Mihin kriittistä ajattelua tarvitaan?

Innostuin viime syksynä hurjasti positiivisesta ajattelusta. Hoksasin viimein, mikä tekee positiivisesta ajattelusta niin paljon negatiivista tai kriittistä ajattelua tehokkaampaa. Positiivinen ajattelu kun keskittyy ratkaisuihin, jotka vievät kehitystä eteenpäin.

Henry Ford sanoi kerran,  että ”esteet ovat niitä pelottavia juttuja, jotka huomaat, kun irrotat katseesi päämäärästäsi.” Kritiikki kyllä eliminoi toimimattomia ratkaisuja. Mutta vaikka kaikki esteet olisi poistettu, ei kuitenkaan ole mitään takeita, että olisit menossa oikeaan suuntaan. Vain ajattelemalla ratkaisukeskeisesti saat systemaattisesti aikaan hyviä tuloksia.

Suomessa kritiikin kritisointi on tietysti aika arveluttavaa. Ajattelutapamme kun on syntynyt kahden vahvasti kriittisen korkeakulttuurin, Venäjän ja Saksan, ristipaineessa. Suomen lätkämaajoukkue lähtee jäälle varmana siitä, että jos homma ei mene presiis nappiin, niin pataan tulee. Ja kun se harvemmin menee, niin tulokset puhuvat puolestaan. Rohkenen väittää, että suomalainen ajattelu on osapuilleen 95% kriittistä eli negatiivista ja 5% kannustavaa eli positiivista.

Tuossa länsinaapurissa on sen sijaan omaksuttu ronskisti amerikkalainen kannustuskulttuuri. Kansankoti suosii ihan eri tavalla positiivista asennetta ja kannustaa onnistumaan. Sama se, jos välillä menee vähän sinne päin – kyllä se lopulta iloksi muuttuu. Tulokset näkyvät myös usein jäällä, vaikka sitten viimeisellä minuutilla.

Jonkin aikaa pyörittelin mielessäni ajatusta siitä, että pitäisikö ihan kaiken ajattelun olla ratkaisukeskeistä ja positiivista. Kritiikin voisi nähdä metkana akateemisena harjoitteena, jos siitä on hyötyä siinäkään. Pian hoksasin kuitenkin, että kyllä kritiikkiäkin tarvitaan.

Täydellinen kritiikittömyys johtaa herkkäuskoisuuteen.

On nähdäkseni erinomaisen tärkeää olla optimisti ja luottaa sekä tulevaisuuteen että toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että ihan kaikki pitää niellä purematta.

Sataprosenttisen positiivisuuden ruma puoli kääntyy esiin new age -kultteja ja fundamentalistiuskontoja tarkasteltaessa. Kulttijohtaja julistaa omaa evankeliumiaan torjuen kategorisesti kaiken mahdollisen kritiikin vääräuskoisena ja pikkusieluisena. Kritiikin esittäjiltä peräänkuulutetaan avointa mieltä, kun itse asiassa kulttilaisen mieli on täysin suljettu muulta kuin omalta dogmaltaan.

Kritiikki ei ole pääsääntöisesti hyvä lähtökohtainen ajattelutapa. Mutta ripaus kritiikkiä toimii hyvin eräänlaisena hihhuliventtiilinä. Kriittinen ote auttaa pitämään korvat höröllä siltä varalta, että joku kaataa silmät ja korvat täyteen täysin tuulesta temmattua höttöä.

Positiivinen ajattelu on ensiarvoisen tärkeää onnistumisen ja hyvän elämän kannalta. Mutta hiven kritiikkiä kannattaa pitää mukana, jotta et laita kaikkia munia ihan väärään koriin. Kenties keikauttamalla suomalainen ajattelusuhde päälaelleen saadaankin aikaan hyvä ajattelucocktail. Tehokasta ajattelua on siis ajattelu, joka on 95% positiivista ja ratkaisukeskeistä, ja 5% negatiivista ja kriittistä. Pysyvätpähän korvat auki ja mieli valppaana, mutta katsekontakti tiukasti kulloisessakin päämäärässä.

22 thoughts on “Mihin kriittistä ajattelua tarvitaan?

  1. Tällanen pikku ajatuskoe: jos luettuani ton kirjotuksen olisin eri mieltä kanssasi – sanotaan tavastasi laittaa ynseys ja dispositio kritiikkiin l. puntaroivaan arviointiin samaan nippuun – ja kykenisin perustelemaan kantani, ja jopa keskustelun vuoksi esittäisin kantani, tekisikö se minusta automaattisesti negatiiviseen ajatteluun jumiutuneen persoonallisuuden? Ts., voinko olla kanssasi perustellusti eri mieltä ilman, että syyllistyn penseilyyn, tuohon suomalaisten perisyntiin? 😉

  2. Markus,

    Erinomainen huomio!

    Nähdäkseni kysymykseesi ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Yhtäältä perusteltu kritiikki voi joskus olla hyvinkin tarkoituksenmukaista. Toisaalta voi kysyä, mitä käytännön merkitystä on sillä valtavalla määrällä kriittisiä artikkeleita, joita akateeminen maailma yhtenään suoltaa?

    Lienee selvää, että ynseys ja tappiomieliala ovat kategorisesti epähedelmällisiä ajattelutapoja. Kritiikkini kohdistuukin juuri kritiikkiin, eli hyvin perusteltuun ja lähtökohtaisesti kehitysmyönteiseen negatiiviseen ajatteluun.

    Olen kuitenkin taipuvainen kannattamaan näkemystä, että pääsääntöisesti positiivinen kommentointi on hedelmällisempää kuin negatiivinen – ja myöskin ihan tolkuttoman paljon vaikeampaa. Kriitikon on lopulta helppo löytää se juttu, joka ei ihan vielä toimi. Mutta koetapas keksiä jokin uusi ja toimiva juttu, jota kukaan ei vielä ole tullut ajatelleeksi.

    Tämän sanottuani: toki voit olla kanssani eri mieltä. Mutta jos ajatellaan keskustelunavauksia, voisiko olla mielekkäämpää erimielisyyden lähteiden sijaan etsiä mahdollisia yhteisiä kehityspolkuja?

  3. Mä sanoisin että se ero ei ole niinkään kriittisen ja positiivisen ajattelun välillä (en itse edes tekisi tällaista dikotomiaa), vaan menee syvemmälle. Kyse on enemmänkin fundamentalistisen ja ei-fundamentalistisen tai fallibilistisen ajattelun välillä – tai toisin termein ilmaistuna, suljetun ja avoimen ajattelutavan välillä.

    Ensimmäinen ajattelutapa, ollessaan kriittistä, torppaa kaiken itselleen vieraan. Ollessaan positiivista, sulkee korvansa varoittavilta ääniltä. Tää ajattelutapa kumpuaa uskosta siihen, että on olemassa varmoja totuuksia, ja on röyhkeää uskossaan, että itse on näitä totuuksia jo saavuttanut. Mä sanoisin, että sekä ynseilyn että hihhuliuden juuret on tässä.

    Jälkimmäinen ajattelutapa, ollessaan kriittistä, pyrkii avaamaan virheiden korjaamiseen suuntautuneen keskustelun pikemminkin kuin tuhoamaan. Ollessaan positiivista, se on epävarmuutensa tunnustavaa ja valmis hyväksymään erehtymisen mahdollisuuden ja korjaamaan kurssia, mikäli se on johtamassa epäonnistumiseen.

    Itse inhoan ns. itsensä ”realistiksi” nimittäneitä, eli kyynisiä ”ei toi tuu toimimaan” -besserwissereitä. Mutta mä näkisin, ettei ne edusta niinkään kriittistä ajattelua, vaan ihan huikeeta optimismia oman järjenlahjojen suhteen. 🙂

    • Markus,

      Olen kanssasi pääasiassa samaa mieltä. Se, mihin kohdistin huomion tekstissä oli kuitenkin nimenomaan rakentavankin kritiikin tarpeellisuus. Kritiikki suuntaa huomion kuitenkin *negatiivisiin* aspekteihin, eli sellaiseen, mikä *ei* toimi. Kannustus puolestaan tunnistaa toimivat elementit ja satsaa niihin.

      Kyynisyydellä ja itsetarkoituksellisella kritiikillä ei mielestäni tee yhtikäs mitään. Mutta rakentavasti kriittistä ajattelua tarvitaan kyllä – tosin tällä hetkellä olisin taipuvainen ajattelemaan, että vain hiukkasen.

      Tosin tässähän itsekin kirjoitan kovin kriittisesti :).

  4. …Niin joo, ja keskustelunavauksien kannalta hedelmällisempää on mun mielestä kyllä erimielisyys. Ajattele vanhaa avioparia, jotka tuntee toisensa mielen sopukat viimeistä notkelmaa ja alhoa myöten; toinen istuu keinutuolissa kutomassa, toinen kuuntelee radiota, ja hiljaisuus vallitsee näiden välillä. Ei ole tarvetta keskusteluun, muuten kuin yksisanaisin virkkein.

    Erimielisyys ja kritiikki on keskustelulle (ja ajattelulle!) hyvästä, kunhan lähtöoletuksena on avoin ajattelutapa eikä fundamentalistinen omien näkemysten junttaaminen. Ensimmäisessä tapauksessa keskustelu johtaa yhteisen maaperän esiinsilmukoimiseen, jälkimmäisessä tapauksessa paaluvarustusten ja poteroiden pystyttämiseen ja hedelmättömään väittelyyn.

    • Toki erimielisyys voi olla oikeassa kontekstissa hyvinkin rakentavaa. Mutta en näe, että positiivinen ajattelu on selkään taputtelua tai hyväksyvää hiljaisuutta. Mielestäni positiivinen ajattelu on ennen kaikkea rakentavaa ja luovaa: se pyrkii tunnistamaan toimivat elementit ja *kehittämään* niitä. Ja se on monin verroin kritiikkiä vaativampaa. Siksipä niin moni turvautuukin usein vain kritiikkiin.

      Mutta jälleen: olen täysin samaa mieltä kanssasi siitä, ettei oman kannan paaluttaminen johda mihinkään.

      Kenties täytyy vielä hautoa tätä aihetta hiukkasen.

      • Yleensä kun opetan argumentaatiota yms. muuten kuin massaluennoilla, käytän aika paljon aikaa ihmisten usein vähän relfektoitumattomien kritiikkikäsitysten esiintuomiseen ja keskusteluttamiseen. Päämääränäni on saada opiskelijani kyseenalaistamaan toi negatiivinen vs. positiivinen ajattelu -dikotomia, ja tutustuttaa opiskelijani siihen, mitä nimitän ”reparatiiviseksi ajatteluksi”.

        Pointti on lyhykäisyydessään ehkä se, että ajatusvirheiden (omien ja muiden) tunnistaminen on tosi hyödyllistä, mutta vasta silloin, kun niihin osataan olla pysähtymättä, eli ne pyritään ylittämään ja korjaamaan.

        Kenet tahansa voidaan opettaa mussuttamaan virheargumenteista, mutta tää ei musta itsessään ole mitenkään arvokas taito. Arvokkaampaa on osata nähdä, mitä ajatukset tarvitsevat lisää ollakseen ”virheettömiä”, ja tätä vielä arvokkaampi taito on osata tarjoilla tämä lisä toiselle keskustelussa. Mutta tässä on jo huisisti enemmän kuin se sun 5% sitä kritiikkiä.

        Mutta toi vaatii just tota erityistä ei-fundamentalistista keskusteluetiikkaa, eli sitä, että toisen asia ollaan valmiita ottamaan omaksi.

      • Olen toki itsekin rakentavan kritiikin kannalla pääasiassa. Mutta viime syksynä alkanut pohdintoni positiivisen ajattelun käyttökelpoisuudesta on juurikin herättänyt kysymyksen siitä, voisiko vähemmälläkin kritiikillä pärjätä. Eli jos jättää vaan pikkuvirheet huomioimatta ja keskittyy jalostamaan toimivia ratkaisuja, tuleeko silloin parempaa jälkeä – niin ideoinnissa kuin argumentoinnissakin? Tavallaan tämä lähtökohta tulee argumentaatioteoreettisesti aika lähelle Bohmin ja Isaacsin dialogikäsitystä.

  5. Tulin jopa hieman epävarmaksi sen suhteen, että onko tästä koko asiasta edes mielekästä puhua ilman kontekstia. Sekä luovaa että mahdollistavaa ajattelua tarvitaan. Tässä tarkoitan luovalla sitä, mikä rohkeasti etsii uutta ja mahdollistavalla sitä, minkä avulla luodut ideat voidaan oikeasti toteuttaa.

    Varsin usein näin insinöörinä näkee ajatuksia, ehdotuksia ja visiota jotka on niin keskeneräisiä, että ne ovat suorastaan sisäisesti ristiriitaisia. Sitä hieman happamoituu jossain määrin keskimääräiselle visiolle, kun niin valitettavan usein niistä ei saa mitään toteuttamiskelpoista aikaan. Tässä tämä oma hapan näkökulmani. 🙂

    Silti molempia tarvitaan. Ehkä kyse on kahden eri työvaiheen vuoropuhelusta. Luomisen ja mahdollistamisen. En tosin ole aivan varma, että näistä useinkaan on kyse, kun järkevät ehdotukset jäävät byrokratian rattaisiin vaan paremminkin siitä, että suurin osa organisaatiosta keskittyy itsensä säilyttämiseen konservatiivisen epäonnistumisen menetelmällä sen sijaan että annettaisiin insinöörien tehdä asiat järkevästi.

    Koeta sitten tuossa kontekstissa olla positiivinen ; se pistää painon hommissa tunnepuolen työhön, ettei pääse paine omassa pääkuupassa liian korkeaksi kun kahden pisteen välinen lyhin etäisyys inhimillisessä todellisuudessa ei juuri koskaan ole suora.

    Vaikka näen toki, että positiivisuudella saadaan paljon aikaiseksi etenkin inhimillisen kanssakäymisen saralla en voi silti olla sanomatta, että kriittinen metodi on minulle suuresti rakas. Ehkä en sille näin luonnontieteilijänä kai mitään voi. Enkä aina ole ihan varma, että haluan ihan tarpeeksi yrittääkään.

    • Susanna,

      Kiitos loistokommentista! Itse olen käsitellyt nähdäkseni esittämääsi luovan ja mahdollistavan ajattelun eroa Luovan työn oppaassa J.P. Guilfordin divergenssin ja konvergenssin käsitteiden kautta. Eli luova, tai divergenssi toiminta on hajauttavaa ja uutta synnyttävää, mahdollistava tai konvergentti toiminta puolestaan kokoavaa ja kiteyttävää. Nähdäkseni luova prosessi kulkeekin divergentistä hiljalleen kohti konvergenttia. Ilman divergenssiä ei ole uusia ideoita, ilman konvergenssia ei kiteytyneitä, eheitä ja tasokkaita ideoita.

      Mitä tulee byrokratian hampaaseen, siinä on nähdäkseni kyse juurikin pieleen menneestä kriittisyydestä: pyritään minimoimaan vahingot, ja näin ei myöskään saada mitään aikaan. Thomas Edison on muistaakseni sanonut jotain sen suuntaista, että se, joka ei osaa erehtyä, ei voi saada mitään aikaankaan. Allekirjoitan sentimentin täysin.

      Puolen vuoden pohdinnan jälkeen tulin tosiaan itse siihen lopputulokseen, ettei yksin positiivinen tai kannustava ajattelu vielä riitä, vaan kritiikkiäkin tarvitaan. Mutta nähdäkseni olisi aina hyvä olla ensi sijassa positiivinen, ja hyödyntää kritiikkiä vasta jos positiivista kulmaa ei löydy.

      Jäin muuten miettimään, että jos hoksasin tuon esittämisi luovan/mahdollistavan työn luonteen oikein (eli jos se suhteutuu omiin käsitteisiini kuten esitin), käykö tuo erottelu tarkkaan ottaen yksiin positiivisen/negatiivisen ajattelun kanssa, ja jos, niin miten?

      • Ensimmäinen reaktioni on, että luova/mahdollistava on itseasiassa eri asia kuin positiivinen ja negatiivinen. Helposti tulee pelkistettyä, että luova ajattelu ja toiminta on mukavaa, iloista puuhastelua ja että mahdollistava ja selkeästi tavoitteellinen ajattelu ja toiminta on tylsää otsa kurtussa puurtamista.

        Totta puhuen, luova työ voi toisinaan olla aikamoisen punnertamisen takana ja silloin se pitää sisällään tätä hyvin tunnettua luomisen tuskaa. Eli voitanee jo fraasin perusteella todeta, ettei kaikki luova ole automaattisesti kedolla kirmailua. Etenkään aikataulupaineessa.

        Toisaalta taas konkretisoiva suunnitelmien realisoiminen voi olla varsin antoisaa ja sen kanssa on helppo päästä flow:hun, jos omaa hyvän työrutiinin aihealueella.

        Pohjimmiltan kyse on ehkä aivan eri asioista kuin positiivinen/negatiivinen. Ne ovat tulomoodeja tilanteeseen, asenteita tai mielentiloja. Luova ja mahdollistava lienevät taas erilaisia työstämisen vaiheita tai moodeja.

        Varmaankin voidaan luoda negatiivisesti, väkisin puurtamalla, vaikka tuskin siitä kovin hyvää jälkeä useinkaan tulee. Samaten voitanee toteuttaa hyvällä positiivisella fiiliksellä. Näin tämän mieltäisin.

  6. Susanna,

    Olen samaa mieltä kanssasi: positiivinen ja negatiivinen ovat eri tavoin kohdistuneita termejä kuin luova (divergentti) ja mahdollistava (konvergentti).

    Mutta yhteys positiiviseen (kannustavaan) ja negatiiviseen (kriittiseen) ajatteluun löytyy nähdäkseni siitä, että mitä konvergentimmaksi toiminta muuttuu, sitä hyödyllisemmäksi ja tarpeellisemmaksi kriittinen ote kasvaa.

    Ja mitä kiteytyneemmäksi (konvergentimmaksi) toiminta muuttuu, sitä vaativampaa siitä tulee – tosin, kuten mielestäni oivallisesti huomautat, myös rankka työ voi olla mitä palkitsevinta.

  7. ”Eli jos jättää vaan pikkuvirheet huomioimatta ja keskittyy jalostamaan toimivia ratkaisuja, tuleeko silloin parempaa jälkeä – niin ideoinnissa kuin argumentoinnissakin?”

    Itselleni tuli tästä hieman erilainen olo. Minä tunnustaudun äärinegatiiviseksi traumaattiseksi elämäntapakyynikoksi. Kuitenkin olen huomannut, itsepuolustuksen harjoittamisessa, että usein ihmisillä on tullessaan selvä tavoite. Asenne on positiivinen.

    Kunnes se tosiasia, eli harjoittelun vaatima aika, tulee esiin. Ihanne on liian kaukana. Uskon että jos keskittyy kehittämään positiivista kehitystä pikkuasioissa, pääsee paremmin tulokseen. Motivoijana ei ole tällöin ”liian kaukana oleva ihanne”, vaan mennyt itse, se joka oli vähän huonompi vaikka viikko sitten.

    Ideaali on vain suuntaajana. Mutta yleensä on hyvä korjata yhtä tai kahta kohtaa, kuin fiilata koko systeemiä kerralla kuntoon. Kerralla kukaan ei onnistu, ja palasissakin vaatii ainakin kymmenen vuotta.

    Pessimismi on ehdottomasti tavoitteellista. Kyyninen nuivailija on ”pettynyt idealisti”, ihanteet ja tavoite ja päämäärä ovat säilyneet ja jännite idean ja todellisuuden välillä on se ”ydin”. Ilman päämäärää ei tiedetä edes sitä että ollaan epäonnistuttu.

    Tosin mikään ”ajattelija en ole”, varsinkaan ”ammattilainen”. Toivon että professionaalia ei kuitenkaan tässä vaadita?

    • Tuomoh,

      Nostat esiin erittäin tärkeän seikan. Useinhan törmää ajatukseen siitä, että positiivisuus ja naiivius ovat sama asia. Nämä kaksi eivät nähdäkseni kuitenkaan lankea yhteen.

      On naiivia tulla karatetunnille ja olettaa taipuvansa ensi minuuteilla kuin Daniel-san. Mutta on optimistista tulla karatetunnille ja ajatella, että muutaman vuoden intensiivisellä harjoittelulla kykenet varmasti huikeisiin suorituksiin, vaikka juuri nyt raajat vielä olisivatkin kankeat. Näin yksittäisiä harjoitteitakin jaksaa tehdä motivoituneemmin.

      Kehittymisen kannalta on nähdäkseni keskeistä ymmärtää kolme asiaa: harjaantuminen vie aikaa, kuten itsekin huomautat; harjoittelu tulee aloittaa riittävän alhaiselta tasolta; ja vastusta pitää nostaa säännöllisesti, jotta kehitys on ylipäätään mahdollista. Toiminnan suuntaajana kaukana siintävä ihanne toimii kuitenkin nähdäkseni paremmin kuin yksittäiset pikkuasiat. Tällöin yksittäiset epäonnistumiset eivät lannista – päin vastoin, ne voi jopa kääntää voitoksi oppimiskokemuksina.

      Ammattilaisoptimisti tiedostaa vieläpä sen, minkä itsekin toteat: ideaali on vain suuntaaja. Sen tavoittaminen ei ole lainkaan se varsinainen päämäärä, vaan sen avulla mahdollistettu kehittyminen.

      Ja olet tarkalleen oikeassa, ettei koko systeemiä kannata fiilata kerralla kuntoon. Myös optimisti kehittää itseään askel kerrallaan – mutta samalla vankasti uskoen, että jokainen askel vie kohti lopullista päämäärää.

      Äkkiseltään koen, että näin muotoilemani optimismi ei eroa esittämästäsi pessimismistä muutoin kuin siinä, että lähtökohtainen asenne toimintaa kohtaan on positiivinen: optimisti olettaa aina onnistuvansa ennen pitkää. Mitä mieltä sinä olet?

  8. ”optimisti olettaa aina onnistuvansa ennen pitkää”

    Harjoitellen ihminen on vähemmän huono. En usko että ”maaliin ikinä päästään”. Juttuja voi hioa ”liki äärettömyyksiin”. Mestarin asenne tai asema ei eroa aloittelijan asenteesta ja asemasta. Hän on vain kulkenut pidemmän matkan. ”Valmiiksi tuleminen” on utopia, jonka saavuttamatta jääminen on olotila. Ihminen ei tavallaan voi kuin epäonnistua. Paremmaksi hän kuitenkin tulee koko ajan.

    • Tuomoh,

      Hyviä huomioita. Olen samaa mieltä siinä, ettei henkilökohtaisen kehityksen kohdalla tulla valmiiksi koskaan. Mutta välietappeja voi asettaa ja saavuttaa. Optimisti määrittelee onnistumisen lähtökohtaisesti niin, että epäonnistumisetkin ovat vain työvaiheita matkalla kohti välietappia.

      Eli jos niin haluaa, ihminen ei tavallaan voi kuin onnistua :).

      Näkökulmamme ovat mielestäni jännällä tavalla yhtä aikaa kovin samanlaiset, ja silti perustemperamentiltaan hyvin erilaiset.

      Pessimismi tai nietzscheläinen nihilismi näyttäisivät nähdäkseni kumpuavan siitä, että vertaamme toimintaamme johonkin hypoteettiseen ideaaliin, jota emme tietenkään koskaan saavuta. Optimismi puolestaan perustuu siihen, että ideaalien tavoittelu koetaan itsessään turhaksi, ja tekemistä lähestytään käytännönläheisemmin.

      Kummastakin seuraa tietynlaista päämääränasettelua ja jatkuvaa kehitystä. Eli nämä eivät nähdäkseni ole ainakaan täysin polarisoidut näkökulmat.

  9. ”Lyhytjänteisen skaalan” harjoittelu itse asissa lähestyy meditatiivista tilaa. Kokemus muistuttaa jopa uskonnollista kokemusta. Muodikkaampaa on tietysti puhua flow -tilasta. Yleinen ongelma hyvissä tuloksissa on ”liian monta ajatusta” -tyyppinen tila.

    Kun miettii itseä, toista, ympärillä olevia ihmisiä, tavoitteita ja muuta vastaavaa, se häiritsee asiaan keskittymistä. Tehdessä ei tavallaan ole aikaa unelmoida. Se kuuluu orientoitumiseen – eli miten yksittäinen harjoite valitaan. Ja taukoihin. Tämä ”harjoittelun ulkopuolella” oleva tila on tietysti tärkeä. Sillä juuri sen ”eiharjoittelun” aikanahan joku päättää että ei enää tule seuraaviin treeneihin. Tai että ”lopetan nyt kun tämä peruskurssi loppuu”..

    • Flow-tila nousee nähdäkseni siitä, että harjoituksen vaativuustaso on optimaalinen, ja koko tarkkaavaisuutesi on kiinni käsillä olevassa askareessa. Eli jos työmuisti on tukossa, ei flow-tilakaan ole mahdollinen.

      Keskittyminen, ja epäsuorasti elämänhallinta, ovat siis keskeinen ennakkoehto flow-tilan saavuttamiselle.

    • Tuomoh,

      Hyviä huomioita.

      Nähdäkseni flow ei sinänsä edellytä optimismia. Riittää, että keskityt tekemääsi, ja että askareen vaikeusaste pysyy optimaalisena.

  10. Täsmennys edelliseen, joka voi olla tarpeellinen. Optimistiseen kannustuspuheeseen liittyy brassailun henkeä. Jos olet optimisti muille, voit olla ”kannustava” tai sitten sinut itsesi katsotaan ”inkompetentiksi”. Optimismi katsotaan helposti, etenkin Suomen kulttuurissa, itsekehuksi. Tästä on luvassa vaikeuksia. Ja ne eivät auta tiellä.

    Ja

    Mielestäni tässä on lisäongelmana myös ns. ”supermenestyjiin vertautuminen”. Esimerkeissähän käytetään aina niitä joilla menee kaikista parhaiten. Tässä kohden en voi olla ottamatta esiin Nassim Talebin ”Mustaa joutsenta”. Siinähän korostetaan sitä, miten eri strategioissa ja eri maailmoissa ”menestyjä” ja ”tavikset” ovat.

    Tavikset pelaa todennäköisyydellä. Eivät ota riskejä. He ovat kengäntekijöitä NIKE:n tehtaassa. Laiska tekee vähemmän ja ahkera enemmän. Mutta ahkera ei tee tuhansia kertoja enemmän kenkiä

    Menestyjät ovat riskinottajia. Muutama suunnittelee NIKE:n lenkkareita. Niistä tehdään miljoonia kopioita. Sama työ monistuu tässä. Tässä rinnalla on monia joiden suunnittelemia kenkiä ei tehdä kappaleen kappaletta. Nämä luuserit ovat kuitenkin olennaisesti matkineet näitä suurmenestyjiä. Mutta juttu ei toimi todennäköisyyksillä.

    • En ehkä rinnastaisi kerskailua optimismin kanssa. Se, miten nämä erottaa toisistaan on kyllä konstikkaampi kysymys. Nähdäkseni optimismissa on kysymys jossakin määrin yksityisemmästä asenteesta. Kerskailija haluaa viestittää muille, kuinka taitava tms. on tai ainakin tulee olemaan. Optimisti puolestaan olettaa itse onnistuvansa. Jotenkin koen, että optimistilla on peräti vähemmän tarvetta kerskailla. Mutta täytyy hautoa näitä ajatuksia vielä vähän pidemmälle.

      Mitä tulee supermenestyjä/tavis -erotteluun, tämä on sellainen erottelu, jonka koen valtavan vaaralliseksi. Mielestäni ei ole olemassa mitään taviksia – jokainen ihminen kykenee huikeisiin suorituksiin, jos omaan temperamenttiin sopiva ala vain löytyy. Ja sitä löytää kun etsii.

      Kukaan ei ole syntynyt supermenestyjänä, vaan jokainen on joutunut ne taitonsa harjoituksen kautta hankkimaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s