Punakynä tappaa rohkeuden

Elämme aikaa, jossa onnistuminen vaatii yhä useammin kykyä riskin ottamiseen. Aikamme tarvitsee enemmän rohkeutta ja vähemmän mussuttamista. Valitettavasti kulttuurimme ei ole pysynyt murroksessa mukana. Etenkin suomalainen slaavilais-germaanisessa puristuksessa kasvanut kulttuuriperintö taipuu paremmin osoittamaan virheitä kuin kannustamaan uutta kohti.

Suomalaiseen keskusteluun on pesiytynyt ihmeellinen tapa väittää milloin mitäkin synkistelyä ”kritiikiksi”. On maahanmuuttokritiikkiä, rokotekritiikkiä ja yleisönosastojen palstat täyttävää pseudokriittistä nokkapokkaa. Iso osa näistä keskustelijoista on kuitenkin käsittänyt kritiikin perusluonteen täysin väärin.

Kritiikki ei suinkaan tarkoita yksisilmäistä dumaamista tai virheiden väkisin esiin kaivamista. Kriittisyys tarkoittaa asioiden monipuolista tarkastelua ja arviointia. Kuten Wikipedia asian määrittää, kritiikin ”tarkoituksena on arvosteltavan asian arvon tutkiminen, pohtiminen ja määrittely”. Kriittisen arvioinnin tulos voi olla myös positiivinen: elokuva- ja musiikkikriitikko voi antaa teokselle neljä tai viisikin tähteä. Kriittisyys ja negatiivisuus eivät siis ole sama asia, vaikka ne usein suomalaisessa keskustelussa sekoittuvatkin.

Sivumennen sanoen, usein nämä viiden tähden taideteokset ovat niitä, joissa virheitä vasta piisaakin. James Joycen Odysseus valitaan yhä uudelleen kirjallisuuskriitikoiden klassikkolistojen kärkeen. Ilmestyessään teoksessa oli kuitenkin toistatuhatta virhettä. Monien kriitikoiden mielestä juuri tämä teoksen ensimuoto on kaikkein paras.

Suomalaisessa nettikeskustelussa ynnä muualla yleistyneellä mukakriittisyydellä on olemassa ihan oma terminsäkin: trollaaminen. Se tarkoittaa sitä, että asiat esitetään vaikka väkisin mahdollisimman negatiivisesti. Tämä johtuu siitä, että virheen löytäminen on monin kerroin helpompaa kuin uusien ratkaisujen kehitteleminen. Ajattelun laiskuus onkin usein syynä pseudokriittiseen trollaukseen.

Virhekeskeisyyden juurisyy ei ole kuitenkaan slaavilais-germaanisissa kulttuurivaikutteissamme. Suurin syypää on nähdäkseni opettajan punakynä.

Jos meitä koulitaan kahdentoista vuoden ajan toistamalla yhä uudestaan, että kysymyksiin on aina oikeat vastaukset ja että et tällä(kään) kertaa vastannut oikein, on aika varmaa, ettei järjestelmä tuota rohkeita riskinottajia – vaan pelokkaita virheen välttäjiä.

Mutta maailmassa, jossa eilisen keinot eivät usein enää pure, on virheen pelko kaikkein katastrofaalisin virhe, jonka voimme tehdä.

Virheiden esiin kaivaminen ja yksisilmäinen nipottaminen eivät vie meitä minnekään. Sen sijaan se koulii ihmiset vauhkoiksi pelkureiksi. Se, mitä Suomi tarvitsee tällä hetkellä kaikkein eniten on kuitenkin uskallusta kurottaa kohti uutta.

Kriittinen keskustelu tervehtyy puolestaan palaamalla antiikin ihanteiden mukaiseen aitoon ja monipuoliseen pohdintoon. Siis sellaiseen rikastavaan keskusteluun, jossa ratkaisuja ja niiden ehdotuksia arvioidaan ilman valmiiksi lukittuja ennakkoasenteita. Sekä uuden kehittäminen että aito kriittinen puntarointi on kuitenkin monin verroin vaikkapa delfiineistä nipottamista vaativampaa.

Toivoa kuitenkin on. Vahvuuksien kautta kasvaminen on nousemassa uudessa koulussamme yhä keskeisempään rooliin. Siirtymällä koulutuksessa virheiden osoittelusta vahvuuksien kautta kehittämiseen, kasvatamme seuraavista sukupolvista uuden Suomen suunnannäyttäjiä, jotka piirtävät meille kauniin tulevaisuuden.

7 thoughts on “Punakynä tappaa rohkeuden

  1. Täyttä asiaa.
    Virheiden osoittaminen voi alkaa jo kauan ennen koulua: ”Virhe!”, oli tätini useimmin antama palaute musisoinnistani vekaravaiheessa.
    Riskinottokykyni on sittemmin kehittynyt, tuostakin huolimatta. 🙂

  2. Oikeassa olet. Piilaaksossa perheineen asunut suomalaisisä kertoi näin: Tytär tuli innoissaan kotiin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ja kertoi, että (amerikkalainen) opettaja oli pyytänyt jokaista oppilasta kirjoittamaan ison lapun oman sänkynsä päätyyn, katsomaan lappua usein ja muistamaan sisällön. Lappuun tuli kirjoittaa: ”I’m lovable and capable”.

  3. Ja juuri tätä vastaan uusi perusopetuksen OPS yrittää ymmärtääkseni pureutua. Hyvä kirjoitus ja kiteyttää useammankin suomalaissukupolven isoimman haasteen napakasti!

  4. Toivoa on. Uusi OPS saattaa jopa onnistua. Matematiikkaan liittyen on tutkimus, jossa virheiden esiin nostaminen lisää oppilaiden positiivista asennetta matematiikkaa kohtaan. Onhan se hyvä, että osaa tehdä edes virheitä, jos ei muuta. Kyse on siitä, mitä tapahtuu virheen jälkeen? Onko se oman oppimisen kannalta hyvä asia vai onko se viimeinen niitti, jonka jälkeen ei saa enää yrittää oppia. OPS pakottaa tarkastelemaan oppimista yksittäisen oppilaan kannalta ja siihen virheet on mielestäni aika hyvä juttu.

  5. Minä haluaisin esittää hieman kritiikkiä sinänsä hyvää kirjoitusta kohtaan. En tunnista omilta kouluajoiltani sitä, että opettajan punakynä olisi aiheuttanut virheen tekemisen pelkoa. Kysehän on opettajan hyvää tarkoittavan ohjauksen virhetulkinnasta. On hienoa, että Wilman kautta lapseni saa nykyään kannustavia kehuja. On hienoa, että sieltä tulee myös moitteita virheistä (poissaolot, tekemättömät kotitehtävät). Eikö ongelma ole ennemminkin kyvyttömyytemme ottaa vastaan kritiikkiä kuin se punakynä? Huono itsetuntomme on mielestäni tämän ongelman syy eikä seuraus.

    Olen samaa mieltä siitä, että tarvitaan uskallusta kurottaa kohti uutta. Pelko on oppimisen suurin este. Jos ei uskalla kokeilla, oppiminen on tuskallisen hidasta tai tulee jopa virhepäätelmiä. Ennen kaikkea juuri itsetunto vaatii kokeilemista, omien ajatusten testaamista, positiivista palautetta, jotta oppii suhteuttamaan myös negatiivisen palautteen.

    Eli onko ongelma siinä, että ennen punakynää pitäisi varmistaa vihreää kynää riittävän paljon? Ja sen jälkeen molempia ihan ansion mukaan?

    Olen nimittäin alkanut huolestua siitä, että kaikkiin haasteisiin aletaan tarjota lääkkeeksi positiivista kannustamista ja tsemppiä. Se on helppoa ja kaikilla on mukavaa paitsi niillä jotka maksavat lystin. Jospa menestykseen tarvitaankin rohkeutta olla negatiivinen, kutsua huonoa huonoksi, vaatia vähän enemmän. Senkin uhalla, että leimataan slaavilais-germaaniseksi pessimistimököttäjäksi.

  6. Päivitysilmoitus: Yksilöllinen oppiminen, osa 3 | Krista Kouluttaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s