Köyhyydestä

Joitakin vuosia sitten vedin esikoistyttöäni pulkassa Huimalasta kotiin. Oli alkukevät, ja lumi oli sulanut sen verran, että sora otti pulkan pohjaan kiinni. Mietin aluksi, että olisi hienoa, jos olisi auto, jolla pääsee kotiin silmänräpäyksessä.

Samalla ajattelin, että minun pitää muistaa tämä hetki tulevaisuuden varalta, jotta en uhraisi onnellisuuttani materiaalisten saavutusten takia. Asuimme silloin pienessä kaksiossa Vantaan perukoilla nelihenkisen perheeni kanssa ja olimme aika onnellisia. Oikeastaan elämä ei ollut silloin sen hullumpaa kuin nykyäänkään.

Minkälaista on oikea köyhyys?

Omakohtaisesti en osaa kysymykseen vastata, koska olen ollut sen verran onnekas, etten koskaan ole ollut köyhä. Toki olen elänyt omat tonnikala-ja-nuudeli -vuoteni, ja downshiftannutkin kerran rajusti, mutta rahattomuus ei ole koskaan saanut minua tuntemaan oloani köyhäksi.

Viime vuosina etenkin länsimaissa on kohkattu paljon suhteellisesta köyhyydestä. Suhteellinen köyhyys aiheuttaa tutkimusten mukaan huonovointisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Luulen kuitenkin, että taloudellisilla tekijöillä on ilmiön kannalta paljon vähemmän merkitystä kuin luulisi.

Kolmisen vuotta sitten julkaistiin huikea Christopher Niemiecin, Richard Ryanin ja Edward Decin tekemä tutkimus. Siinä tutkittiin ulkoisten ja sisäisten motivaatiotekijöiden  vaikutusta hyvinvointiin. Ulkoisia tekijöitä arvostavat pitivät rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua tärkeinä. Sisäisiä tekijöitä arvostavat puolestaan pitivät palkitsevaa tekemistä ja arvokkaita ihmissuhteita tärkeinä.

Tulokset olivat huimat. Ne koehenkilöt, jotka arvostivat sisäisiä tekijöitä ja saavuttivat niitä vastaavia tavoitteita voivat merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli ihmiset, jotka pystyivät tekemään arjessaan antoisia asioita ja viettämään aikaa tärkeiden ihmisten kanssa voivat hyvin. Sen sijaan ne, jotka arvostivat ulkoisia tekijöitä ja saavuttivat niitä voivat kokeen lopussa huonommin kuin aiemmin.

Juuri niin: ihmiset, jotka arvostivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua, ja saavuttivat rahaa, mainetta ja toisten ihmisten ihailua voivat sen seurauksena huonommin.

Hyvinvoinnin ytimessä ei nähdäkseni ole lainkaan se, kuinka paljon rahaa sinulla on, puhumattakaan siitä, kuinka paljon rahaa on naapuriin verrattuna. Huonovointisuutta tällainen ajattelu kuitenkin lisää riippumatta siitä, kuinka paljon rahaa tienaat. Kyseessä on tutkijoiden hyvin tuntema ilmiö nimeltään hedonistinen oravanpyörä: nautintoa aiheuttavaa ainetta kun tarvitaan aina isompi annos.

Nähdäkseni suhteellinen köyhyys perustuu juuri tämäntapaiseen ajatteluun. Jos taloudellinen menestys on hyvinvoinnin mittari, on toisten ihmisten menestys uhka itselle. Mutta jos arjen ytimessä on mielekkäiden asioiden tekeminen ihanien ihmisten kanssa, on yksi lysti paljonko rahaa on pankkitilillä – kunhan se riittää edes pulkan ostamiseen lasten vetämistä varten.

Toinen ongelma on saavutettujen etujen puolustaminen. Tästä seuraa jopa niin käsittämättömiä tapauksia, että ihminen, joka omistaa asunnon ja auton voi pitää itseään köyhänä. Kun on kerran kovalla työllä tienattu oma asunto ja lainakin maksettu, ei ajatus pienempään kämppään muuttamisesta tule kuuloonkaan. Tästä ilmiökentästä esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman on tehnyt paljon tutkimusta.

Köyhyys ei ole tietenkään mikään olematon ongelma. Päin vastoin, meillä Suomessakin on valtavan paljon ihmisiä, jotka kamppailevat ihan oikeasti päivittäisen toimeentulon kanssa. Tällä hetkellä emme osaa vielä pitää riittävän hyvää huolta niistä ihmisistä, jotka eivät itse siihen kykene. Meidän pitäisikin pyrkiä rakentamaan järjestelmiä, jotka eivät syöksisi yhteiskunnan rattaista pudonneita byrokratian pyörteisiin, vaan tukisivat heitä löytämään taas omat voimavaransa. Tai kannattelisivat, jos voimavaroja yksinkertaisesti ei enää ole vaikkapa vammautumisen tai muun seikan takia.

Ihan yhtä polttava inhimillinen ongelma on absoluuttinen köyhyys. Siis se tila, jossa ihminen ei kykene täyttämään edes arjen perustarpeitaan: ruokaa, juomaa ja suojaa. Tässä olemme kuitenkin onneksi tehneet viime vuosina ihan huikeaa edistystä. Absoluuttinen köyhyys on puolitettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Maailmanpankki on asettanut tavoitteeksi, että se pyyhitään koko planeetalta vuoteen 2030 mennessä.

Jos absoluuttinen köyhyys vähenee vuosi vuodelta, on entistä tärkeämpää selvittää, mikä tekee ihmisen elämästä oikeasti rikasta. Ja se ei nähdäkseni selviä pankkitilin saldoa tarkastelemalla.

Siinä vaiheessa kun materiaaliset resurssit riittävät perustarpeiden täyttämiseen, sijaitsee todellinen rikkaus jossakin aivan muualla: arjen tekemisessä, ihmissuhteissa, elämän pienissä onnen läikähdyksissä. Materiaalisten resurssien keskeisin hyvinvointitekijä on riittävyys. Se, mikä kullekin riittää on täysin yksilöllistä. Sillä ei ole naapurin menestyksen kanssa mitään tekemistä.

Mahdoton maailma

Ukkini kertoi aikanaan kokemuksistaan rintamalla. Kerran hän oli lähtenyt rynnäkköön kahden aseveljen kanssa. Heidän hetken edettyään yksi sotilaista sai osuman luodista ja kaatui. Ei aikaakaan kun toinenkin kuoli vihollisen luoteihin. Kuin ihmeen kaupalla ukki selviytyi rytäkästä hengissä. Jos joku luodeista olisi lentänyt muutaman sentin lähempänä, hänen elämänsä olisi toveriensa tavoin päättynyt tuohon päivään. Nyt kävi tuuri.

Kuinka todennäköistä on, että juuri sinä olet olemassa?

Jos ukkini olisi kaatunut rintamalla, ei tätä tekstiä olisi olemassa, koska ei olisi minuakaan; ei liioin äitiäni tai hänen sisaruksiaan. Meidän suvullamme kävi aika hyvä tuuri siinä, että ukki selvisi hengissä. Mutta kun asiaa pohtii hieman pidemmälle, sukumme tuuri on ollut suorastaan kosmista.

Jos laskisimme huviksemme kertoimet kaikille niille läheltä piti tilanteille, joita ukille ja vaikkapa hänen vanhemmilleen ja isovanhemmilleen on tapahtunut, ei todennäköisyys sille, että ukki päätyi vielä sukua jatkamaan ole suuren suuri. Ja kun tähän ynnätään vielä se, että kullakin hedelmöityksen hetkellä vain yksi tuhansista siittiöistä on onnistunut tehtävässään, todennäköisyys juuri tietyn ihmisen, vaikkapa allekirjoittaneen, olemassaoloon kutistuu aika olemattomiin. Ja sama koskee joka ikistä elossa olevaa ihmistä.

Mutta venytetäänpä aikajännettä vielä tuhat vuotta. Viimeisen tuhannen vuoden aikana sinun esi-isilläsi on käynyt niin kosminen flaksi, että kertaakaan tuona aikana yksikään esi-isäsi ei ole möhlännyt niin legendaarisesti, ettei suvunjatkaminen olisi onnistunut.

Tuhat vuottakin on sitä paitsi pikku juttu. Sama hannuhanhimainen tuuri jatkuu kymmeniä tuhansia vuosia – satoja tuhansia vuosia, miljoonia. Joskus joku katkaravun tapainen öttiäinen on vähän kohotellut kulmakarvojaan tai jotain antennintapaisia ulokkeitaan vastakkaisen sukupuolen edustajalle, ja taas on käynyt flaksi. Tästä on seurannut tapahtumaketju, jonka lopputulema olet sinä.

Miljoonien vuosien ajan kiekko on pomppinut lapaan niin, että olet olemassa. Mutta entäpäs me muut? Jos sinun olemassaolosi on äärettömän epätodennäköistä ja käsittämättömän onnekkaan tapahtumaketjun tulosta, kuinka todennäköistä on, että kaksi tiettyä ihmistä on juuri tietyllä ajanhetkellä olemassa? Kerrotaan nyt jo minimaaliseksi jääneet todennäköisyydet keskenään. Lopputulema kutistuu ennestään. Itse asiassa kun ynnätään kaikki maailman ihmiset yhteen, todennäköisyys siihen, että maailma olisi juuri tällainen lähenee äärettömästi nollaa.

Mitä tästä voidaan päätellä?

Ensinnäkin: elämme mahdottomassa maailmassa.

Toiseksi: meillä joka ikisellä on ollut aivan käsittämättömän hyvä onni matkassa, että olemme juuri tässä ja nyt.

Kolmanneksi: se ei ole yhtään hullumpi juttu.

Sinulla, minulla – ihan joka ikisellä meistä – on käynyt kosmisen hyvä tuuri.

Onni onnettomuudessa

Vanha kiinalainen tarina kertoo iäkkäästä maanviljelijästä, joka eli yksin pienessä kylässä aikuisen poikansa kanssa. Perheellä oli vain yksi vanha ja raihnainen hevonen, joka oli välttämätön miesten toimeentulon kannalta: ilman hevosta pienen maapalan viljely olisi mahdotonta.

Kuinka ollakaan, eräänä aurinkoisena päivänä hevonen pillastui ja karkasi vuorille. Kyläläiset poikkesivat yksi toisensa jälkeen valittelemassa vanhan miehen huonoa tuuria. Tämä totesi tyynesti: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Vanha mies näki poikansa kanssa viikon verran nälkää. Mutta viikon päästä karkurihumma palasi vuorilta – mukanaan tusina toinen toistaan komeampia villihevosia. Kyseessä oli valtava omaisuus. Kyläläiset poikkesivat nyt yksi toisensa jälkeen onnittelemassa vanhaa miestä. Tämä vain totesi: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Poika alkoi koulia villihevosia työkykyisiksi. Usean viikon ajan hän koulutti vikuripäisiä hevosia, joista osa alkoikin lopulta oppia tavoille. Eräs yönmusta ori oli kuitenkin varsinainen äkäpussi. Eräänä päivänä se karahti takajaloilleen ja heitti pojan komeassa kaaressa selästään, kirmaten sitten takaisin vuorille. Hevosta ei sen koommin nähty.

Rytäkässä poika mursi pahoin oikean jalkansa, eikä kyennyt enää koulimaan hevosia, saatika sitten kyntämään peltoa. Vanha mies näki taas poikineen nälkää. Nyt kyläläiset poikkesivat yksi toisensa jälkeen päivittelemässä, kuinka onni oli taas kääntynyt. Vanha mies totesi tyynesti: ”Älkää sanoko. Koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo.”

Kolmen viikon kuluttua naapurimaa julisti sodan ja jokainen kynnelle kykenevä nuorukainen värvättiin taistelemaan keisarin armeijaan. Sotaan koulimattomille maanviljelijöille tämä tarkoitti lähes vääjäämätöntä kuolemaa. Vain vanhan miehen poika jäi kotiin parantelemaan murtunutta jalkaansa.

(Ajattelun ammattilainen lomailee pääsiäisen ajan. Seuraava kirjoitus ilmestyy viikon päästä keskiviikkona. Valoisaa pääsiäistä kaikille!)

Älä kulje onnesi ohi, osa 1/2

Brittiläinen psykologi Richard Wiseman julkaisi joitakin vuosia sitten kirjan nimeltä The Luck Factor.* Kirja käsittelee Wisemanin tutkimuksia, joissa seurattiin onnekkaita ja epäonnekkaita ihmisiä. Kävi ilmi, että satunnaismuuttujien osalta onnenpekat eivät poikenneet merkittävästi epäonnisista. Toisin sanoen onnekkaina itseään pitävät eivät voittaneet lotossa tai raaputusarvassa sen useammin kuin epäonnisetkaan.

Siitä huolimatta onnekkaina itseään pitäneet pärjäsivät silmiinpistävästi paremmin elämässä ja olivat myös yleisesti onnellisempia. Onnekkaina itseään pitävillä käy myös tosiaan useammin flaksi.

Monet tilanteet, joissa onni potkaisee eivät ole suinkaan riippuvaisia puhtaasti satunnaismuuttujista.

Wisemanin tutkimuksessa selvisi, että onnekkaat erottaa epäonnekkaista kourallinen asenne-eroja. Onnekkaat pyrkivät aktiivisesti löytämään uusia onnistumisen mahdollisuuksia arkipäivän tuoksinassa. Reagoimalla nopeasti eteen sattuviin tilanteisiin voi oman elämänsä suuntaan vaikuttaa hyvinkin radikaalisti.

Jos esimerkiksi juhlissa vastaan sattuu unelmatyöpaikan henkilöstöpäällikkö, ryhtyy onnenpekka heti juttusille tajuten tilaisuutensa tulleen. Epäonninen puolestaan kohauttaa olkapäitään, tilaa uuden drinkin ja toteaa: ”Ei se mua kuitenkaan palkkaa.”

Onnekkaat ovat myös optimisteja: pankkiryöstön yhteydessä ampumahaavan saanut hannuhanhi kiittää onneaan siitä, ettei henki lähtenyt hötäkässä. Akuankka puolestaan soimaa kehnoa lykkyään kuukausikaupalla siitä, että tulikin mentyä väärään pankkiin.

Olennaisinta onnekkuudessa on valppaus: aktiivinen uusien mahdollisuuksien etsiminen mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Jos päämääränäsi on vaikkapa uuden työn löytäminen, palkankorotus, elämäsi rakkauteen törmääminen tai uuden, terveellisemmän elämäntavan omaksuminen, pidä silmäsi auki joka päivä mahdollisuuksien varalta ja oleta onnistuvasi.

Koskaan ei voi tietää, milloin onni potkaisee. Osuman saadaksesi saatat kuitenkin joutua hieman siirtämään takapuoltasi.

*Tilaa kirja itsellesi täältä.