Nallella on paha olla. Suomalainen verotus vie jatkuvasti isomman siivun pankkigurun megaomaisuudesta, ja sekös kismittää. Mediassa taas kohkataan jatkuvasti tuloerojen kasvusta. Ihmiset ovat käärmeissään, kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Todellinen ongelma ei ole kuitenkaan tuloerojen kasvu. Todellinen ongelma on se, että ihmisillä on paha olla. Jos olemme kiinnostuneet hyvinvoinnista, on rahan ympärillä pyörivä nykykeskustelu asemoitu täysin väärin.
Rahalla on nimittäin länsimaissa vain marginaalinen vaikutus onnellisuuteen.
Amerikkalaisten keskitulot ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan. Talouskasvulla ei ole kuitenkaan ollut enää yli viiteenkymmeneen vuoteen vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Rahattomuus tuo kyllä onnettomuutta. Mutta kun rahaa on riittävästi perustarpeiden säännölliseen täyttämiseen, ei raha enää lisää onnellisuutta. Kuluttaminen yli tarpeen kun synnyttää vain krapulan.
Onneksi viimeaikainen keskustelu on alkanut viimein suuntautua oikeaan suuntaan. Jos kerran halutaan olla onnellisia, keskitytään sitten onnellisuuteen. Mitä väliä on bruttokansantuotteella tai tuloeroilla, jos ihmisillä on oikeasti hyvä olla?
Rikkaus ei synnytä hyvinvointia. Tuloerot vaikuttavat kuitenkin hyvinvointiin toisella tavalla. Rikkailla ihmisillä ei ole nimittäin vain rahaa. Heillä on myös vaikutusvaltaa. Siksi onkin koko lailla iso ongelma, että meillä on niin paljon onnettomia rikkaita. Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie. Tämä heijastuu puolestaan yhteiskunnan päätöksenteossa aivan huipulle asti.
Kenties ratkaisu yhteiskunnan kahtiajakoon löytyisikin satsaamalla ihmisten onnellisuuteen, rikkaat mukaan lukien. Tehdään yhdessä tuumin Nallesta onnellinen mies. Ehkä talousguru kumppaneineen alkaisikin silloin käyttää vaikutusvaltaansa oikeasti toisten ihmisten hyväksi, kuten lukemattomat onnelliset raharikkaat filantroopit David Packardista Richard Bransoniin ovat tehneet.
Näkymätön käsi on puhdasta huuhaata: raha ei valu itsekseen rikkailta köyhille. Mutta hyvinvoiva ihminen haluaa luonnostaan auttaa myös vähempiosaisia. Tehdään siis rikkaista onnellisia. Siinä olisi näkyvää kättä kerrakseen.
Ajattelun ammattilainen 
Ongelman ydin ei ole siinä, että meillä on niin paljon onnettomia rikkaita vaan siinä, että meillä on sitäkin enemmän onnettomia köyhiä.
Pelkällä sanallisella kikkailulla ei tätä ongelmaa ratkaista. Ei köyhä haikale edes onnellisuuden perään, pelkkä työ ja säällinen toimeentulo riittää.
Vastauksena tammikuu44:lle, onneton on onneton, oli hän sitten rikas tai köyhä. Sen sijaan, että mediakeskustelussa keskityttäisiin tulotasoon, voitaisiin keskittyä onnellisuustasoon. Jos kansa on keskimäärin onnellisempaa, silloin on varmasti myös talous keskimäärin paremmalla tolalla.
tammikuu44:n kommentista tuli esiin ihan hyvä pointti, joka näitä onnellisuuskeskusteluja usein sävyttää: Onnellisuus nähdään jonain ylimääräisenä, ylellisyytenä. Onnellisuuden ”haikailu” tuntuu joskus olevan synti pahimmasta päästä.
En halua väheksyä pienituloisuuden ja työttömuuden aiheuttamia haasteita, mutta ehkä nekin haasteet olisi helpompi kestää, jos pitäisi huolta omasta onnellisuudestaan?
Onnettoman rikkaan ja onnettoman köyhän ongelmat kun vaikuttavat usein valitettavan samanlaisilta. Miljonääri laskee miljooniaan samalla huolella kuin köyhä eurojaan. Onnellisuudesta taas seuraa molemmille (tai ainakin siltä vaikuttaa) halu jakaa siitä, mitä on saanut. Onnellisuus ikäänkuin kääntää koko asetelman päälaelleen.
Kiitos taas hyvästä postauksesta! Olen lukenut blogia jo pitkään, en aiemmin kommentoinut mutta saanut paljon pohdittavaa 🙂
Eihän nämä köyhät ja rikkaat nyt ole ollenkaan samalla viivalla. Köyhillä ei edes ole sellaista käsitettä kuin onnellisuus, koska aika ja ajattelu menee selviytymiseen jokapäiväisestä elämästä. Olisi hauska kuulla miten se rutiköyhä tekisi itsensä onnelliseksi. Rukoilisiko? Kävisi oopperassa? Lukisi antiikin filosofeja? Opiskelisi avoimessa yliopistossa luovaa kirjoittamista? Kannattaisi käydä siellä leipäjonossa sanomassa niille köyhille, että pitäkää nyt toki huolta omasta onnellisuudestanne! (Valitettavasti, en kyllä lähde mukaan tähän missioon.)
Hiukan jäitä hattuun, pyydän! Ehkäpä ne romanikerjäisetkin voisivat pitää enemmän huolta omasta onnellisuudestaan?
Ja Juusolle erityisesti: jos todella halutaan pitää köyhät köyhinä ja rikkaat rikkaina, kannatta tosiaan keskustella siitä ”onnellisuustasosta”, sehän on kuin puhuisi keitetystä lampaanpäästä, jos satut tietämään, mitä tuolla sanonnalla tarkoitetaan.
En tiedä mikä on keitetty lampaanpää, mutta haluan todellakin pitää rahan erossa onnellisuudesta.
Keskituloni ovat tällä hetkellä 470 euroa opintotukea, joka menee kokonaisuudessaan asuntoni vuokraan, ja 300 euroa opintolainaa, jolla elän muun ajan. Olen kaikilla mittareilla mitattuna köyhä, mutta olen silti onnellinen.
Olen onnellinen sen tähden, että tiedän mitä haluan elämältä, ja teen joka päivä niitä asioita, joiden uskon tekevän elämästäni merkityksellisen. Jos minulla olisi enemmän rahaa, se toki helpottaisi, mutta se ei ole mikään este omalle onnellisuudelle.
Köyhyys ei ole aina itse aiheutettua, mutta monet absoluuttisessa köyhyydessä elävätkin ovat nousseet talouskurimuksesta tekemällä sitä, mitä rakastavat. Yhä useimpien tulisi tehdä samoin mielestäni. Kiitos vastauksesta tammikuu44!
Hauskaa Juuso, että olet onnellinen esimerkki muillekin suhteellisen köyhille!
Kiitos Lauri taasen hyvästä aiheesta ja kirjoituksesta.
Onnellisuuskin on nykyään niin suhteellista. (Vaikka olen sitä mieltä ettei sen sitä tarvitsisi olla)
Jos tiedän että kaikki maailman ihmiset ovat työttömiä ja saavat leipänsä leipäjonosta, voi olla, että tulen onnelliseksi kun saan tehdä itse oman leipäni, jos sen itse haluaisin tehdä. Tai vaikka saan työpaikan, jos sitä haluan.
Onnellisuus tuleekin siis siitä että saan mitä haluan. Olen vapaa tekemään mitä haluan. Onko siis näin?
Olenko TODELLA valinnut ITSE mitä haluan. Onko MINUN haluni istua 8-16 tietokoneella naputtelemassa? Kuka siis haluaa oikeasti tehdä työtä, josta ei pidä. Tekeekö se onnelliseksi?
Jokaisen täytyy omalla kohdallaan miettiä mitä HALUAA, mikä tekee onnelliseksi. Raha on yleensä väline, saavuttaakseen sen mitä haluaa. Raha ei tee onnelliseksi, yleensä. Se voi tehdä miten sitä käyttää, ainakin joksikin aikaa.
Eikö ole kamala kulkea kaupassa ja katsella tavaroita ja toistaa itselleen: Tuohon ei ole varaa.. eikä tuohon.. Miten tuollainen tekee ketään onnelliseksi? Itse kuljen kaupassa ja mietin mitä haluaisin. Käytän paljon rahaa noin niinkuin mielessäni. Elän yltäkylläisyydessä enkä puuttessa. Ja minulla on kaikki mitä tarvitsen.
Tämä saattaa kuulostaa aika hurjalta joillekin, mutta olkoon.
Toinen juttu on sitten siinä, että haluaa sen mitä saa.
Tuli niin pitkä tarina tähän että päätin laittaa omaan blogiinikin.
Keskustelun tueksi suosittelen tutustumaan esimerkiksi Kari Nars:n kirjaan Raha ja Onni. Toisaalta jos on oikeasti todella tiukkaa rahasta, tätä 9€:n ylellisyyttä tuskin on varaa hankkia…
http://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513143053/alue/983/navi/Uutuudet/navi2/9015
Tässä hyvä dokumentti siitä, miten meidän ymmärtämämme raha määritellään ja kuinka ihmisten ajatellaan sitä kuluttavan.
Hieman kyllä aiheesta luisuen, mutta ainakin se tulee todettua, että raha ei tuo kasvun aikana tyytyväisyyttä, vaan painetta saada se kasvamaan enemmän. Kunnes taantuma tulee ja korjaa sadon jättäen ihmiset yhtä onnelliseksi kuin sodan jälkeen.
Huomio vielä siihen että tämän hetkinen maailma ja sitä ohjaava ”talous” juontaa juurensa 200 vuotta vanhoista teorioista. Eli ensimmäisistä tieteellisistä määritelmistä taloudesta. Sen mukaan toimitaan pitkälti 2010-luvullakin.
http://areena.yle.fi/video/1290360
Hyvä tammikuu44, en ole suinkaan käskemässä köyhiä vain ”ryhtymään onnellisiksi”. Taisin edellisessä kommentissa kärjistää ajatuksiani hieman liikaa: Tiedän kyllä, ettei se tapahdu niin helposti. En kuitenkaan voi hyväksyä ajatusta siitä, ettei onnellisuus olisi köyhälle lainkaan mahdollista. Tai että ”onnettomuus” ja ”köyhyys” tulisivat samassa paketissa. Kipu ei välttämättä suoraan johda kärsimykseen.
Tiedän, että köyhyys merkittävästi rajoittaa ihmisen mahdollisuuksia. Tämähän liitetään usein jo köyhyyden määritelmäänkin. Uskon silti, että on olemassa keinoja (monia tässäkin blogissa mainittuja) joilla ihminen voi parantaa kokemusta omasta elämästään ilman sentin senttiä.
Valitettavasti köyhyys ei ole uskon asia. Se on totta monien kodalla Suomessakin. Eikä sitä suinkaan paranneta onnellisuuslepertelyllä, joka sisältää selvästikin ajattelun, että köyhät ovat köyhiä omasta syystään ja tyytykööt kohtaloonsa.
Köyhien siis kuuluukin olla köihiä, ajatelkoon onnellisia ajatuksia! Tällä ajattelulla yritetään välttää se, että köyhä alkaisi vaatia parempia elinmahdollisuuksia: romaanit olkoot köyhiä omassa maassaan ja parantakoot kokemuksiaan omasta elämästään siellä! Näinhän se menee. Valitettavasti.
Tuskin onnellisuus on lopulta rahasta kiinni. Esim. Afrikassa työskennelleet ihmiset kertovat, että köyhätkin vaikuttavat siellä onnellisimmilta kuin kotimaassa (ei se kuitenkaan siis tarkoita sitä, ettei köyhyyttä pitäisi lieventää).
Ruohonjuuritasolla ryhdyin kokeilemaan, voisiko omaa arkipäivän onnellisuutta kasvattaa tekemällä jotain kivaa muille ihmisille. Voit osallistua kokeiluun täällä http://kivaamuille.blogspot.com/
Hyvä hymyilevä eläkeläinen, lähestymme asiaa selvästi hyvin erilaiselta katsantokannalta. Itse en yhdistä ajatusta siitä, että omaan onnellisuuteensa voi vaikuttaa, siihen, että köyhyyteen pitäisi tyytyä. Ei sekään, että esim. syöpäsairaille opetetaan positiivisen ajattelun keinoja, tarkoita sitä, että a) kuviteltaisiin että syöpä paranee ajatuksen voimalla b) ettei syöpää enää pidettäisi vakavana sairautena, jota pyritään hoitamaan lääketieteen keinoin.
Jos joku yrittääkin ”onnellisuuslepertelyllä” pitää köyhät kiltisti köyhinä, se ei tarkoita sitä, että ”onnellisuuslepertely” sisältää itsessään ajatuksen köyhien alistamisesta. Toteamus ”näinhän se menee” ei valitettavasti todista vielä yhtään mitään.
Köyhien rinnastaminen syöpää sairastaviin, siis syöpäläisiin on mainio. Tästä saa hyvät narut pitkäksi aikaa, siispä elämänlaatuni on kohentunut. Kiitos!
Juuson viestin luettuani tulin ajatelleeksi toivon merkitystä onnellisuudessa. Opiskelijoilla, itsellänikin aikoinaan, on yleensä tiukkaa rahasta. Mutta kuitenkin tulevaisuudessa siintää jo mielikuva unelmatyöstä ja isosta palkasta, jolla haaveita voisi toteuttaa. On siis toivoa paremmasta.
Itse toivon lähes kertaalleen heittäneenä tiedän omakohtaisesti, kuinka tärkeää unelmat ja toivo paremmasta, ovat hyvinvoinnille.
Toivossa on hyvä elää, sanotaan.
Kokeilkaapa elää ilman sitä.
Entäpä, jos unohdettaisiin koko onnellisuus, koska se nähtävästi jokaiselle ihmiselle merkitsee eri asioista, joillakin ei ole edes käsitystä mitä se on; jospa ihmiset pyrkisivätkin siihen, että jaksavat joko kestää vaikeissakin tilanteissa ja yrittää parhaansa mukaan päästä pimeydestä pois. Tämähän ei kuitenkaan ole vielä onnellisuutta? Ei ihminen tule onnelliseksi, jos vain toinen jalka amputoidaan auto-onnettomuuden jälkeen. Mutta jospa pyrkisi elämään edes sen yhden jalan kanssa jotenkuten. Joku voi ymmärtää yksijalkaistakin. Siis sietokykyä tarvitaan!
Köyhää tämä ei tietenkään auta. Köyhä tarvitsee auttajaa, apua. Oikein huonosssa jamassa ollut tuskin koskaan saavuttaa mitään kummallista onnea, Kun täydellinen epätoivo ja epätietoisuus tulevaisuudesta poistuu, on helpompi kestää elämää. Se auttaja saattaa sen sijaan tuntea jotain hiljaista iloa. Emmekö tarvitsisi siis enemminkin vahvuutta kestää epäonnea, vastoinkäymisiä ja voisi jättää turha onnellisuuden tilan tavoittelu, koska sitä ei kuitenkaan löydy. Se on pelkkä haavekuva.
Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, lohduttajia, myötäeläjiä. Yhteistä hyvänolon tilaa. Siihen tarvitaan paljon tekoja, työtä jopa toisten hyväksi. Mutta se melkein jo muistuttaa sitä, mitä voisi pitää onnena.
Kirjoittaja voi olla oikeassa. Tekstissä irtaudutaan sydäntä lämmittävällä tavalla monien mielestä turvallisuuden perustana toimivasta rahasta. Ehkä ihminen on pohjimmiltaan hyvä otus, jonka ei tarvitse olla muiden yläpuolella.
En kuitenkaan voi olla uskomatta, että rikkaimmilta irtoaisi hyvän mielen hilkkuja enempää. On hauskaa olla turvassa, ja on hauskaa olla jollain mittarilla ajateltuna muiden yläpuolella. Luin juuri Paul Krugmanin englanninkielisen kolumnin (http://www.nytimes.com/2010/09/20/opinion/20krugman.html?src=me&ref=general). Siinä kritisoidaan USA:n ökyrikkaita, jotka vastustavat kaavailtuja veronkorotuksia. Loanheitto, valehtelu, sanaston kanssa kikkailu ja kohtuuttomuus rehottavat mittasuhteissa, jota en kuvitellut mahdolliseksi missään keskustelussa, jonka osanottajilla on hitunenkin itsekunnioitusta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että olen liian loukkaantunut antaakseni maan (minkään maan) rikkaimmalle kansanosalle anteeksi sitä lapsenomaista, primitiivistä itsekkyyttä, jolla aikuiset ihmiset roikkuvat kiinni siinä, mitä sattuman armosta juuri heille on siunaantunut.
Kiitokset kaikille kommentoijille!
Mielenkiintoisia näkökulmia puolin toisin. Korostaisin vielä (kuten Juuso, mea, Hanna ja monet muut), että yhteiskunnan huomio pitäisi suunnata *hyvinvointiin*, ei *talouteen*. Rahalla on rooli hyvinvoinnissa, mutta niin on lukemattoman monilla muillakin seikoilla. Viime kädessä hyvinvointiyhteiskunnan päämääränä lienee kuitenkin hyvinvointi. Miksi siis haaskata aikaa toisarvoisiin päämääriin?
Sama pätee myös raharikkaisiin. Uskoakseni valtaosan varakkaiden ihmisten pohjimmainen motivaatio on voida hyvin. He vain uskovat, että hyvinvointi lankeaa yksiin varallisuuden kanssa, joka ei kuitenkaan tietämämme mukaan pidä alkuunkaan paikkaansa. Panostamalla siis hyvinvointiin – myös niiden, joilla resursseja riittää – saanemme myös resurssit jakaantumaan tasaisemmin, kuin jankuttamalla rahanjaosta, jossa ihmiset vain paaluttavat asemiaan entisestään.
Loppukommenttina vielä Hymyilevälle eläkeläiselle: olosuhteet eivät koskaan sanele hyvinvointia. Hyvinvointi syntyy olosuhteiden ja oman asenteen vuorovaikutuksesta. Tästä ääriesimerkkinä yksi merkittävimpiä ihmiskunnan hyvinvointia tutkineita psykologeja, Viktor Frankl, joka kykeni säilyttämään mielekkään elämäntahdon jopa keskitysleirillä. Suosittelen tutustumaan Franklin kirjaan Man’s Search for Meaning. Franklin elämänkokemuksiin verrattuna jopa suomalaisella köyhällä on kissan päivät. Kirjan voi tilata esimerkiksi täältä:
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=080701429X
(Suomennos löytyy nimellä Ihmisyyden rajalla Otavan Seven-sarjasta, mutta siitä on ilmeisesti painos loppu.)
Juupa juu. Merkittävä ihmiskunnan hyivinvoinnin tutkija säilytti mielekkään elämäntahdon keskitysleirilläkin, mutta täysin merkityksettömälle tavalliselle ihmiselle käy yleenä kuin mustalaisen hevoselle: se kyllä oppi olemaan syömättä, mutta otti ja kuoli.
Hyvää viikonloppua!
Tammikuu44,
Nähdäkseni ei ole olemassa täysin merkityksettömiä sen enempää kuin tavallisiakaan ihmisiä. Jokainen ihminen on erityisyksilö omalla tavallaan.
Huomattakoon vielä, ettei Frankl ollut keskitysleirillä suinkaan merkittävä ihmiskunnan hyvinvoinnin tutkija, vaan vain yksi juutalaisista keskitysleirivangeista. Vasta löytämällä oman kutsumuksensa hän nousi myöhemmin myös maailmanmaineeseen. Sama on mahdollista ihan joka ikiselle ihmiselle.
Piiloutuminen resurssien tai ”lahjojen” puutteen taakse on nähdäkseni vain jänistämistä, joka kertoo siitä, ettei ihmimen ole vielä löytänyt omaa juttuaan. Ja usko pois, joka ikisellä ihmisellä on oma juttunsa. Maailman tarjoamat mahdollisuudet ovat sen verran runsaat, jos ne vain suostuu huomaamaan.
Hyvää keskustelua olette saaneet aikaiseksi. Täältä ilmoittautuu toinen opiskelija joka ei koskaan ole ollut onnellisempi. Tämän on mahdollistanut samat tulot kuin Juusolla, eli 470 eur opintotukea ja 300 eur opintolainaa kuussa.
Talouspolitiikka pitäisi todella vaihtaa hyvinvointipolitiikkaan ja tätä voitaisiin opettaa jo ekaluokalta lähtien, mutta näin luultavasti vielä joskus onkin.
Hyvä blogi, kiitokset Laurille ja jatka keskittyneesti kutsumuksesi parissa niinkuin tähänkin asti niin tuotat vielä paljon hyvinvointia maailmaan.
Toni,
Kiitos kommentistasi! Briteissä on jo tehty alotteita kohti hyvinvointipolitiikkaa. Toivottavasti meno rantautuu pian tänne pohjolaankin.