Koti, uskonto ja isänmaa ovat käsitekolmikko, joka on kaiketi ollut trendikäs viimeksi talvisodan aikana. Pikkuveljeni Eemu laittoi muutama viikko sitten minulle sähköpostin, jossa hän pohti seuraavaa:
Mietiskelin tässä, että onkohan alunperin otsikon kolmikko tarkoittanut elämän eri paikallisia ja ajallisia ulottuvuuksia joiden mukaan kannattaa omia tavoitteita asettaa ja joiden ollessa kunnossa ihmisellä on rauha itsensä kanssa. Oisko se rauha sitten onnellisuutta?
Eemun mukaan koti tarkoittaa itseä ja välitöntä lähiympäristöä, isänmaa yhteisöä ja yhteiskuntaa ja uskonto jotain sen ulkopuolelle jäävää. Tulkinta on osuva sikäli, että myös positiivisen psykologian kirjallisuudessa toistuu usein hyvin samantapainen jaottelu.
Martin Seligman esittää kirjassaan Authentic Happiness, että onnelisuus voi seurata kolmenlaisesta elämästä. Nautinnollinen elämä tarkoittaa aistinautinnosta toiseen kirmaamista ja oman navan tuijottamista. Siitä seuraa ainakin välitön hyvänolon tunne, jos kohta se usein katoaakin lyhyen ajan kuluessa. Hyvä elämä taas tarkoittaa flow-kokemusten kokemista ja antoisten askareiden parissa työskentelemistä. Seligmanin mukaan kestävin onni syntyy merkityksellisestä elämästä: kokemuksesta, että elämällä on väliä myös jossakin itseä suuremmassa yhteydessä.
Richard Ryan ja Edward Deci nostavat itsemääräytymisteoriassaan puolestaan ihmismotivaation keskiöön kolme tekijää: itsenäisyyden, pystyvyyden ja suhteen muihin. Itsenäisyys on sukua seligmanilaiselle nautinnolle: siinä onnistumisen kriteeri on, että voit tehdä mitä haluat. Pystyvyys puolestaan liittyy tekemiseen ja työskentelyyn: jälleen keskeisessä roolissa ovat flow-kokemukset. Suhde muihin puolestaan tarkoittaa sitä, että koet syvällisiä ihmissuhteita ja kokemuksia siitä, että toimintasi ei ole merkityksellistä vain sinulle itsellesi.
Lopuksi, Howard Gardner, Mihaly Csikszentmihalyi ja William Damon esittävät myös Good Work -periaatteissaan kolmikannan. Hyvän työn ytimessä on läsnäolo ja innostus. Sille keskeistä on myös erinomaisuus: kyky saada taiten tuloksia aikaiseksi. Eikä hyvää työtä ole olemassa ilman eettisyyttä: ymmärrystä omien tekojen kauaskantoisemmista seurauksista.
Itse olen yrittänyt tiivistää näitä eri näkemyksiä jaotteluun vapaus, virtaus ja vastuu. Vapaus tarkoittaa toimintakykyä: siis sitä, että pystyt toimimaan pakotteitta. Virtaus tarkoittaa aikaan saamista: että työskentelet flow-tilassa ja saat aikaiseksi siistejä juttuja. Ja vastuu tarkoittaa puolestaan ymmärrystä siitä, että emme ole koskaan yksin, vaan tekojen pitäisi myös kannatella yhteistä hyvää.
Jokainen näistä jaotteluista alkaa läheltä yksilöä, siirtyy sitten tekemiseen ja lopulta toisten palvelemiseen. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa ovat nykyaikaisessa globalisoituneessa ja sekulaarissa yhteiskunnassa auttamatta vanhakantainen jaottelu, kenties ne osuvat kuitenkin johonkin syvällisemmin inhimilliseen?
Kenties onni löytyy silloin, kun ihminen pystyy toimimaan, saa tehdä mielekkäitä asioita ja palvella samalla toisia? Eli silloin kun kotona on hyvä olla, omalla työllä on yhteisölle merkitystä ja arkeen liittyy kokemus jostakin itseään suuremmasta?
Ajattelun ammattilainen 
Koti ja uskonto tuntuvat edelleen osuvilta käsitteiltä. Vain isänmaa on jollain tavoin muuttunut viime vuosikymmenten poliittisissa käänteissä niin paljon, että siinä ainakin on jotain eroa sota-ajan termistöön. Mietin, voisiko käsitettä korvata jollakin — yhteiskunta, kulttuuri, … Isänmaakin on hyvä sana. Nykyään vaan perheellä on yhä useammin esim. useampi isän/äidinmaa.
Hyvä pointti. Voisiko ajatella, että nykyajattelussa tässä on kyse ennen kaikkea yhteisöstä?
Näin äkkiseltään ajattelen. Tosin hyvin isosta yhteisöstä, joka myös on paljolti samaa kuin isänmaa: kotimaa, kansa, kieli, kulttuuri, … Itse mielellään käytän sanaa kotimaa, mutta tässä kolmikossa se vain toistuisi: koti, uskonto ja kotimaa.
Nykyään on aina enemmän ”maailman kansalaisia” ilman selkeää kansallista identiteettiä, joten isänmaan käsite alkaa horjua. Omakin jälkikasvuni kuuluu tähän luokkaan. Heillä on suhde sekä isän että äidin maan kulttuuriin ja kieliin. Lisäksi sen maan kieleen ja kulttuurin jossa kasvoivat ja kävivät koulua, että nykyiseen asuinmaahansa. Muissakin maissa ovat työskennelleet ja viettäneet eripituisia ajanjaksoja. Ehkä tärkeintä on se, että jokainen löytää yhteisön tai yhteisöjä, joihin tuntee kuuluvansa ja joissa tuntee itsensä hyväksytyksi. Tänä päivänä ei tällainen yhteisö välttämättä tunnusta edes maantieteellisiä rajoja.
Hyviä teemoja tässä niinkuin aiemminkin. Vapaus, virtaus ja vastuu kuulostaa pätevältä.
Mietin tuota Eemun ajatusta siltä kannalta, että läsnäolo vaatii (joskin myös tuottaa) tiettyä turvallisuuden ja ennakoitavuuden tunnetta. Myönteinen innostuminen edellyttää tätä myös. Tähän liittyen vielä yhden klassikon, Aaron Antonovskin kuvaama koherenssin tunteen kolmijalka:
• ymmärrettävyys (comprehensibility)
• hallittavuus (manageability)
• mielekkyys (meaningfulness)
Ymmärrettävyys ja hallittavuus liittyvät yksilön tai ryhmän suoriin toimintaedellytyksiin ja mielekkyys siihen miten ymmärtää oman toimintansa jossain laajemmassa yhteydessä.
Koti ja isänmaa ovat senkokoisia puitteita että ne yksi ihminen pystyy ymmärtämään ja että niiden suhteen ihmisellä ainakin periaatteessa voi olla vaikutusmahdollisuutta. Globaaliyhteisö pääomanliikkeineen tahtoo mennä monilta yli hilseen – eri asia on, jos on onnistunut henkilökohtaisesti juurtumaan johonkin vaikka moneen maahan yltäväänkin yhteisöön niinkuin äskeinen nimetön kuvaa. Ja uskonto on yksi tapa kokea mielekkyyttä kaiken mielettömyyden keskellä.
Vielä toinen näkökulma: Seligman kävi tuossa Authentic Happiness -kirjassa läpi tutkimustuloksia siitä, mitkä ulkoiset tekijät vaikuttavat koettuun onnellisuuteen. Siellä oli myönteisesti vaikuttavina tekijöinä ainakin avioliitto, hyvät sosiaaliset suhteet ja eläminen vakaassa demokraattisessa yhteiskunnassa. Ja taisi olla myös se uskonnollisuus, jonka nyt ehkä voi ymmärtää laajemminkin jonain myönteistä yhteisöllisyyttä tukevana maailmankatsomuksena.
Onko nyt sitten niin että inhimilliset perustarpeet eivät vain niin kauheasti muutu, vaikka ajat tuntuvat muuttuvan hurjaa vauhtia?
Tuli aatehistorian kurssilla vastaan Slavoj Zizekin ajattelua onnellisuuteen sekä nautintoon liittyen. Mielenkiintoista hänen mietteissään nautintoon liittyen oli se, miten nyky-yhteiskunnassa nautinto tuntuisi jo lähes velvollisuudelta. Kaikesta tulisi nauttia, ja jollei henkilö nauti tekemisestään, se tuottaakin hänelle huonoa omaa tuntoa ja huonoa / päinvastaista tunnetta (”miksi en nauti tästä / minullahan tulisi olla kivaa?”).
Liittyisikö onnellisuuteen samansuuntaista paradoksaalista suhdetta? Jos onnellisuutta pidetään normina/ideaalina, siihen pyrkiminen luokin onnettomuuden tunnetta (”miksi en ole onnellinen, minunhan tulisi olla onnellinen?”).
http://www.youtube.com/watch?v=U88jj6PSD7w (Why Be Happy When You Could Be Interesting?)
Mitä mieltä Zizekin (vai kenen lieneekään alunperin) psykoanalyysiin pohjaavasta väitteestä, että ihmiset eivät oikeasti halua olla onnellisia?
http://www.youtube.com/watch?v=yaoC1Ts9-VE (Zizek on injunction to enjoy – psychoanalitic view)
”The problem today is not how to get rid of your inhibitions and to be able to spontaneously enjoy. The problem is how to get rid of this injunction to enjoy”.
http://www.youtube.com/watch?v=bqhWiohr_gQ (Slavoj Zizek. The Price of Happiness and Desire. 2002)
Jos ymmärsin oikein, Zizek väittää, että emme voi olla onnellisia, koska olemme aina väärässä asioiden suhteen, joiden kuvittelemme tekevän meidät onnellisiksi).
Loppuun vielä, en ole selvillä, miten Zizek määrittelee teksteissään käsittelemänsä onnellisuuden.. Esim. kuinka laaja tai kapea hänen määritelmänsä on viitaten mainitsemiisi kolmikantoihin..
Sori, hieman venähti..