Esittelin kesäkuussa Los Angelesin positiivisen psykologian maailmankongressissa Filosofian Akatemialla kehitetyn toiminnanohjausmallin. Sen keskuskäsitteet ovat vapaus, virtaus ja vastuu.
Mallin taustalla on joukko kehittyneitä tietellisiä teorioita. On hämmästyttävää, miten monet erilaiset teoriat ovat päätyneet lopulta hyvin samanlaiseen kolmikantaan.
Keskeisin teorioista on Edward Decin ja Richard Ryanin itsemääräytymisteoria. Sen keskuskäsitteet ovat autonomia, kompetenssi ja ihmissuhteet. Tutkijakollegani Frank Martela tekee paraikaa töitä Decin ja Ryanin kanssa, ajatuksenaan laajentaa kolmatta ihmissuhteiden osa-aluetta käsittelemään myös prososiaalisuuden: toisten ihmisten palvelemisen. Decin ja Ryanin teoriaa on myös menestyksekkäästi popularisoitu esimerkiksi Daniel Pinkin ja Roman Krznaricin toimesta.
Martin Seligman esitteli puolestaan teoksessaan Authentic Happiness ajatuksen kolmesta erilaisesta onnellisuudesta: nautintokeskeisestä, tekemiskeskeisestä ja palvelukeskeisestä onnellisuudesta. Näistä viimeksi mainittu ennustaa kaikkein kestävintä hyvinvointia.
Robert Bellah kirjoitti jo 1980-luvulla kolmesta erilaisesta työstä. Työ urakkana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on siitä saatu palkkio. Työ urana tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on itsensä kehittäminen. Työ kutsumuksena puolestaan tarkoittaa, että tekemisen päämääränä on toisten palveleminen. Jälleen viimeksi mainittu ennustaa pitkäkestoisinta hyvinvointia, kuten esimerkiksi Amy Wrzesniewski ja Jane Dutton ovat tutkimuksissaan osoittaneet.
Mihaly Csikszentmihalyin, Howard Gardnerin ja William Damonin Good Work -mallin perustana ovat puolestaan kiinnostus, erinomaisuus ja eettisyys. Samantapainen kolmikanta löytyy myös esimerkiksi Erik Allardtilta (hyvinvointi, itsensä toteuttaminen, ihmissuhteet) ja Aaron Antonofskyltä (hallinnantunne, aikaansaaminen, merkityksellisyys).
Mistä näissä inhimillisen hyvinvoinnin kolmessa keskeisessä tukipilarissa on kysymys?
Vapaus tarkoittaa viime kädessä kykyä toimia: itsetuntemusta, riittäviä resursseja ja koettua hyvinvointia.
Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: tulosten syntymistä, osaamisen kehittymistä ja flow-tilassa työskentelemistä.
Vastuu taas tarkoittaa yhteisen hyvän eteen työskentelemistä: autenttisia ihmiskohtaamisia, toisten palvelemista ja merkityksellisyyden kokemista.
Vapaus, virtaus ja vastuu muodostavat kestävän kehityksen prosessin. Vapaus mahdollistaa omien intohimojen kirkastamisen. Aidosta kiinnostuksesta kumpuava toiminta ohjaa virtauskokemukseen ja osaamisen kehittämisen. Innostunut ja osaava työ toisten hyvinvoinnin eteen lisää puolestaan muiden halua huolehtia toimijasta itsestään, lisäten näin vapautta. Ja niin edelleen.
Vapaus, virtaus ja vastuu eivät myöskään ole saman arvoisia hyvinvoinnin lähteenä. Pelkkään vapauteen keskittyminen lisää kyllä hyvinvointia hetkellisesti, mutta jos vapaus ei kanavoidu mielekkääseen toimintaan, on yhdentekevää minkälaiset resurssit on käytössä, tai kuinka hyvin itsetuntemus toteutuu paperilla.
Samaten yksinomaan virtaustilassa työskentely muuttuu pian raskaaksi, jollei tuloksilla ole arvoa muille. Vasta siinä vaiheessa kun virtauskokemus palvelee jotain yksilöä itseään laajempaa kokonaisuutta, syntyy kestävää hyvinvointia. Eli silloin kun toiminnan ytimessä on toisten ihmisten palveleminen.
Vapaus keskittyy yksilöön. Virtaus keskittyy toimintaan. Vastuulle keskeisin asia on puolestaan yhteisö. Kuten Frank usein teroittaa, emme ole oikeasti yksilöitä vaan suhdeloita: ympäristömme ja elämässämme olevat ihmiset vaikuttavat ihan fyysisestikin aivotoimintamme ja hormonitoimintamme kautta omaan hyvinvointiimme.
Vapauden, virtauksen ja vastuun kannalta keskeiset oliot ovat siis toimija, toiminta ja toiminnan muuttama systeemi. Jos toiminta ei kohdistu viime kädessä koko systeemin hyvinvoinnin edistämiseen, ei systeemin osillakaan ole pitkässä juoksussa hyvä olla.
Aidon inhimillisen hyvinvoinnin ja kukoistuksen ytimessä on yhteisö, jossa jokainen yksilö oman itsetuntemuksensa ja osaamisensa kautta palvelee yhteistä hyvää.
Ajattelun ammattilainen 
Ansiokasta jälleen kerran, Lauri, mutta en malta olla tuomatta lisäpointtia, joka omissa pohdinnoissani on viime vuosina noussut pintaan.
Kaikkien lueteltujen kolmijakojen perusongelma liittyy mielestäni tapaan erottaa yksilö ja yhteisö ikään kuin ne olisivat kaksi ihan eri asiaa. Todellisuudessa rajaa ei voi eksaktisti vetää, vaan yksilö ja yhteisö reaaliajassa muokkaavat toisiaan, antavat ja rajoittavat vapautta ja edellyttävät vastuuta. Oleellista olisikin tarkastella sitä, mitä systeemi kokonaisuutena tuottaa ja miten nopeasti se reagoi ei-haluttuihin tulemiin.
Siksi keskiöön on aina nostettava tekemisen tarkoitus eli se, miksi jotakin asiaa ylipäätään tehdään tai miksi se on olemassa. Tämä tekijä monissa tarkasteluissa unohdetaan tai pidetään itsestään selvänä. Tällöin helposti päädytään johtopäätöksiin, jotka luovat yhtä paljon ongelmia kuin ratkaisevat.
Tarkoitus pitää johtaa kokonaisuudesta, usein ulkoa eikä sisältä niin kuin helposti tehdään. Elämän syvässä ytimessä on as we all know, yhdessä tekeminen, ei yksin pakertaminen.
Oletko muuten huomannut, että vapaus ja vastuu vaativat toisensa? Ei voi olla täysin vapaa ymmärtämättä samalla, että vastuu päätöksistä on itsellään eikä kenelläkään muulla. Samaten vastuun kantaminen jostain asiasta on mahdotonta jos ei ole täyttä vapautta tehdä päätöksiä kyseisen asian suhteen.
//sami
Vapauttaan voi kyllä käyttää väärin ja jättää vastuun seurauksista toisten kannettavaksi. ja voi joutua vastaamaan sellaisista asiosita, joihin ei ole voinut mitenkään vaikuttaa. Molemmat ovat lopulta enemmän kollektiivisia kuin individuaaleja käsitteitä.
Teksti vie mahtavasti eteenpäin olennaisen pohdinnassa. Hienoja kirkastuksia. Kiitos!