Samalla kun maailmalla kohkataan possunuhasta, on keskuuteemme pesiytynyt huomattavasti harmillisempi pöpö. Keskustellessani ihmisten kanssa lahjakkuudesta olen nimittäin viime aikoina törmännyt taajaan seuraavanlaiseen argumenttiin: ”Kyllähän lahjakkaat ihmiset pystyvät ihan mihin vaan, ja se on hienoa – mutta ei minusta kyllä ole tuollaiseen.”
Minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että meihin on iskenyt memeettinen virus nimeltään emmänyvaanpysty. Epidemia vaikuttaisi saavuttaneen huolestuttavat mittasuhteet etenkin Suomessa. Tämä on kovin harmillista, sillä tässä tapauksessa virus on puhtaasti psykosomaattinen: se saa siis voimansa omista uskomuksistamme.
Lahjakkuus, ja erityisesti synnynnäinen lahjakkuus, ovat vaarallisia käsitteitä. Ne antavat yhtäältä taitaville ihmisille syyn kuvitella, että he olisivat jollakin tavalla olemuksellisesti muita parempia. Toisaalta lahjakkuus antaa omaa kutsumustaan vielä etsiville oikeutuksen sille, ettei moista oikeastaan edes kannata etsiä – vaikka se löytyisikin, ei minusta kuitenkaan olisi siihen.
Synnynnäistä lahjakkuutta ei kuitenkaan ole olemassa.
Yksikään ihminen ei ole äitinsä kohdusta maailmaan putkahdettuaan säveltänyt sinfoniaa tai sprintannut satasen maailmanennätystä. Itse asiassa joka ikinen iikka on pääsääntöisesti osannut syntyessään kaksi asiaa: pitää meteliä ja hamuta sapuskaa. Siinä siis inhimillisen synnynnäisen lahjakkuuden kirjo.
Käsitys lahjakkaasta yksilöstä syntyy silloin, kun joku tekee jotakin, joka ei kaikilta luonnistu luonnostaan. Arthur Schopenhauerin sanoin: ”Lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.” Painoarvo tässä on osumisella – ja osuminen vaatii ihan ensiksi yrittämistä. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla, on yksi lysti minkälaista deoksiribonukleiinihappoa sohvaperunan tumissa lojuu pölyttymässä – yksin perintötekijät eivät ratkaise mitään, mitä tulee henkilön lahjakkuuteen. Toki perintötekijöillä on vaikutusta lahjakkuuden ilmenemiseen – mutta mitä tahansa perinnöllistä puutetta voi kompensoida harjoituksen ja innovaation keinoin, kuten esimerkiksi eteläafrikkalainen jalaton pikajuoksija Oscar Pistorius osoittaa.
Keskeistä lahjakkuudelle on se, että yksilö on erityisen taitava jossakin toiminnassa. Ja toimimaan oppii vain harjoituksen kautta. Tässä kohtaa moni älähtää taas helposti vaikkapa näin: ”mutta ei minusta voi tulla huippusäveltäjää, kun minulla ei ole lainkaan sävelkorvaa!” Tässä piilee emmanyvaanpysty-viruksen voimallisin patogeeninen teho: olettamus siitä, että nykyinen kyvykkyytesi määräisi kokonaisvaltaisesti lahjakkuutesi. Lahjakkuus määrittyy kuitenkin tarkalleen sen nojalla, mitä joku pystyy tekemään – ja asioita oppii tekemään harjoittelemalla.
Harjoittelu ei kuitenkaan tarkoita mitä vaan sutimista. Aika moni orastava maratoonari on juossut polvensa rikki kahdessa kuukaudessa ja päätellyt sitten, että emmänyvaanpysty. Keskeistä onkin aloittaa harjoittelu siltä tasolta, millä juuri nyt pystyy toimimaan. Täytyy siis aloittaa riittävän varovasti.
Ihminen oppii minkä tahansa taidon, kun hän aloittaa harjoittelun riittävän alhaiselta tasolta ja harjoittelee määrätietoisesti vastusta jatkuvasti nostamalla.
Kuka tahansa punttisalilla käynyt tietää, ettei se sata kiloa nouse penkiltä kylmiltään. Mutta kun ensin nostellaan pelkkää kymmenen kilon tankoa, sitten ladataan painoa parin viikon välein, kysytään saliohjaajalta vähän proteiinipitoisia dieettivinkkejä ja opetellaan hissukseen oikeaa tekniikkaa, nousee penkiltä lopulta tankoa taivuttaen päätä huimaava kasa rautaa.
Kuka vaan pystyy tekemään mitä vaan, kunhan aloittaa harjoittelun riittävän matalalta tasolta ja harjoittelee riittävän pitkään keskittyneesti. Kuten Anders Ericssonin ja työryhmän 1993 julkaistu tutkimus osoitti, joka ikinen huipputasolla hääräävä superlahjakkuus on harjoitellut vähintään kymmenen tuhatta tuntia omalla alallaan. Se tarkoittaa siis vähintään kolmen tunnin keskittynyttä päivittäistä harjoittelua kymmenen vuoden ajan! Se on aika paljon hääräämistä yhden asian parissa. Tällä hetkellä keskimääräinen länsimainen ihminen käyttää tämän verran aikaa päivittäin lähinnä televisiota katsellen.
Tästä syystä kutsumus on niin tärkeä juttu lahjakkuuden kannalta. Se, mikä meissä on synnynnäistä on nimittäin temperamentti. Jokainen ihminen on jo syntyessään yksilöllinen ja tämä yksilöllisyys määrää jo hyvin varhaisessa vaiheessa kiinnostuksen kohteemme. Temperamentti ei siis määrää millään muotoa sitä, mitä voit tehdä. Mutta se sanelee pitkälti sen, mitä haluat tehdä. Nyt jos lahjakkuus vaatii sen kymmenen tuhatta tuntia harjoitusta, kannattaa tehdä muutama tutkimusmatka omaan ajatusmaailmaan ja selvittää, mitä oikeasti haluaa. Ihmisen nimittäin kannattaa ihan jo oman mielenterveytensä vuoksi tutkia, mistä on kiinnostunut, jotta polla kestää sen kolme tuntia harjoitusta päivässä.
Mutta jokaisella meistä on jokin intohimo, tiesimme sitä tai emme. Ja jokainen meistä voi tulla omalla alallaan huippulahjakkaaksi harjoituksen kautta, kun hoksaa tämän intohimon ja alkaa tehdä töitä sen parissa. Mikä parasta, oman intohimon parissa harjoitteleminen on kaukana oppimastamme ajatuksesta harjoittelusta puurtamisena – intohimo kannattelee toimintaa niin, että se kymmenen tuhatta tuntia tulee nakutettua kasaan ennen kuin huomaatkaan!
Mieti mitä sinä haluat oikeasti tehdä. Ja kun keksit sen, ala harjoitella – mutta aloita riittävän kevyesti, jottei orastava matkasi kohti tähtihetkeäsi jumitu alkumetreille.
Ajattelun ammattilainen 
Kyllä tän artikkelin lukemisen jälkeen derivaatat, ja osittais derivaatat, sekä derivaattojen derivaatat tuntuvat jopa menettäneen maineensa ”mahdottomia oppia” listalla.
Terveiset Rotterdamista, economic analyses of law:n kirjojen keskeltä!
Vaikka kuinka paljon Lare harjoitelisit, et voitaisi minut futis-teknikka-kilpailussa, koska minulla on synnynäinen taito niin valtavasti siinä touhussa 🙂
d-:
Katri,
Kiitos kommentista!
Nähdäkseni ei ole mitään sellaista, jonka oppiminen olisi mahdotonta – näin siis pitkässä juoksussa. Toki jos kylmiltään joutuu opettelemaan jotain todella vaativaa, niin se voi tuottaa ongelmia. Mutta jos aloittaa riittävän rauhallisesti, niin mitä vaan pystyy oppimaan nostamalla tasaisesti vastusta.
Murmelsson,
🙂
Jari Parantaisen jutuissa pari hyvää vinkkiä lahjakkuustutkimuksiin:
Guruopisto, osa 1: Saako guruksi ryhtyä?
Guruopisto, osa 5: Miksi guruksi on yhä helpompi ryhtyä?
Jussi,
Kiitos linkeistä!
Parantaisella on kyllä erinomainen ote aiheisiinsa.
Ikävä kyllä erehdyt. Vastasyntyneen pää ei ole tyhjä taulu. Meillä on perinnöllisiä ominaisuuksia, jotka tietenkään eivät sinällään ole lahjoja, mutta sellaisten välttämättömiä edellytyksiä.
Melkoisella osalla maailman huippumuusikoista on absoluuttinen sävelkorva. Se tarkoittaa, että he pystyvät kuulonvaraisesti tunnistamaan säveliä ja sointuja. Koko väestön keskuudessa tämä ominaisuus on huomattavasti harvinaisempi. Absoluuttinen sävelkorva näyttää olevan kytköksissä siihen, että muusiikki tai äänet ylipäätään aktivoivat aivoja laajemmin kuin muilla ihmisillä. Toki musiikin harrastaminen lapsesta asti kehittää musiikin hahmottamista, mutta on myös koko joukko musiikin ammattilaisia, jotka ovat laulaneet ja kilkutelleet pianoa pahaisesta tenavasta asti – eikä absoluuttista sävelkorvaa vain ole kehkeytynyt.
Kärjistäen sama juttu: jos on tarvis nostaa iso taakka korkealle, 2 metrinen ja 120-kiloinen äijä osoittautuu piankin lahjakkaammaksi kuin 45 kiloa painava, 147-senttinen teinityttö.
Paljon on opittavissa ja keskinkertaisin valmiuksin voi tulla monessa kohtalaisen taitavaksi. Siltä vähän alalla kuin alalla on tekijöitä, jotka saavat aikaan parempaa jälkeä kuin muut – nopeammin, nuorempina ja pienemmällä vaivalla. Niinpä olisi kovin suotavaa, että jokainen saisi mahdollisuuden tehdä sitä työtä ja harrastaa niitä asioita, joihin on taipumusta. Yleensä puuhien vaivaton sujuminen tuo sitten sen innon.
Hyvä Ted,
Kiitos ajatuksia herättäneestä kommentistasi!
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei vastasyntyneen pää ole tyhjä taulu. Ihmisen kehitys alkaa heti ensimmäisestä solunjakautumisesta; kohtukin on rikas vaikutusympäristö liikkeineen ja äänineen. Lisäksi jokaisella ihmisellä näyttää olevan yksilöllinen temperamentti heti syntymästä lähtien, joka ohjaa vahvasti sitä, mitkä omat mielenkiinnon kohteet ovat – muttei kuitenkaan sitä, mihin pystyy.
Käsityksesi absoluuttisesta sävelkorvasta ei pidä valitettavasti paikkaansa. Myös muusikoiden keskuudessa absoluuttinen sävelkorva on kohtalaisen harvinainen. Sävelkorkeuden tunnistaminen ilman viitekehystä ei ole myöskään muusikolle millään tavalla välttämätön – se voi olla jopa haitallinen. Lisäksi vallitseva tieteellinen käsitys absoluuttisesta sävelkorvasta on, että se syntyy nimenomaan aikaisen musikaalisen altistuksen ja harjoituksen kautta. Ks. esim. Levitin 1994: http://cogprints.org/643/0/pitch.HTM. Geneettisiä korrelaatioita etsitään kyllä, mutta toistaiseksi tuloksetta.
Olisi muuten erikoista, jos absoluuttinen sävelkorva olisi synnynnäinen ominaisuus; nykyaikana pääsääntöisesti käytetty tasavireinen viritysjärjestelmä on kehitetty vasta 1700-luvulla. Olisi siis merkillistä, että ihmisen geeneihin olisi ehtinyt siirtyä parissa vuosisadassa kyky tunnistaa jotain, mikä on itsessään ihmisen luoma artifakti.
Taakan nostamisen kohdalla olet täysin oikeassa: toki yksillä ihmisillä on taipumuksia suoriutua joistakin tehtävistä vähemmällä harjoituksella kuin toisilla. Puolustan kuitenkin kantaa siitä, että harjoituksen avulla tällaiset esteet voi ylittää; käytössä on niin paljon muuttujia. Joidenkin täytyy harjoitella vähemmän kuin toisten – mutta jos oma temperamentti ohjaa jonkun alan pariin, ei pidä antaa synnynnäisten ominaisuuksien olla esteenä.
Päivitysilmoitus: 5 tehokasta tapaa huoltaa mieltäsi « Ajattelun ammattilainen
Päivitysilmoitus: Siili, kettu ja siilikonsepti: Mistä tiedän, mitä minun pitää tehdä? « Ajattelun ammattilainen
Päivitysilmoitus: 5 yksinkertaista askelta hyvään elämään « Ajattelun ammattilainen
Päivitysilmoitus: Intohimolla tuloksiin « Unelmasta totta
Päivitysilmoitus: Kymmenen tuhannen tunnin sääntö | sähköpaimen
Kiitos hyvistä ja ajatuksia herättävistä kirjoituksista!
Olen yrittänyt opettaa pojalleni periaatetta, että se on paras, joka harjoittelee eniten. Uskon tähän mm. sillä perusteella, että en ole koskaan ollut lahjakas piirtäjä, mutta muotoilua opiskellessa, kun piti piirtää paljon, tulin siinäkin huomattavasti paremmaksi. Moni muukin asia on opettanut, että lahjakkuuden voi päihittää kovalla opettelulla.
Koen, että lahjakkuus on sitä, että asiat pystyy oppimaan nopeammin. Olen itse matemaattisesti lahjakas, joten opin matematiikan koulussa helpommin, kuin moni muu. Ala ei kuitenkaan kiinnostanut minua, joten nämä derivaatat, jotka lukiossa tuntuivat helpoilta, ovat jo täysin unohtuneet. Ilman harjoitusta ei lahjakkuudesta ole hyötyä.
Kahden erityislahjakkaan ja kahden ”tavallisemman” äitinä olen kanssasi kutakuinkin täysin eri mieltä. Lapsilla nimittäin on synnynnäistä lahjakkuutta ja se ilmnee jo hyvinkin pian sen jälkeen kun alkavat ilmaista ja toteuttaa itseään. Eli siinä ”sapuskan hamuamisen ja metelöinnin” lomassa.
Se kyllä pitää paikkansa, että erityisosaamiseksi ja -ammattitaidoksi lahjakkuus ei luonnollisestikaan voi kehittyä, jos ei opettele jippoja, eli soita instrumenttia tai opiskele sitä tietotaitoa joka alata on kertynyt viimeisten satojen tai tuhansien vuosien saatossa. Jos ryhtyy filosofiksi lukematta yhtään kirjaa, niin aika pitkä tie on.
Jos sen sijaan lukee 10 000 tuntia Platonia, niin pääsee nopeammin määränpäähän. Mutta aivan taatusti silloin on merkitystä mikä on lähtökohta. Jos on umpitampio, niin aivan sama lukiko vai ei, ei tieto ns tartu, ei ainakaan samalla tavalla jos on lahjakas. Jos on lahjakas, niin sitten voi olla vaikka Himanen tai Saarinen.
Lahjakkaalla kun on mm se etu puolellaan, että hän oppii yhdellä lukemalla. Hän oivaltaa ja yhdistelee. Hän osaa muodostaa kokonaisuuksia ja hyödyntää tietoaan.
Ja totta on myös se, että intoa pitää olla. Ja kv tutkimusten mukaan tässä sisäinen into/motivaatio riittää vain noin puolessa tapauksista. Noin puolella lahjakkaista taas on sellainen tilanne, että heitä pitää kannustaa tai suorastaan potkia persuksille, jotta, kuten sanot, etsisivät sen alan josta ovat kiinnostuneita ja ryhtyisivät sitten neroiksi siinä aiheessa.
Into ja motivaatio taas on yleensä korkeimmillaan hyvinkin nuorena, kutakuinkin siinä kohtaa kun lahjakas lapsi aloittaa tasapäistävän koulupolkunsa. Koulussa varmistetaan, ettei kukaan kiinnostu mistään, mutta että kaikki tietää mitä kasveja kasvaa lehdossa ja montako poikasta on viiriäisellä. Siellä opetetaan myös valtavasti jippoja millä laskut saa menemään oikein, mutta matemattista ajattelua ei ollenkaan.
Niinpä harva koulusta päästyään edes tietää mihin derivaattaa voisi koskaan tarvita, koska ei ole koskaan tajunnut miksi ihmeessä sellainen ällötys oli edes keksitty.
Synnynnäistä lahjakkuutta siis on, mutta kuten Irina K ja niin moni muu ennen ja jälkeen hänen, ei ole saanut koulusta tai kotoa minkäänlaista kannustusta sen eteen että olisi keksinyt mihin tuota lahjaansa käyttäisi. Korostan koulun merkitystä, koska siellä on myös viiterymä eli kaverit joiden asenteilla on alkuvuosien jälkeen vieläkin enemmän merkitystä kuin vanhempien mielipiteillä. Jos siis luokkaan saadaan luotua positiivinen tekemisen draivi ja lahjakkuuden hyötyyn ottoa tuetaan, niin silloin alkaa syntyä ihmeitä.
Koska koulussa on kiellettyä tukea lahjakkuutta, ei sitä siellä näytä olevankaan. On vain kympin oppilaita – jolla taas ei ole juuri mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa.
Juuri tänään poika (10 v.) kertoi, että oli vahingossa (innoissaan) tehnyt eilen läksyjä yhden sivun liikaa. Koulussa opettaja oli sitten kopioinut saman sivun toisesta kirjasta ja hän joutui tekemään saman uudestaan. Poika itse sanoi, että vitutti aika paljon. Häntä suoraan ratkaistiin siitä, että oli mennyt tekemään enemmän, kuin pyydettiin. Lisäksi tuli tuntimerkintä Wilmaan.
Englanninkielestäkin hän olisi innostunut, mutta tehtäviähän ei saa tehdä etukäteen, vaikka osaisi/haluaisi /tykkäisi. Netissä onneksi oli linkkejä lisätehtäviin, mutta nekin hän teki läpi tunnissa. Jos täällä olisi lähellä jokin vaihtoehtokoulu, laittaisin hänet sellaiseen saman tien. Juuri sellaiseen, missä saa mennä oman innostuksensa mukaan eteenpäin, kun kerran innostusta löytyy.
Yleensä sanotaan että luovuus on 99-prosenttisesti työtä, yksiprosenttisesti inspiraatiota. Itse olen esikoisrunoilija (kohta toinen kirja julkaistuna) ja asia on minulla päin vastoin. Inspiraatiolla pääsee pitkälle ja ”harjoittelun” tässä asiassa voi aloittaa vaikka aikuisiässä.
Nautinnon ja työn väliset lainalaisuudet kiehtovat minua. Itselleni runous on puhtaasti nautintoa, en näe sellaista tilannetta että ihminen ajautuu tekemään jotain joka on alussa ylitsepääsemätöntä tai sietämätöntä. Se alku on kiehtova kysymys, ensin pitää kai olla joku kivenkova visio, sitten voi suunnata uuteen taitoon.
Itse olen miettinyt säveltäväni tulevaisuudessa lauluja, mutta siinä on se alku esteenä. Alku vaikuttaa olevan ylitsepääsemätöntä. Miten oppia säveltämään.
Pointtini on se että ihminen ei voi ajatella itseään ulos jostakin asiasta, jos se ajattelu ei ole nautinnollista. Vain se mikä puhkeaa luonnostaan, puhkeaa ollenkaan.