Tag Archives: christopher niemiec

Köyhyydestä

29/04/2013

9 kommenttia

Joitakin vuosia sitten vedin esikoistyttöäni pulkassa Huimalasta kotiin. Oli alkukevät, ja lumi oli sulanut sen verran, että sora otti pulkan pohjaan kiinni. Mietin aluksi, että olisi hienoa, jos olisi auto, jolla pääsee kotiin silmänräpäyksessä.

Samalla ajattelin, että minun pitää muistaa tämä hetki tulevaisuuden varalta, jotta en uhraisi onnellisuuttani materiaalisten saavutusten takia. Asuimme silloin pienessä kaksiossa Vantaan perukoilla nelihenkisen perheeni kanssa ja olimme aika onnellisia. Oikeastaan elämä ei ollut silloin sen hullumpaa kuin nykyäänkään.

Minkälaista on oikea köyhyys?

Omakohtaisesti en osaa kysymykseen vastata, koska olen ollut sen verran onnekas, etten koskaan ole ollut köyhä. Toki olen elänyt omat tonnikala-ja-nuudeli -vuoteni, ja downshiftannutkin kerran rajusti, mutta rahattomuus ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi.

Viime vuosina etenkin länsimaissa on kohkattu paljon suhteellisesta köyhyydestä. Suhteellinen köyhyys aiheuttaa tutkimusten mukaan huonovointisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen kuitenkin, että taloudellisilla tekijöillä on ilmiön kannalta paljon vähemmän merkitystä kuin luulisi.

Kolmisen vuotta sitten julkaistiin huikea Christopher Niemiecin, Richard Ryanin ja Edward Decin tekemä tutkimus. Siinä tutkittiin ulkoisten ja sisäisten motivaatiotekijöiden  vaikutusta hyvinvointiin. Ulkoisia tekijöitä arvostavat pitivät rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua tärkeinä. Sisäisiä tekijöitä arvostavat puolestaan pitivät palkitsevaa tekemistä ja arvokkaita ihmissuhteita tärkeinä.

Tulokset olivat huimat. Ne koehenkilöt, jotka arvostivat sisäisiä tekijöitä ja saavuttivat niitä vastaavia tavoitteita voivat merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli ihmiset, jotka pystyivät tekemään arjessaan antoisia asioita ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa voivat hyvin. Sen sijaan ne, jotka arvostivat ulkoisia tekijöitä ja saavuttivat niitä voivat kokeen lopussa huonommin kuin aiemmin.

Juuri niin: ihmiset, jotka arvostivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua, ja saavuttivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua voivat sen seurauksena huonommin.

Hyvinvoinnin ytimessä ei nähdäkseni ole lainkaan se, kuinka paljon rahaa sinulla on, puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa on naapuriin verrattuna. Huonovointisuutta tällainen ajattelu kuitenkin lisää riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa tienaat. Kyseessä on tutkijoiden hyvin tuntema ilmiö nimeltään hedonistinen oravanpyörä: nautintoa aiheuttavaa ainetta kun tarvitaan aina isompi annos.

Nähdäkseni suhteellinen köyhyys perustuu juuri tämäntapaiseen ajatteluun. Jos taloudellinen menestys on hyvinvoinnin mittari, on toisten ihmisten menestys uhka itselle. Mutta jos arjen ytimessä on mielekkäiden asioiden tekeminen ihanien ihmisten kanssa, on yksi lysti paljonko rahaa on pankkitilillä – kunhan se riittää edes pulkan ostamiseen lasten vetämistä varten.

Toinen ongelma on saavutettujen etujen puolustaminen. Tästä seuraa jopa niin käsittämättömiä tapauksia, että ihminen, joka omistaa asunnon ja auton voi pitää itseään köyhänä. Kun on kerran kovalla työllä tienattu oma asunto ja lainakin maksettu, ei ajatus pienempään kämppään muuttamisesta tule kuuloonkaan. Tästä ilmiökentästä esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman on tehnyt paljon tutkimusta.

Köyhyys ei ole tietenkään mikään olematon ongelma. Päin vastoin, meillä Suomessakin on valtavan paljon ihmisiä, jotka kamppailevat ihan oikeasti päivittäisen toimeentulon kanssa. Tällä hetkellä emme osaa vielä pitää riittävän hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse siihen kykene. Meidän pitäisikin pyrkiä rakentamaan järjestelmiä, jotka eivät syöksisi yhteiskunnan rattaista pudonneita byrokratian pyörteisiin, vaan tukisivat heitä löytämään taas omat voimavaransa. Tai kannattelisivat, jos voimavaroja yksinkertaisesti ei enää ole vaikkapa vammautumisen tai muun seikan takia.

Ihan yhtä polttava inhimillinen ongelma on absoluuttinen köyhyys. Siis se tila, jossa ihminen ei kykene täyttämään edes arjen perustarpeitaan: ruokaa, juomaa ja suojaa. Tässä olemme kuitenkin onneksi tehneet viime vuosina ihan huikeaa edistystä. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Maailmanpankki on asettanut tavoitteeksi, että se pyyhitään koko planeetalta vuoteen 2030 mennessä.

Jos absoluuttinen köyhyys vähenee vuosi vuodelta, on entistä tärkeämpää selvittää, mikä tekee ihmisen elämästä oikeasti rikasta. Ja se ei nähdäkseni selviä pankkitilin saldoa tarkastelemalla.

Siinä vaiheessa kun materiaaliset resurssit riittävät perustarpeiden täyttämiseen, sijaitsee todellinen rikkaus jossakin aivan muualla: arjen tekemisessä, ihmissuhteissa, elämän pienissä onnen läikähdyksissä. Materiaalisten resurssien keskeisin hyvinvointitekijä on riittävyys. Se, mikä kullekin riittää on täysin yksilöllistä. Sillä ei ole naapurin menestyksen kanssa mitään tekemistä.

Mikä ihmistä liikuttaa?

26/11/2012

9 kommenttia

Taloustieteen ja politiikan päätöksenteko perustuu klassiseen ajatukseen siitä, että ihminen pyrkii kohti palkintoja ja välttelee rangaistuksia. Toisin sanoen, ajatellaan, että ihmisen perimmäiset motivaatiotekijät ovat ulkoisia.

Nykytutkimus osoittaa, ettei tämä käsitys pidä alkuunkaan paikkaansa.

Lukuisissa tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset toimivat itse asiassa usein omaa materiaalista etuaan vastaan. Taloustieteelle ja Maslow’n tarvehierarkian kanssa operoineille psykologeille Nelson Mandelan tai Aung San Suu Kyin tapaiset ihmiset ovat täysin käsittämättömiä. Miksi ihmeessä kukaan menisi vankilaan vain omien uskomustensa takia? Siellähän tulee nälkä!

Maslow esitti, että ihminen pyrkii ensin täyttämään perustarpeet kuten nälän ja suvunjatkamisen. Tosi asiassa ihminen ei pyri täyttämään tarpeitaan maslowilaisen tarvehierarkian mukaan. Mutta mikä ihme ihmistä sitten liikuttaa? Tämä oli vielä 1900-luvun puoleen väliin asti mysteeri.

1950-luvulla psykologi Harry Harlow törmäsi erikoiseen ilmiöön. Tehdessään kokeita apinoilla, hän huomasi, että ne puuhastelivat mielellään kokeeseen liittyneen tehtävän parissa ilman minkäänlaista tiedemiesten harjoittamaa houkuttelua tai painostusta. Harlow huomasi, että puuha itsessään oli palkitsevaa apinoille. Hän lanseerasi käsitteen ”sisäinen motivaatio”.

Myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, että palkinnot ja rangaistukset toimivat kyllä hyvin erittäin yksinkertaisissa ja mekaanisissa tehtävissä, niin kuin tehtaan liukuhihnalla. Mutta jos toiminta on vähänkään monimutkaisempaa – niin kuin se melkein aina on nykyaikaisessa tietotyössä –, toimintakyky kyykkää alta aikayksikön porkkanan ja kepin välissä pyristellessä.

Rochesterin yliopiston psykologian professorit Edward Deci ja Richard Ryan tulivat 1980-luvulla tunnetuiksi sisäisen motivaation systematisoivasta itsemääräytymisteoriastaan. Sen mukaan ihmistä ohjaa kolme tekijää: vapaus, osaamisen tunne ja yhteys toisiin ihmisiin. Kerron näistä lisää keskiviikon blogikirjoituksessa.

Ryan ja Deci ovat tutkineet motivaatiota laajasti. Vuonna 2009 Ryan, Deci ja Christopher Niemiec julkaisivat artikkelin, jossa osoitetaan kuinka vinksallaan ulkoiseen motivaatioon perustuva päätöksenteko oikeasti on.

Tutkimuksessa psykologit haastattelivat suurta koehenkilöjoukkoa. Koehenkilöt jaettiin kahteen ryhmään sen mukaan, arvostivatko he sisäisesti vai ulkoisesti määrittyneitä saavutuksia. Sisäismotivoituneet siis arvostivat vapautta, osaamista ja yhteyttä toisiin. Ulkoismotivoituneet puolestaan arvostivat rahaa ja mainetta.

Niemiec, Ryan ja Deci seurasivat vuoden verran koehenkilöitä. Tämän jälkeen tutkittiin, kuinka moni oli päässyt sisäisesti tai ulkoisesti motivoituihin päämääriinsä. Sisäismotivoituihin päämääriin päässeiden elämänlaatu oli lisääntynyt radikaalisti. Samaten vastaavuus negatiivisten tunteiden, ahdistuksen ja stressin kanssa oli voimakkaasti käänteinen. Sisäinen motivaatio siis lisää merkittävästi hyvinvointia ja vähentää huonovointisuutta.

Ulkoisesti motivoiduihin päämääriin pääseminen ei puolestaan lisännyt koettua hyvinvointia lainkaan. Mutta hulluinta on, että niillä, jotka tosiaan saavuttivat haluamaansa rahaa ja mainetta, huonovointisuus lisääntyi!

Ensi käteen tässä ei näytä olevan mitään järkeä. Palkitseminen ja rankaiseminen ovat pesiytyneet niin syvälle kulttuuriimme, että eihän tämä voi pitää paikkaansa. Mutta kun pysähdytään miettimään, miten ulkoinen motivaatio ohjaa toimintaa, on vastaus itsestään selvä.

Sanotaan, että haluat tienata €100 000 vuodessa. Se vaatii aika paljon hommaa, esimerkiksi lääkiksen tai oikiksen käymistä. No, kun olet päässyt tavoitteeseesi, seuraava askel on sitten tienata €200 000 tai €500 000. Harmi vaan, että tämä tavoite on edellistä monin verroin työläämpi. Eli vaikka päämäärän tavoittamisesta tuleekin hetkellinen onnen tunteen läikähdys, nousevat stressitasot jo seuraavana päivänä uuden ja entistä haasteellisemman tavoitteen tähden.

Jos ihminen sen sijaan kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, saavansa itselleen tärkeitä asioita aikaiseksi ja pystyvänsä olemaan merkityksellinen myös toisille ihmisille, hän voi oikeasti hyvin, sama se, mikä pankkitilin saldo on. Todellinen hyvinvointi nousee sisäisestä motivaatiosta.