Apple julkisti eilen uuden ihmelaitteensa, iPadin. Kohutun uutuuden on väitetty tarjoavan mullistavia tapoja käsitellä informaatiota. Optimistisimmat uskovat iPadin jopa tekevän kirjoille ja sanomalehdille sen, minkä iPod teki CD-levyille. Tällä hetkellä laitteesta tiedetään kuitenkin yhä kovin vähän. Ensi silmäyksellä se näyttääkin vain venytetyltä iPhonelta.
Ei ole mikään ihme, että jo minuutteja julkistustilaisuuden päätyttyä internetin teknosivustot ja keskustelufoorumit täyttyivät toinen toistaan tuohtuneemmista kirjoituksista. iPad ei tarjoakaan moniajoa, ei liioin flash-tukea. Onpa siitä vielä rohjettu jättää pois kamerakin! Mikäs se sellainen tablet-tietokone on, jolla ei voi ottaa kuvia?
Niin fanien kuin kriitikoidenkin reaktio on itsestään selvä. Laitteeseen on kiinnitetty niin paljon odotuksia, ettei sen julkistaminen voi itse asiassa olla kuin pettymys. Kun Applen edellinen läpimurtotuote, iPhone julkistettiin 2007, oli reaktio lähes identtinen. Ihmepuhelimen MMS-tuen puutteesta, heikkolaatuisesta kamerasta ja 3G-yhteyden puutteesta kirjoitettiin enemmän rivejä kuin kilpailijoiden tuotteista yhteensä. Silti kauppa kävi kuin häkä. Kapistuksen käsiinsä saaneet olivatkin ihmeissään siitä, että ensimmäistä kertaa verkkoa voi ihan oikeasti selata kämmeneen sopivalla apparaatilla. Kamera, multimediaviestit ja jopa hidas verkkoyhteys unohtuivat tämän ihmeen rinnalla.
Ei vaadi suurta lahjakkuutta sanoa, mitä jokin ei ole. On nähtävä kauas, jotta voi sanoa, mitä jokin on.
Lastenkasvatuksessa samankaltaiseen ongelmaan törmää solkenaan. Kun mukula pomppii sohvaa lunastuskuntoon, on helppo huutaa ”EI!” Mutta uuden puuhan keksiminen itsensä ylikierroksille pumpanneelle kolmivuotiaalle onkin konstikkaampi koitos. Usein vanhempi, allekirjoittanut mukaan lukien, katsookin tehtävänsä täytetyn, kun pogoaminen on poissa päiväjärjestyksestä. Lapsi jätetään oman onnensa nojaan turhautumaan tyhjää täynnä ammottavaan toiminta-avaruuteensa.
Vaatii aika paljon paukkuja keksiä, mitä uutta jollakin kapistuksella voi tehdä. Tai minkälaisia uusia kapistuksia ylipäätään pitäisi tehdä. Puutteiden nimeäminen ei puolestaan vaadi taitoa juuri lainkaan. Jokainen osaa sanoa ”ei”. Negatiivinen ajattelu voi joissakin tapauksissa johtaa toki hedelmällisiinkin tuloksiin: jokin oikeasti vaarallinen ominaisuus saadaan karsittua ydinreaktorista, tai muksu saadaan nykäistyä jyrkänteen reunalta turvaan. Useimmiten negatiivinen ajattelu menee kuitenkin turhanaikaiseksi päivittelyksi. Surraan sitä, mikä puuttuu, eikä nähdä nenän edessä aukenevaa mahdollisuuksien ihmemaata.
Mitä tulee iPadiin, on aivan liian aikaista sanoa värkistä mitään suuntaan toiseen. Jos apparaatti tarjoaa lukijalle kirjan veroisen käyttöliittymän, on kyseessä ainakin kaltaiselleni lukutoukalle vallankumouksellinen tuote. Jos kyseessä on sen sijaan Applen nerokkaalla markkinointihypellä siivitetty kookas iPhone, on tilanne toinen. Itse jään odottamaan kiinnostuneen varautuneena, kunnes pääsen pohtimaan itse värkki kädessäni, mitä sillä voi oikeasti tehdä.
Loppukevennykseksi hauska video, jossa esitellään huipputeknologiaa, jolle ei ainakaan hetkeen ole näköpiirissä kilpailijaa. Avaa video tästä.
Ajattelun ammattilainen 
iPod Touchistahan tuli pelikone, Nintendo DSn kilpailija, vaikka se oli aluksi vain iPhone ilman puhelinta ja kameraa. Siihenkin mietittiin kameraa, mutta ei laitettu. Itse näen aikakauslehtipuolella markkinat, koulumateriaali, pelit, jne. Mielenkiintoinen laite. Ja olihan se Disneyn pääomistaja laittanut esittelyyn firman leffankin…musiikki ja nettiradiot saavat varmaan seurakseen videon ja nettivideovuokraamot.
Hmmm,
Juuri tästä on kyse. Puuttuvista ominaisuuksista voi valittaa loputtomiin. Itse asiassahan jokainen markkinoilla oleva apparaatti on puutteellinen. 13-tuumaisessa ei ole tarpeeksi isoa näyttöä, 17-tuumainen on taas liian iso, Noksulla ei voi surffata ja iPhonessa on kökkö kamera, surkea äänenlaatu eikä edes moniajoa.
Asian voi kuitenkin nähdä myös niin, että 13-tuumainen on ihanan kevyt kantaa mukana, 17-tuumaisessa on häikäisevän kokoinen näyttö läppäriksi, Nokia on puhelimena ylivoimainen ja toimii hyvin taskukokoisena toimistona, kun taas iPhonella nettisurffaaminen on yhtä juhlaa.
Mikähän muuten selittää sen loputtoman valittamisen tarpeen, joka liittyy uusien teknologiatuotteiden julkaisuun? Odottavatko ihmiset ihan oikeasti, että jonain päivänä joku laitevalmistaja tosiaan julkaisee sen jäännöksettä täydellisen värkin? Hmmm.
”Jos apparaatti tarjoaa lukijalle kirjan veroisen käyttöliittymän, on kyseessä ainakin kaltaiselleni lukutoukalle vallankumouksellinen tuote.” Varmasti hyödyllinen tuote on, mutta eikö oikeassa, käsinkosketeltavassa kirjassa, ole enemmän fiilistä? Mielestäni tätä voisi verrata musiikkiin: minä nautin huomattavasti enemmän aidoista cd-levyistä stereoilla kuunneltuna kuin vaikkapa netistä ladattuna. Konkreettinen cd-albumi – tässä tapauksessa myös kirja – on osa kuuntelu- ja lukukokemuksen kokonaisuutta.
Julkinen minä,
Itse hangoittelin monta vuotta iPodia vastaan juuri mainitsemistasi syistä. Pidin kovasti monta sataa levyä käsittäneestä kokoelmastani, sen sisustuksellisuudesta, levynkansien pläräämisestä ja levjen käsittelystä. Mutta kun vihdoin ostin ensimmäisen (muistaakseni neljännen sukupolven) iPodini, tajusin vuotta myöhemmin, etten ollut koskenutkaan levyihini. Pari vuotta sitten myinkin pois viimeisen levyni, ja musiikkikokoelma asustaa nykyään iPhonessa.
Aidon kirjan fiilistä ei varmastikaan voi korvata digitaalisella laitteella. Mutta jos on tapana ottaa kolmesta viiteen kirjaa laukkuun viikon reissulle, niin kuin allekirjoittaneella, on jo selän hyvinvoinnin kannalta fantastista, jos keksitään ratkaisu, jolla kirjat saa mukaan digitaalisesti. Kokousreissulle saattaa vielä lähteä toiset puoli tusinaa opusta lähdemateriaalia ja pari kiloa artikkeleita :).
Loppujen lopuksi elämänlaatuni ei kärsinyt lainkaan levykokoelmasta luovuttuani, päin vastoin. Luulen, että kirjahyllyn kanssa päätöksenteko on hiukkasen nopeampaa, kunhan markkinoille vain ilmaantuu riittävän käyttökelpoinen apparaatti.