Verkkoviestinnän sudenkuopat

Verkkokeskustelut ovat siitä jännä juttu, että erityisesti voimakkaita tunteita aiheuttavat keskustelut lähtevät nopeasti sivuraiteelle. Uskontoa tai politiikkaa käsittelevissä keskusteluissa ei kestä aikaakaan, kun trollit ryömivät esiin koloistaan ja natsikortit läiskähtävät pöytään.

Yksi tekijä tässä on varmaankin verkon tarjoama anonymiteetti. Mutta myös ihan omalla nimellään esiintyvät saattavat päätyä laukomaan ties minkälaisia törkeyksiä asiaa ajattelematta. Nähdäkseni suurin syy verkkokeskusteluiden tulehtumiseen ei ole anonymiteetti, vaan vuorovaikutuksen puute.

Verkkokeskusteluissa viestinnän vuorovaikutus on vinoutunut kahdella tavalla.

Ensinnäkin, verkkokeskusteluissa valtavan iso osa kommunikaatioon käytetystä informaatiosta jää välittämättä. Alfred Mehrabianin kuuluisissa kokeissa kävi ilmi, että peräti 93% viestin tulkinnan tunnevaikutuksesta välittyy ei-kielellisesti esimerkiksi ilmeiden ja äänenpainojen kautta. Vaikka tästä on usein vedetty virheellinen päätelmä siitä, että 93% kommunikaatiosta olisi yleensäkin ei-kielellistä, ovat asiantuntijat sitä mieltä, että varovaisestikin arvioiden 50–60% kommunikaatiossa välitetystä informaatiosta tapahtuu ruumiinkielen ja äänenpainojen kautta. Verkkokeskustelussa siis yli puolet tarkoitetusta informaatiosta jää välittämättä – vaikka kuinka käyttäisit hymiöitä.

Toisekseen, verkkokeskustelussa viestin lähettäjä ja vastaanottaja ovat asemaltaan vastakkaisnapaisia. Viestin vastaanottaja käsittelee informaatiota lukemalla tekstiä. Olemme oppineet pitämään tekstiä erittäin luotettavana tiedonlähteenä. Uskomme, että painettu sana pitää pääasiassa paikkansa. Verkkokeskusteluissa vastaanottaja käsittelee siis saamaansa informaatiota kuten on tottunut käsittelemään tekstiä yleensä: pääsääntöisesti luotettavana.

Tekstin tuottaja lähestyy kuitenkin kohtaamista aika eri tavalla kuin ammattilaiset. Itse asiassa verkkokeskusteluihin tuotettu teksti on lähempänä puhuttua sanaa kuin harkittua ja hiottua tekstiä. Usein foorumiin ladataan se, mikä ensin päähän pälkähtää. Joskus myös muutaman oluen nauttineena.

Kun tekstin kirjoittaja ei ehdi harkita sanomaansa, tekstin lukija ottaa sen lopullisena ja absoluuttisena kantana, ja rivien välistä hukkuu vielä melkein puolet tarkoitetusta informaatiosta, ei ole mikään ihme, että verkkokeskustelut romahtavatkin usein tyhjänpäiväiseksi juupas-eipäs -taistoksi. Mikä siis avuksi?

Nähdäkseni verkkokeskusteluiden tervehdyttämiseen purevat samat niksit kuin muussakin kriisikommunikaatiossa. Pyri ymmärtämään vastapuolta suopeasti. Kunnioita hänen näkemyksiään. Anna vastapuolelle riittävästi tilaa esittää näkemyksensä. Ja kaikkein tärkeimpänä: kysy aidosti sinua kiinnostavia kysymyksiä. Kysymällä autenttisesti ja ilman ironiaa ”mitä oikeastaan tarkoitat tällä?” saat pian ankkuroitua keskustelunne yhteiselle maaperälle. Tällöin keskustelu voi lähteä aivan uusiin sfääreihin.

5 arjen ironiaa

Ironia on jännä juttu. Moni käyttää sitä päivittäin, mutta harva osaa edes sanoa, mistä siinä on kysymys. Kaikkein hienoin esimerkki ironiasta on Alanis Morrissetten klassikkobiisi ”Ironic”. Kappaleessa ei nimittäin ole ainuttakaan esimerkkiä ironiasta. Nokkelimmat tulkitsijat ovat rientäneet puolustamaan Morrissettea ja todenneet, että ehkä laulajaälykkö onkin tarkoittanut kappaleen juuri niin. Se nimittäin olisi todellista ironiaa.

Ironian määritelmä on, että sanotaan päinvastaista kuin tarkoitetaan. Eli jos sanot ironisesti: ”Olet kyllä todella terävä”, on viestin todellinen sisältö väittää kaveria tyhmäksi kuin saapas. Ironiaa ei siis ole se, että etsit lusikkaa ja löydät vain haarukoita. Se on vain huonoa tuuria.

Arkikieleen on lipsahtanut useita tahattoman ironisia lausahduksia. Näissä tarkoituksena on usein ihan vilpittömästi painottaa jotakin sanottua asiaa, mutta tosi asiassa käykin ihan päin vastoin. Tässä viisi esimerkkiä.

1. Ei millään pahalla, mutta…

Jos joku aloittaa lauseen sanomalla ”ei millään pahalla”, on lähes varmaa, että mutta-sanan jälkeen seuraakin sitten täyslaidallinen negatiivista kommentointia. Toisin sanoen, lauseen sanoja yrittää pehmittää sanomaansa ikävää asiaa sanomalla, ettei se ole ikävä. Usein tässä käy kuitenkin juuri päin vastoin: viesti kääntyy itseään vastaan. Parempi onkin sanoa asiat niin kuin ne ovat, ja jos kritiikkiä on annettava, on parempi tunnustaa rehellisesti, että asia vaivaa sinua ennen kuin latelet sinua kiusaavat yksityiskohdat.

2. Kaikella kunnioituksella…

Tässä on kyse edellisen muunnelmasta. Kun asia sanotaan ”kaikella kunnioituksella”, sanotaan yleensä jotain aivan muuta kuin kunnioittavaa. Tässä pätee sama sääntö kuin ylläkin: ei kannata lähteä pehmentämään sanottua keinotekoisesti, vaan tunnustaa suoraan, että nyt ei tunnu hyvältä ja kertoa sitten miksi.

3. Minun on pakko sanoa…

Tähän törmää usein esimerkiksi baaripöytien keskusteluissa. Käytännössä silloin kun joku aloittaa lauseen sanomalla nämä taikasanat, hän tunnustaa olevansa tosi asiassa tavattoman epävarma siitä, sopiiko sanottu asia lainkaan käynnissä olevaan keskusteluun. Jos siis huomaat, että sinun on pakko sanoa jotain, useimmiten on parempi jättää se sanomatta.

4. Aivan oikeasti…

Ihan niin kuin kakkoskohta on ykkösen muunnelma, on tässä kyse kolmoskohdan muunnelmasta: oman sanoman epävarmuudesta. Tässä sanoja yrittää lisätä painoarvoa sanomalleen. Tähän voikin soveltaa filosofiassa kehitettyä totuuden deflaatioteoriaa: jos lause on tosi, ei erikseen tarvitse sanoa että se on tosi. Riittää, että se sanotaan. Samalla tavoin on turha sanoa ”aivan oikeasti” vain painottaakseen sitä, että tarkoitat sitä, mitä sanot.

5. Se oli vitsi!

Tästä pahimmanlaatuisesta arjen ironiasta kirjoitin taannoin pidemmänkin analyysin. Huumori ei ole vitsikästä, jos sillä on uhri. Usein tätä lausehirviötä käytetäänkin tehokkaasti peittelemään lausahdusta, joka on satuttanut merkittävästi sen kohdetta. Todelliset vitsit ovat sellaisia, joille nauretaan yhdessä. Eikä henkinen väkivalta muutu huumoriksi vain sitä vitsiksi nimittämällä.

Kaksi tapaa kommunikoida

On olemassa kaksi tapaa kommunikoida. Yleisesti vallalla oleva kommunikaatiotapa on dialektinen. Tämä antiikin kreikan keskustelutaitoon nojaava viestintämuoto tiivistyy suurin piirtein seuraavaan toteamukseen: ”On olemassa yksi totuus. Minä tiedän sen. Jos olet hetken hiljaa, niin saatat oppia jotain.”

Dialektiikka perustuu siis vastakkainasetteluun.

Oletetaan, että on olemassa oikea ja väärä tapa toimia ja riittävän pitkään nahistelemalla jompi kumpi osapuoli vie voiton. Parhaassa tapauksessa päästään kompromissiin.

Toinen, harvemmin tavattu kommunikaatiomuoto on dialoginen kommunikaatio. Dialogisuuden perusperiaate on: ”Minulla on tällainen tapa ajatella ja sinulla tuollainen. Vaikka en vielä näekään asiaa sinun näkökulmastasi, voin varmasti oppia jotain, kunhan kuuntelen tarkkaavaisesti.”

Dialogisuuden päämääränä on erilaisten näkökulmien yhteensovittaminen.

Nähdäkseni on hyvä tuntea kummankin kommunikaatiomuodon niksit. Dialektinen kommunikaatio on erittäin tehokasta ja taloudellista. Jos täytyy saada lapsi pelastettua jyrkänteeltä, ei kannata jäädä muodostamaan keskusteluyhteyttä. Napakka dialektinen ”Pois sieltä!” toiminee parhaiten. Arjen tuoksinassa dialektisuus synnyttää kuitenkin turhanpäiväisiä vastakkainasetteluja.

Silloin kun on aikaa ja energiaa puhua, on dialogisuus aina rikastavampi kommunikaatiomuoto. Keskustelemalla dialogisesti kaikki osapuolet pystyvät laajentamaan omaa maailmankatsomustaan ja ymmärtävät paremmin erilaisia tapoja tarkastella keskustelun kohteena olevaa asiaa.

Dialektiikka toimii hyvin silloin, kun keskustelukumppanit ajattelevat jo pitkälti samalla tavoin. Dialogisuutta vaaditaan ennen kaikkea silloin kun keskustelukumppaneiden ajattelutavat ovat jyrkästi erilaiset. Samat sanat merkitsevät kirjaimellisesti eri asioita muslimille ja lestadiolaiselle, vihervassarille ja kokoomuslaiselle. Tällöin logiikkaan ja argumentointiin perustuva kommunikaatio johtaa vain nyrkkien heilutteluun. Dialogisuus puolestaan avaa näkökulmia käsitteiden ytimeen ja vapauttaa tätä kautta myös jyrkästi eri tavoin ajattelevat ihmiset synnyttämään hedelmällisen keskustelutilanteen.

Dialektisuus ja dialogisuus ovat molemmat rikastavia ja käyttökelpoisia kommunikoinnin tapoja. Dialektisuus on kuin gregoriaanista kirkkolaulua: siinä lauletaan yhtä nuottia kerrallaan, mutta parhaillaan juhlallisesti ja riemuiten. Dialogisuus taas on kuin moniäänistä kuorolaulua: siinä eri äänet sovitetaan soimaan yhteen niin, että tuloksena on kohottava harmonia, jollaista ei olisi voinut olla olemassa ilman jokaista erilaista ääntä.

Dialektiikasta kiinnostunut voi tarttua esimerkiksi Juhana Torkin oivalliseen teokseen Puhevalta. Dialogisuutta voi puolestaan harjoittaa tutustumalla vaikkapa William Isaacsin loistokirjaan Dialogue – and the Art of Thinking Together.

PS. Jos olet kiinnostunut oppimaan taitavaksi viestijäksi ja argumentoijaksi, osallistu Kriittisen korkeakoulun filosofisen argumentaation kurssille 30.–31.10. Ilmoittaudu osoitteessa info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja löydät täältä.