä, ettei taloustieteellisiä teorioita voi kritisoida muuten kuin taloustieteellisesti. Mutta siinä vaiheessa kun taloustiede koskettaa ihan tavallisen ihmisen ihan tavallista elämää, pitäisi tieteellisten teorioiden valintaa ohjata ilman muuta viimeisin tutkimustieto siitä, minkälaisia olentoja juuri ihmiset ovat.

Onkin harmi, ettei retoriselta iskuvoimaltaan kenties voimallisin viimeaikainen taloustieteen muotiliike libertarismi huomioi tätä tutkimustietoa lainkaan. Oikeistolibertaristien tekstejä lukiessa mukaan tempautuu kyllä saman tien. Argumentaation sisäinen johdonmukaisuus on päätähuimaavaa. Libertaristien sankarit Ludwig von Misesistä Ayn Randiin ovat loistavia kirjoittajia.

Harmi vaan, ettei libertarismilla ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tämä todellisuudentajun puute on tullut viime päivinä selvästi esille, kun olemme saaneet lukea mediasta nuorlibertaarien eriskummallisia käsityksiä sosiaalipolitiikasta. Saul Schubakin tai Aleksi Tolvasen näkemykset hämmentävät maallikkoa – mutta hämmentävät ne akateemista tutkijaakin. Kenties selkeimmin tämä käy ilmi organisaation ja johtamisen professori Alf Rehnin nuorison kanssa hiljattain käymästä hilpeästä Facebook-keskustelusta.

Libertaristien opinkappaleet von Misesistä Friedmaniin, Randista Wahlroosiin svengaavat kuin hirvi. Monissa teksteissä on myös ihan oikeasti järkeä. Esimerkiksi Nalle Wahlroosin hiljattain julkaistu demokratian kritiikki osuu paikoitellen hyvin tärkeisiin kysymyksiin: kyllä, tarvitsemme vähemmän byrokratiaa ja kukkahattutäteilyä. Mutta nykyisen järjestelmän lapsentaudeista ei seuraa, että koko hyvinvointivaltio pitäisi jyrätä maan tasalle. Myös nykyjärjestelmässä on paljon hyvää.

Koska libertaristikirjoittajat ovat yleensä tavattoman älykkäitä, on tekstien sisäinen logiikka pistämätöntä. Harmi vaan, että pelkkä looginen pätevyys ei riitä hyvään argumentaatioon. Nyt tekstien perkaaminen on vähän niin kuin lukisi Klingonin kielen käsikirjaa. Napakkaa, mutta fiktiivistä.

Niin kuin logiikan tutkimuksen merkkimiehet Wittgensteinista Gödeliin ovat osoittaneet, logiikka ei koske todellisuutta lainkaan. Sen kohteena ovat ajattelun ja pätevän päättelyn rakenteet. Logiikan ja todellisuuden kytkös syntyy vasta, kun valitaan sellaiset aksioomat – kritiikittä hyväksytyt perusolettamukset –, jotka pitävät oikeasti paikkansa.

Libertaristeilla aksioomat on kuitenkin valittu norsunluutornissa, ei todellisessa maailmassa. Randin objektivismin peruskäsitykset on ammuttu alas jo aikaa sitten havaintopsykologian tutkimuksen parissa: ennakkokäsitykset, havaintokonteksti ja aikaisemmat kokemukset muokkaavat merkittävästi kokemuksen luonnetta. Mitään randilaista objektiivista kokemusta ei ole olemassakaan. Tässä kannattaa kurkata esimerkiksi Kevin O’Reganin, Alva Noën ja Daniel Simonsin tutkimuksia.

Ludwig von Misesin praxeologiana tunnetun toiminta-ajatuksen perustana on puolestaan niin sanottu toiminta-aksiooma. von Mises muotoilee aksiooman teoksessaan Human Action näin: ”Ihmisen toiminta on tarkoitukseen suuntaavaa toimintaa. Toisin sanoen, toiminta on käytäntöön pantua ja agentiksi muuntunutta tahtoa, joka tähtää päämääriin.”

von Mises kumppaneineen menee aksioomansa kanssa kuitenkin rytisten metsään. Tässä huomaa, että teorian kehittäjä on taloustieteilijä, ei psykologi. Kun katsotaan, mitä maailman huippupsykologit nobelisti Daniel Kahnemanista John Barghiin, Amos Tverskysta Jonathan Evansiin tuumaavat ihmisen toiminnan perusteista, syntyy aivan toisenlainen kuva.

Puhtaan matematiikan ja taloustieteellisten yhtälöiden maailmassa von Misesin aksiooma voi vaikuttaa kyllä ihan uskottavalta. Mutta kun tarkastellaan mittavaa satoja, ellei tuhansia vertaisarvioituja huippututkimuspapereita käsittävää tutkimusta, jotka on tehty oikeiden ihmisten kanssa, on lopputulos toinen.

Kahneman ja Tversky osoittivat Nobel-palkituissa tutkimuksissaan, että ihminen tekee itse asiassa harvoin tietoisia ja päämääräsuuntautuneita päätöksiä. Päin vastoin, valtaosa ihmisen toiminnasta ohjautuu opittujen toiminnanprosessien ja tiedostamattomien rutiinien varassa. Pahimmillaan tämä tulee esiin, kun pintaan pääsevät alkukantaiset biologisen evoluution tuottamat vaistot. Puhtaasti sukupuolivietin tai energiavarantojen maksimoinnin varassa toimiminen johtaa vain seksiskandaaleihin ja amerikkalaiseen ruuminrakenteeseen.

Bargh ja Evans ovat puolestaan uransa aikana näyttäneet valtavan tutkimusnäytön nojassa, että ihmisen toimintaa ohjaa rationaalisen ajattelun sijaan useimmiten tiedostamaton – niin hyvässä kuin huonossakin. Kuten Yale-professori Bargh esittää, peräti 95% ihmisen toiminnasta on täysin automaattista. Tässä ollaan siis aika kaukana von Misesin ”egon merkityksellisestä vastauksesta aistiärsykkeisiin ja ympäristötekijöihin”. Ego on käytössä vain 5% ajasta. On huolestuttavaa, jos maailmantaloutta ohjaava teoretisointi huomioi vain tämän pintaraapaisun inhimillisestä ajattelusta.

Libertaristit paaluttavat usein myös ihmisen perustavanlaatuista itsekkyyttä. Tämä 1900-luvun alussa suosittu ajatus on myöskin osoitettu täysin kestämättömäksi. Esimerkiksi Berkeleyn yliopiston sosiaalipsykologian professori Dacher Keltner on tutkimuksissaan osoittanut, että ihmisen perustoiminta on sosiaalista ja altruistista: vaikka peliteoria ennustaa esimerkiksi vangin dilemmassa oman edun tavoittelua, on Keltner osoittanut tutkimuksissaan, että todellisessa maailmassa ihmiset toimivat useimmiten yhteistyöhaluisesti. Tunnetutkimuksen neurotiede kertoo puolestaan, että ihmisaivot synkronoivat tunteita tavattoman nopeasti. Ihminen pyrkii normaalisti estämään toisten ihmisten huonovointisuutta – jollei ole itse kriisitiltanteessa tai psykopaatti.

Lopuksi, libertaarien idealisoima negatiivinen vapaus – ajatus siitä, että ihmisten pitäisi antaa tehdä mitä haluavat ilman toisten häirintää – on tutkimustiedon valossa kaikkea muuta kuin vapautta. Jos emme sovi yhteisiä pelisääntöjä, ihmiset pääsevät mekastamaan viettiensä varassa kaasu pohjassa. On meillä tästä esimerkkejäkin. Esimerkiksi Somaliassa valtion rooli on kutistunut käsittääkseni aika absoluuttiseen minimiin. Negatiivinen vapaus ei ole itse asiassa vapautta lainkaan – vaan monelle ihmiselle vaistotoimintojen orjuutta. Veikkaan, että aika harva alkoholisti on päättänyt vonmisesläisittäin ruveta päämäärätietoisesti alkoholistiksi paremman tekemisen puutteessa.

Oikeistolibertarismin taustalla oleva taloustiede ei siis oikeastaan huomioi lainkaan sitä valtavaa tieteellisen tiedon määrää, jota meillä on ihmisten toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Kuten Thomas Taussi totesi yllä linkkaamassani Facebook-keskustelussa, tämä ei oikeastaan edes ole taloustieteen tarkoitus. Mutta siinä vaiheessa kun tällaisen argumentaation pohjalta aletaan tehdä poliittisia päätöksiä, olisi aika tärkeää pitää huoli siitä, että taustalla olevalla tutkimuksella on edes jotain tekemistä todellisen elämän kanssa. Teoria voi olla hieno ajatusrakennelma, vähän niin kuin shakkipeli. Sitä ei kuitenkaan pitäisi käyttää päätöksenteon ohjenuorana sen enempää kuin pelejäkään.

Maailman kovatasoisin tieteellinen tutkimus osoittaa meille kirkkaasti, ettei ihminen toimi rationaalisesti harkiten ja utiliteettiaan maksimoiden. Edellä linjaamani argumentit perustuvat 2000-luvulla julkaistuihin tutkimuksiin, joita on tuotettu muun muassa Harvardissa, Yalessa, Princetonissa, Stanfordissa ja Berkeleyssä – ei Itävallassa 1940-luvulla. Tuhannet ihmisten parissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että ihmisen toiminta on enimmäkseen automatisoitunutta, ja sen perustana on ennen kaikkea pyrkimys yhteistyöhön ja yhteisen hyvän maksimointiin.

Tätä silmällä pitäen oikeistolibertarismi on monella tapaa ennemminkin jännä uskonto. Vaikka libertarismia mainostetaan usein tieteellisenä oppisuuntana, on sen tieteellinen pohja nykytiedon valossa aika olematon. Niin pitkään kuin libertarismin aksioomat ovat irtaantuneet siitä, miten oikeasti tiedämme ihmisten toimivan, ei kyse ole tieteellisesti uskottavasta teoriasta. Tässä mielessä libertarismi onkin yksi uskonto muiden uskontojen joukossa: dogmaattinen ja sisäisesti johdonmukainen ajatusrakennelma, johon sitoutuminen vaatii jonkinlaista herännäisyyttä tai uskon hyppyä.

Vaikka uskovaisille saarnamiesten argumentit kuulostavatkin kiistattomilta, me libertaaripakanat jäämme raapimaan päätämme ihmetyksestä. Miljoonien ihmisten elämään vaikuttava teoretisointi ei voi olla pelkästään uskon asia.