Keksijäneron salainen ase

Leonardo da Vinci oli epäilemättä yksi kaikkien aikojen suurimmista neroista. Renessanssin pellepeloton oli tiettävästi alansa huippu niin keksijänä, anatomina, taidemaalarina, kuvanveistäjänä kuin muusikkona ja seremoniamestarinakin. On hämmästyttävää, että niin paljon lahjakkuutta siunaantui yhdelle erityisyksilölle.

Aika moni ajattelee luullakseni, että Leonardolla on täytynyt olla erityislaatuinen geeniperimä. Tosiasiassa keksijänero oli aatelismiehen ja palvelustytön avioton lapsi; suvussa ei tiettävästi ollut merkittävää aiempaa erityislahjakkuutta. Leonardo oli kuitenkin pohjattoman kiinnostunut kaikesta jo pojanklopista lähtien. Hän harjaantui moniosaajaksi siksi, että jokainen vastaantuleva haaste kietoi hänet pauloihinsa.

Intohimonsa vuoksi Leonardo vietti vuosikaudet maalarimestari Verrocchion oppipoikana viimeistellen mestarin teoksia kellon ympäri, seurasi ihmisiä ja luontokappaleita luonnoslehtiö kädessään ympäri Firenzeä, paneutui anatomiaan viettämällä päiväkausia tutkimalla ihmisruumiita Milanon ja Rooman sairaaloissa ja täytti muistikirjansa mitä mielikuvituksellisimmilla luonnoksilla erilaisista mekaanisista laitteista.

Intohimonsa ansioista Leonardo harjaantui kuin huomaamattaan huippuosaajaksi kaikilla niillä aloilla, jotka häntä sattuivat kiinnostamaan. Ja kun keksijänerolla oli siunaantunut kiinnostuksen kohteita tavattoman monta, oli legenda viimeistelyä vaille valmis.

Yksin kiinnostus ja harjoitus eivät kuitenkaan tee vielä neroa. Löydökset ja oivallukset pitää vielä kyetä jäsentämään käyttökelpoisiksi kokonaisuuksiksi. Koska ihmisen, neronkin, työmuistiin mahtuu kerrallaan vain noin seitsemän yksikköä, eikä pitkäkestoisen muistiin pääsystä ole aina takeita, tarvitaan mutkikkaiden kokonaisuuksien hahmottamiseksi apuväline.

Käytännössä historian joka ikinen keksijänero onkin turvautunut yksinkertaiseen apuvälineeseen, jonka avulla oivallukset ovat jäsentyneet ja kiteytyneet historiallisiksi läpimurroiksi Sforzan hevosesta hehkulamppuun.

Keksijänero arkistoi oivalluksensa.

Useille meistä muistiinpanojen tekeminen muistuttaa mieleen koulussa tai yliopistossa opettajan painostuksesta tapahtuneen tajunnanvirran taltioinnin. Puisevan luennoitsijan papatuksen dokumentointi on kaukana haltioituneesta inspiraatiosta. Siksipä moni vieraantuukin muistiinpanojen tekemisestä. Päivittäin vastaan tulee kuitenkin roppakaupalla hyviä ideoita, jotka lepattavat tiehensä, jollemme nappaa niitä heti talteen.

Pitämällä mukana muistikirjaa varmistat, että saat kaverisi nasevan letkautuksen varmasti talteen, pyydystät metron penkillä lojuneesta lehdestä mehevän sitaatin, tai taltioit junaa kiinni juostessa päähäsi pälkähtäneen kuningasajatuksen myöhempää käyttöä varten. Erityisesti luovalla alalla työskenteleville muistikirja on kullanarvoinen jo ihan mielenrauhankin takia. Kuten säveltäjäsuuruus Hector Berlioz totesi: ”Jokainen säveltäjä tietää sen tuskan ja epätoivon, joka syntyy idean unohtamisesta silloin kun sitä ei ole ehtinyt kirjoittaa ylös.”

Kun muistiinpanoja alkaa kertyä enemmän, katoavat loistoideat kuitenkin keskinkertaisten joukkoon. Inspiraatiota kaivatessa sekalaisia lippulappusia täynnänsä pursuava laatikko ei houkuttele luokseen. Tästä syystä muistiinpanot kannattaa myös arkistoida niin, että löydät aina halutessasi tarvitsemasi. Jos muistiinpanoja on muutamia kymmeniä, riittää yksi kansio. Jos niitä on satoja, tarvitset jo useamman eri aihealueen mukaan nimetyn mapin.

Kun muistiinpanoja alkaa kertyä tuhansia, tarvitset monimutkaisemman arkistointijärjestelmän. Thomas Edison jätti jälkeensä hulppeat viisi miljoonaa sivua muistiinpanoja; tiettävästi hän pääsi silti käsiksi mihin tahansa muistiinpanoon enimmillään viidessä minuutissa. Jos haluat päästä näppärästi käsiksi haluamaasi tuhansienkin muistiinpanojen joukosta, voit tutustua esimerkiksi Filosofian Akatemian Laajennetun mielen oppaassa esiteltyyn neliulotteiseen muistiinpanojärjestelmään.

Keksijäneron salainen ase on idea-arkisto. Pidä siis mukanasi aina kirjasta, johon merkitset ideat heti kun ne yllättävät, ja jota käytät ajattelusi jatkeena silloin kun jalostat ideoitasi eteenpäin. Kun vielä arkistoit säännöllisesti oivalluksesi aihealueiden mukaan, keräät varsinaisen ideoiden aarreaitan ennen kuin huomaatkaan.

Mistä luova nero saa ideansa?

Luovan neron arkkityyppi on baskeri kallellaan Pariisin yössä hoippuva taiteilijanrenttu. Tähän muottiin ovat sopineet aikanaan niin kirjailijasankarit Ernest Hemingway ja James Joyce, kuin kultakurkku Jim Morrison ja taiteilijalegenda Pablo Picassokin. Luova työ näyttäisi ensi silmäyksellä lankeavan yksiin holtittoman elämäntyylin kanssa. Ovatpa jotkut tutkijat väittäneet jopa löytäneensä geneettisen yhteyden luovuuden ja hulluuden välillä.

Luovuus karkaa tosiaan harvoin lentoon kahdeksasta neljään saman kaavan mukaan puurtaessa. Luova työ tarvitsee virikkeitä. Jos jokainen päivä on edellisen hiilikopio, ei mikään sytytä ajatusta juoksuun kohti uutta ja kirkasta ideaa. Kafkamainen virkamiespoloinen uurtuu rataansa eikä pian enää osaa kuin reagoida kaavamaisesti vastaan sattuviin tapahtumiin.

Luovuus ei kuitenkaan löydy pullon pohjalta, ei liioin reppu selässä Pariisin yöstä. Toki maailmanmatkailu ja jopa viinan kanssa läträäminenkin voivat johtaa uusiin ideoihin – mutta ideat yksin eivät vielä tee juuri mitään.

Vasta ideoiden toteutus seuloo jyvät akanoista.

Luovan työn ongelma on nähdäkseni seuraavanlainen. Ideoiden saaminen vaatii virikkeitä. Mitä sekavampi elämä on, sitä virikkeellisempi se on. Ideoiden toteutus puolestaan vaatii järjestelmällisyyttä. Kestokänni tai reppuelämä nousevat nopeasti sanojen teoiksi saattamisen esteeksi. Näyttäisi siis siltä, että yksillä on ideat ja toisilla kyky niiden valmiiksi hiomiseen. Mutta kuka osaa sekä syödä että säästää kakun samaan aikaan?

Liki pitäen kaikki maailmanhistorian luovat nerot ovat tämän tempun onnistuneet tekemään. Jopa viinaan menevät rock-tähdet kykenevät työskentelemään studiossa keskittyneesti kuukausikaupalla. Kantakapakan Rape ei välttämättä löytäisi edes studiolle asti.

Normaalisti ihmisellä on riittävästi kyvykkyyttä keskittyneeseen työskentelyyn. Tavallisesti luovan työn esteenä on siis ideoiden niukkuus. Myös arkisempi elämä on kuitenkin täynnä inspiraationlähteitä, kun vaan avaa silmänsä – ja taltioi ideat niiden ilmaantuessa. Ideat ovat ohikiitäviä. Jos ei loistoajatusta taltioi heti sen yllättäessä, voit olla varma, että muutaman minuutin kuluttua se on jo lepattanut tiehensä.

Erinomainen tapa ruokkia luovuutta arkiympäristössä on pitää yllä ideahautomoa. Tämä helposti toteutettava idea on ollut keksijänerojen ja taiteilijasuuruuksien runsaudensarvi. Ideansa ovat pyydystäneet muistikirjaan niin Leonardo, Edison, Picasso kuin Hemingwaykin.

Ideahautomo on inspiraatioarkisto, johon taltioit kaikki päivän mittaan saamasi ideat sekä esimerkiksi mielenkiintoiset lehtileikkeet, sitaatit ja verkkosivustot. Pidä mukanasi muistikirjaa, johon kirjaat oivallukset niiden yllättäessä. Lajittele ne aihealueittain joko kansioihin tai tietokoneohjelmaan esimerkiksi kerran viikossa. Näin voit uutta työtä aloittaessasi poimia soveliaan mapin ja selata, mitä ideoita olet aiheesta saanut. Valkoisen paperin kammo on pian pysyvästi tiessään.

Erinomainen apu ideahautomon digitaaliseen ylläpitämiseen on muistiinpano-ohjelma Evernote. Lataa ilmainen ohjelma täältä. Lisää vinkkejä luovan työn siivittämiseen löydät Filosofian Akatemian luovan työn oppaasta. Lataa maksuton opas täältä.