Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

5 vinkkiä Cicerolta: Näin rakennat vaikuttavan puheen

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon vertainen. Eikä ihme: ilman puhetaitoa eivät pilvenpiirtäjät nousisi, tai sotajoukot liikkuisi.

Me suomalaiset emme ole tunnettuja puheenlahjoistamme. Siinä, missä amerikkalaispoliitikot Clintonista Obamaan suoltavat ikimuistoisia puheita ja liikuttavat kuulijansa kyyneliin, tylsistyttävät eduskunnan täysistunnon puheenvuorot yleisön unen partaalle.

Vaikuttavan puheen rakentaminen ei ole kuitenkaan geeneistä kiinni. Päin vastoin: vaikuttavan puheen rakentaminen on viime kädessä yksinkertainen juttu, kunhan tunnet oikeat niksit. Tässä kuulun roomalaisoraattori Ciceron kaava vaikuttavan puheen rakentamiseksi.

1. Exordium – Alkusanat

Jokainen vaikuttava puhe alkaa alusta. Aivan turhan usein kuulee puhujan aloittavan puheensa epämääräisellä jaarittelulla, tai säntäävän suoraan budjettivajeen tai muun puuduttavan leipätekstin kimppuun.

Puheen alussa täytyy voittaa yleisö puolelleen. On rikottava jää, tai niin kuin suomalainen mestaripuhuja Juhana Torkki sanoo, avattava kanava. Tämä onnistuu vetoamalla yleisön tunteisiin. Patenttivarmoja keinoja aloittaa puhe lennokkaasti on esimerkiksi siteerata tunnettua henkilöä, kertoa omakohtainen tarina tai mielikuvia herättävä anekdootti.

Rautaiset ammattilaiset kertovat vitsin – tosin tämä taiteenlaji on huomattavan paljon vaativampi, kuin äkkiseltään luulisi. Mutta jos tiedät olevasi armoitettu huulenheittäjä, on exordium loistopaikka huumorille. Kun vielä linkkaat aloituksesi jollakin tavalla puheen leipätekstiin, olet jo puolessa välissä vaikuttavan puheen synnyttämistä.

2. Narratio – Johdattelu

Ennen budjettivajeen kimppuun hyökkäämistä on hyvä johdatella kuulija aiheen pariin. Tässä voit taustoittaa puheenaihettasi käyttämällä apuna joko tarinoita, tai vetoamalla puheenaihettasi koskeviin taustatekijöihin.

Narration tehtävänä on johtaa yleisösi luontevasti seuraavaan kohtaan, jossa esität väittämäsi asian. Säntäämällä suoraan kuivan asian kimppuun vieroitat helposti yleisösi ja ajat heidät kommunikaattoreidensa pariin. Alustamalla väittämäsi lennokkaasti pidät huolen siitä, että kuulijasi huomio kohdistuu sinuun ja sanomaasi – eikä kännykän näytöllä singahteleviin Angry Birdseihin.

3. Partitio – Väittämä

Vasta tässä kohtaa esität puheesi väitteen. Jos tarkoituksenasi on suostutella kaupunginvaltuusto budjettileikkaukseen, olet avannut kanavan ja alustanut väittämäsi tunteisiin vetoavilla kertomuksilla tai kaikkien hyväksymillä tosiseikoilla. Nyt esität teesin: budjettia on leikattava.

On syytä huomata, että vasta nyt siirrytään puheessa siihen vaiheeseen, mihin valtaosa suomalaispuhujasta hyökkää hetimiten: vasta tässä kohtaa tarjoillaan yleisölle ”kuivaa asiaa”. Kun kanava on auki yleisölle, ja kuulija symppaa puhujaa, on kuivakin asia helppo esittää lennokkaasti.

4. Confirmatio – Perustelu

Tässä vaiheessa esitetään perusteet väitetylle teesille. Perustelut koostuvat tietysti paljolti faktoista ja niitä tukevista argumenteista. Mutta edes tässä kohtaa ei yleisöä kannata puuduttaa kuoliaaksi.

Esimerkkiä voit ottaa amerikkalaisista akateemikoista: UC Berkeleyn fyysikko Richard Muller esittää toinen toistaan mukaansa tempaavampia luentoja hiukkasfysiikasta. Vaikka asia on painavaa, ja faktoja vilisee silmissä, onnistuu Muller puhumaan puolentoista tunnin luennon toisensa perään päästämättä yleisöään hetkeksikään otteestaan.

Faktojen lisäksi mestaripuhuja käyttää vertauskuvia, kielikuvia ja – jälleen kerran – tarinoita. Näin yleisö saa paremmin kiinni siitä, mitä halutaan sanoa, vaikka kyseessä olisi hiukkasfysiikka, maantieto – tai vaikkapa kaupunginvaltuuston budjettivaje.

5. Peroratio – Loppunousu

Aristoteleen mukaan jokaisessa hyvässä runossa on alku, keskikohta ja loppu. Sama pätee myös hyvään puheeseen. Vaikuttava puhe alkaa voittamalla yleisö puolelleen. Sen keskikohta koostuu väitetystä asiasta ja sen perusteluista. Ja puhe loppuu nousuun, joka jättää yleisön voimakkaasti tunnelatautuneeseen tilaan.

Winston Churchill ohjeisti: jos haluat yleisösi tekevän jotain, jätä heidät turhautuneiksi. Jos sen sijaan tarjoat puheesi lopuksi ratkaisun esiin nostamaasi ongelmaan, voit olla varma, että yleisösi poistuu kotiin hyvillä mielin – eikä sitten tee yhtään mitään.

Siinä, missä puhe kannattaa lähes aina aloittaa hyväntuulisesti – huumorilla, nostattavalla lainauksella tai vaikkapa pienellä koheltamisella puhujapöntössä – on puheen lopussa tarjoiltava tunteiden kirjo laajempi. Voit toki lopettaa pieneen vitsiin tai vaikuttavaan sitaattiin. Näin yleisö poistuu hyvillä mielin tilaisuudesta. Mutta todellinen mestaripuhuja kykenee myös tarvittaessa muuttamaan kuulijansa maailmaa ja liikuttamaan tämän jopa kyyneliin.

Kaikkein tärkeintä puheen lopussa on se, että se loppuu selvästi ja tarkkarajaisesti. Kuulija muistaa puheesta tasan kolme asiaa: alun, käännekohdan ja lopun. Kaikkein tärkein näistä on loppu: säästä se vaikutus, jonka haluat puhujassasi synnyttää puheen loppuun. Näin kirjoitat varmuudella vaikuttavan puheen.

PS. Jos olet kiinnostunut puhumisen jalosta taidosta, suosittelen lämpimästi tutustumaan Juhana Torkin loistoteokseen Puhevalta.