Yhden totuuden kriitikot

Suomalaiseen keskusteluun on viime aikoina hiipinyt hämmentävä ilmiö, joka on harmillisesti tartuttanut myös korkeasti koulutetun keskustelukulttuurin. Milloin mitäkin vänkäämistä ja inttämistä kun on alettu nimittää kritiikiksi. Ilmiö on entuudestaan tuttu vaikkapa maahanmuuttokritiikistä tai rokotekritiikistä, joissa yksinapainen vahvistusvinouman ruokkima vastahanka on naamioitu näennäisesti hyväksyttävämmän ”kritiikin” kaapuun.

Ilmiö korostuu verkkofoorumeilla kun vastarannankiiski esittää negatiivisen kommentin ja kuoro komppaa kiitoksilla ”kriittisestä” näkökulmasta. Pseudokriittinen höpönlöpö on kuitenkin vuotanut maahanmuuttofoorumeilta myös akateemisempaan keskusteluun, korostetuimmillaan viimeaikaiseen koulun digitaalisaation arviointiin.

Arvon kriitikot, toistakaa perässä: kritiikki ei ole yhtä kuin vastahanka.

Kyllä, epäkohtia tulee nostaa esiin ja tarkastella avoimesti ja läpinäkyvästi. Negatiivisen keskustelukulttuurin tyrmääminen on tuhoisaa sivistykselle. Mutta niin on yksisilmäinen dumaaminenkin.

Kritiikki tarkoittaa asioiden ja ilmiöiden tasapainoista ja monipuolista punnitsemista ja arviointia. Vaikka kritiikki voi usein nostaa esiin epäkohtia ja ikäviä asioita, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että johtopäätös kiinnitetään jo ennen aineistoon tutustumista ja joka ikinen argumentti käännetään vaikka sitten väkisin tukemaan omaa jo ennalta lotottua näkökulmaa.

Minua kiinnostaisi suuresti kuulla kuinka laaja kokemuspohja esimerkiksi näillä koulun digitalisaatiota vastustavilla kansankynttilöillä on itsellään digitaalisista ratkaisuista. Veikkaanpa, ettei Dragonboxia, Minecraftia tai Clanedia ole tullut hakattua tuntikausia, viihteellisemmistä Änkkäreistä ja Kläsäreistä sun muista puhumattakaan. Ehkä Kahoot on nippa nappa tullut kerran käynnistettyä. Samalla kuitenkin oma näkökulma on kirkas ja selkeä: hus, pois paha digihömppä!

Miten voit kritisoida jotain, mitä et tunne? Leffakriitikkokin kuitenkin katsoo leffan alusta loppuun ennen kuin antaa arvionsa.

On ihan höpönlöpöä väittää vänkäämistä kritiikiksi silloin kun siitä puuttuu kritiikin kaikkein tärkein ominaisuus: tarkasteltavan asian monipuolinen arviointi ja punnitseminen. Punninnan jälkeen lopputulos voi toki olla painokkaankin negatiivinen: tällaisen rakentavan kritiikin kautta ajatus kirkastuu ja kehittyy. Mutta jos lopputulos on jo lukittu ennakkoon, ei kyse ole arvioinnista vaan ihan puhtaasta oman kannan pönkittämisestä.

Jotta kritiikki olisi onnistunut, tulee kriitikon pidättäytyä tekemästä äkkivääriä johtopäätöksiä ennen kuin hän on tutustunut avoimin mielin laajasti kritisoitavaan asiaan ja arvioinut sitä myös sillä olettamalla, että lopputulkinta voi olla myönteinenkin. Muutoin kyse ei ole kritiikistä vaan mustavalkoisesta vänkäämisestä.

Maahanmuuttokritiikki ei ole nettifoorumeilla yleensä maahanmuuton tasapainoista arviointia vaan yksisilmäistä vastustamista. Rokotekritiikki on harvoin todistusaineiston tasapainoista punnitsemista vaan yleensä yksinkertaisesti rokotteiden vastustamista. Ja surullista kyllä, suuri osa silmiini sattuneista koulu-uudistusten kritiikeistä ei ole tasapainoista arviointia – vaan yksisilmäistä vastahankaa. Toki hyviäkin kriittisiä digikannanottoja onneksi näkyy, kuten vaikkapa hiljattainen Arno Kotron ansiokas ja monipuolinen pohdinta digikiintiöistä.

Koulu-uudistus, niin kuin muutkin kiistanalaiset ilmiöt, kaipaisi nimenomaan kriittistä arviointia klassisen sivistyneen keskustelukulttuurin hengessä. Siis erilaisten näkökulmien avarakatseista punnitsemista ja niiden rauhallista tarkastelemista monista eri näkökulmista.

Toki hypotalamus punaisena vänkääminen nettifoorumeilla on varmaan tosi kivaa ajanvietettä. Keskustelua se ei kuitenkaan edistä niin pitkään kun kritiikillä on vain yksi ainoa totuus.

Nimby – Not In My Back Yard!

En yleensä käy mielenosoituksissa. Viime kesänä osallistuin kuitenkin monikulttuurisuutta kannattavaan huikeaan Meillä on unelma -tilaisuuteen, jossa toinen toistaan valovoimaisemmat artistit ilmaisivat kantansa maahanmuuton puolesta. Tilaisuutta hämmensi järjestäjien päätös kutsua paikalle myös aiemmin vahvasti rasistisista mielipiteistään tunnettu Matias Turkkila.

Minusta oli mielenkiintoista nähdä, miten samalla tavalla me ”suvaitsevaiset” voimme suhtautua meille outoon ja erilaiseen kuin ne, joita kritisoimme (aiheesta) erilaisuuden vastustamisesta. En tuntenut Turkkilaa entuudestaan, mutta tilaisuudessa minulle jäi käsitys ihmisestä, joka yritti päästä aitoon dialogiin – turhaan. Myöhemmin kun luin hänen tuoreempia tekstejään, käsitys vahvistui entisestään. Turkkila vaikutti nähdäkseni loiventaneen rajusti aiemmin aika pölhöjäkin näkökulmiaan erilaisuudesta.

Nimby eli Not In My Back Yard on lyhenne, joka kuvaa meidän yleistä vastustustamme uutta ja erilaista kohtaan. Kukaan ei halua takapihalleen vankilaa tai mielisairaalaa, huumeparantolasta puhumattakaan. Mutta samalla jos yrittäisimme ymmärtää erilaisuutta aktiivisemmin, voisimme kehittää myös rikkaampaa ja valovoimaisempaa yhteiskuntaa. Kuten Kanadan huikea pääministeri Justin Trudeau taannoin totesi, erilaisuus on ennenkaikkea vahvuuden perusta.

Mielenosoituksen jälkeen kirjoitin melkein yhdeltä istumalta biisin, joka on yhtäältä kriittinen ”maahanmuuttokriitiikkiä” – eli maahanmuuttonimbyismiä – kohtaan. Samalla sen voi yhtä lailla lukea myös kritiikiksi Turkkilan puheenvuoron dumanneita mielenosoittajia kohtaan. Kummassakin tapauksessa kyse on nähdäkseni siitä, että meillä on niin kiire olla oikeassa ettemme malta kuunnella, mitä toisella on asiaa – tai tutustua siihen, minkälainen toinen oikeasti on.

Toisen ja toiseuden ymmärtämisessä asuu kuitenkin ihmisyyden suuri rikkaus. Jos vain maltamme kuunnella ennen kuin tuomitsemme.

Nimby

Tori alkoi täyttyä ihmisistä
Kaikki tulivat paikalle
Ihmettelemään uutta asukasta

Se puhui kummalla tavalla
Ja näytti erilaiselta
Ei me tiedetty miten sen kanssa ollaan

Älä tuu mun takapihalle
Ei me sua tänne haluta
Älä puhu mulle mitään
Ei me sua kuitenkaan tajuta

Juhlahumu yltyi uusiin sfääreihin
Kun me juhlittiin
Omaa ensiluokkaisuuttamme

Meidän piirileikkiin ei oo vierailla mitään asiaa
Pysykööt he omissa koloissansa

Älä tuu mun takapihalle…

Tolkun ihminen on toiminnan ihminen

Tässä nopea tekstianalyysi Jyri Paretskoin kirjoituksesta. Huolimatta siitä, kuinka kivaa on jakaa Martin Luther Kingin (sinänsä ihan loistavaa) hiljaisuussitaattia, Paretskoi ei ainakaan kehottanut tolkun ihmisiä olemaan hiljaa ja katselemaan sivusta kun ääriliikkeet kaappaavat vallan.

Paretskoin mukaan tolkun ihminen (lainaukset suoraan tekstistä):

  • on valmis auttamaan apua tarvitsevia
  • ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois
  • vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan
  • tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy
  • toivoo, että jokainen voi tuntea olonsa turvalliseksi, mutta ymmärtää, ettei kaduille tarvita partioita
  • ei tee johtopäätöksiä tai yleistyksiä tuntemattomista ihmisistä sen perusteella, mihin kansanryhmään nämä sattuvat kuulumaan
  • ei pelkää kohdata ihmistä ihmisenä
  • osaa keskustella kriittisesti maahanmuuttopolitiikasta
  • on asiallinen, perustelee näkemyksensä ja kunnioittaa toisia
  • tuomitsee rasismin yksiselitteisesti
  • ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään

Ja niin edelleen.

Huomaatko, mitä tolkun ihminen ei tee? Hän ei vedä koko ajan hernettä nenäänsä.

Paretskoi puhuu myös hiljaisuuudesta. Ongelma ei ole se, että tolkun ihmiset ovat hiljaa. He käyvät keskustelua koko ajan – ja tekevät asioita parempaa Suomea rakentaakseen.

Ongelma on, että tämä keskustelu ja rakentaminen jää kaiken kouhottamisen jalkoihin.

Mitä jos jätettäisiin hetkeksi se herne pöydälle ja juteltaisiin vähän?

Peace out.

Ääripäistä ja ääripäistä

Eilinen Iisalmen sanomien Jyri Paretskoin kirjoitus tolkun ihmisistä oli heittämällä paras kannanotto kiivaana vellovaan maahanmuuttokeskusteluun. Kohkaamisen jalkoihin kun tuntuu jäävän se tosiseikka, että palstatilaa valtaa nimenomaan marginaalinen vähemmistö – eivät kansan ”syvät rivit”.

Suurin osa suomalaisista kykenee keskustelemaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä haasteista ihan normaalisti ilman sormella osoittelua tai vastapuolen kantojen kärjistämistä. Mutta harmillisesti tämä maltillinen enemmistö ei saa palstatilaa, koska filosofinen ”toisaalta ja toisaalta” -pohdinta ei raflaa lööpeissä tai blogeissa yhtä komeasti kuin ”natsit riehuivat Tukholmassa” tai ”mamut vaanivat puskassa”.

Keskustelu näyttää poteroituneen kahden vihaisen ja pelokkaan ääripään olkinukkeasemasotaan. Samaan aikaan enemmistö, vaikka haluaisi, ei kykene käymään mielekästä julkista keskustelua, johtuen nykymedian lainalaisuuksista (pähkinänkuoressa: se myy mikä pelottaa tai kiihottaa eniten).

Nämä keskustelun ääripäät ovat siis juurikin ne tahot, jotka joko syyttävät toista osapuolta kategorisesti rasisteiksi tai suvakeiksi. Keskustelun vastakohtaparit eivät siis ole suvaitsevasti argumentoivat ja polttopulloiskijät – tai kääntäen puskaraiskaajat ja isänmaan toivot. Keskustelun ääripäät ovat ne tahot, jotka kategorisesti kieltäytyvät näkemistä, että myös toisin ajattelevilla voi olla hyvät perusteet omille näkökulmilleen.

Alleviivaan vielä: puhun siis nimenomaan käynnissä olevan keskustelun ääripäistä. Näiden poteroituneiden ja äänekkäiden keskustelijoiden lisäksi meillä on nimittäin vielä kaksi vielä  pienempää vähemmistöryhmää: itse polttopullojen heittäjät ja puskissa vaanijat.

Näissä ryhmissä – siis sekä ”natseissa” että ”raiskaajissa” – puhutaan pahimmillaankin vain muutamista kymmenistä ihmisistä. Mutta lööpit ja meidän pelkoreaktoita pään tukkoon sylkevät mantelitumakkeemme synnyttävät kuvan siitä, että polttopulloiskijöitä ja terroristeja vaanii jo joka kulman takana.

Väliaikatiedote: ei vaani.

Idiootteja ja rikollisia on ollut aina. Se, minkä värinen iho heillä on tai mitä hihamerkkejä he tykkäävät kantaa on sivuseikka sille, ettei idiotiaa tai rikollisuutta tule suvaita pätkääkään.

Ja tämän joka ikinen tolkun ihminen ymmärtää.

Sen takia meillä on oikeuslaitos joka huolehtii siitä, että tämä urpoileva porukka otetaan kiinni ja tuomitaan lain kirjaimen mukaan.

Samaan aikaan meidän pitäisi opetella puhumaan rauhallisesti maailmasta, joka on sellaisessa jamassa, että ihmisten vaan pitää päästä pakoon vaikeita oloja – ja että tämä tulee myös synnyttämään levottomuuksia, joita emme ole osanneet ennakoida. Fakta on, että jos laitetaan 30 000 minkä tahansa maan kansalaista puoleksi vuodeksi potkimaan kiviä vieraalle maalle, syntyy ongelmia.

Tähän kysymykseen ei ole helppoa ratkaisua. Mutta keskustelemalla maltillisesti ja rakentavassa hengessä, ratkaisu on varmasti mahdollista löytää.

Miten olisi, laitetaanko olkinuket hetkeksi sivuun ja jutellaan itse asiasta?

Ämpäri ja rätti

Karoliina tapasi junassa kamerunilaisen Sergen. Murtaen suomea puhunut Serge kertoi maahanmuuttajan arjesta Suomessa. Päivisin hän työskenteli työpaikkaruokalassa. Iltaisin hän ansaitsi lisätienestiä tekemällä siivoojan hommia. Serge oli kuitenkin päättänyt perustaa oman siivousyrityksen.

“Mutta eikö yrityksen perustaminen vaadi aika paljon pääomaa, aikaa ja vaivaa?” kysyi Karoliina.
“Ei ei, muutama kymppi riittää”, sanoi Serge innoissaan.
“Muutama kymppi?”
“Neljä kymppiä toiminimen perustamiseen ja kaksi kymppiä, joilla voin ostaa Valintatalosta ämpärin ja rätin!”