Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia. Näin kouluihin syntyy eriarvoisuutta.
Juttu on keikkunut koko päivän Hesarin verkkosivun luetuimpana ja sitä on jaettu somessa aika merkittäviä määriä, yleensä aika pöyristyneiden kommenttien kanssa. Olin hämilläni kun aloin tutustua jutun taustoihin tarkemmin.
Artikkeliin on haastateltu kahta psykologia, koulu-uudistuksen äänekkäimpiin kriitikoihin kuuluvaa emerita-professori Liisa Keltikangas-Järvistä ja jutun perustana olevan tutkimuksen tehnyttä tohtori Aino Saarista. Ongelmalliseksi tässä muodostuu se, että sävähdyttävä juttu perustuu neutraalisti arvioidun laajan tutkimusnäytön sijaan värittyneeseen tulkintaan yksittäisestä tutkimuspaperista.
Koulukentältä kuuluu paljon nurinaa peruskoulun opetussuunnitelman uudistuksesta, joka käynnistyi 2016 syksyllä. On aiheellista tutkia, miten digitaalisuus ja muut opetusuutuudet todella vaikuttavat oppimistuloksiin. Jollei uutisointi tästä tutkimuksesta ole aivan retuperällä, ei mainitussa paperissa kuitenkaan ole mitään tällaista tehty. Ja olisi aika hämmentävää jos olisi – pari vuotta sitten alkaneen uudistuksen mittaaminen jo nyt konkreettisina tuloksina olisi aika lailla mahdotonta nykyisin tieteellisin metodein.
Sen sijaan tässä tutkimuksessa lähdeaineistona on Hesarin artikkelin mukaan käytetty vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa millään tavoin.
Mutta vaikka PISA-tulokset olisivat absoluuttinen totuus oppimistuloksista, ei tästä nyt mainitusta 2012 ja 2015 kerätystä aineistosta voi vetää yhtään minkäänlaisia johtopäätöksiä 2016 alkaneesta OPS-uudistuksesta. Ei ainakaan, ellei tutkijoilla ole ollut käytössä aikakonetta.
Käytetyn aineiston 5000 oppilasta ovat käyneet peruskoulua 2003–2012 ja 2006–2015. Olen vieraillut 2012 alkaen kymmenissä kouluissa, ja vasta viimeisten parin vuoden aikana olen nähnyt edes viitteitä digilaitteiden käytöstä tai ilmiöoppimisesta kentällä. Lähes kaikilla kouluvierailuillani yleisimmin käytetty metodi on ollut se, jonka me kaikki tunnemme: opettaja seisoo luokan edessä ja luennoi oppilaille. Ihan ensinnä olisi siis kiinnostavaa tietää, kuinka laajaa käsitellyn aineiston näyttö on ylipäätään ollut digitaalisuuden tai ilmiölähtöisyyden hyödyntämisestä tarkasteltujen oppilaiden arjessa.
Toiseksi, etenkään digitaalisuus ei kyllä ole oikein millään voinut edes olla merkittävässä roolissa tutkittujen oppilaiden kouluarjessa, jollei sillä tarkoiteta ATK-luokassa ruudun tapittamista. Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007 ja Suomeen ne jalkautuivat 2008–2009. Tabletit tulivat puolestaan markkinoille 2010 ja kouluissa niitä alkoi näkyä 2012 aikaan. Siis silloin kun ensimmäinen tutkittu 2012 PISA-testattu kohortti on lopetellut peruskouluaan. Ennen vuoden 2016 OPS-uudistusta puolestaan ilmiöoppiminen tai itseohjautuvuus ovat olleet suomalaisessa koulussa lähinnä marginaali-ilmiöitä.
Jollei tutkimuksen uutisoinnissa ole tehty merkittävää virhettä tutkimusaineiston kuvailussa, on siis aika lailla selvää, ettei tästä aineistosta voi johtaa mitään väitetyn kaltaisia johtopäätöksiä. Tieteenfilosofisesti tosin vielä arveluttavampaa on, että tässä on esitetty erittäin painokkaita argumentteja nojaten tutkimusaineistoon, jota kukaan muu kuin asianomaiset eivät ole nähneet. Yksittäisestä tutkimuspaperista voi ylipäätään vetää äärimmäisen harvoin näin rajuja johtopäätöksiä. Tässä tapauksessa se on vielä epätodennäköisempää, koska myös vastakkaista näyttöä on olemassa niin digitaalisten menetelmien kuin ilmiöoppimisenkin hyödyistä oppimisessa, kuten esimerkiksi asiaa aktiviisesti tutkiva professori Kirsti Lonka on esittänyt. Kun tutkimuksen metodit, tarkka aineisto tai argumentointi eivät ole saatavilla perustuu nyt käytävä keskustelu lähes jäännöksettä arvailuun.
Lehtiartikkelin otsikkoväite siitä, että ”tutkimus paljastaa koulujen uusien menetelmien heikentävän oppimista merkittävästi” on siis harhaanjohtava. Vaikka 2012 ja 2015 PISA-kohorttien tutkimusaineisto osoittaisi mitä, se ei kerro meille yhtään mitään nykyisten koulujen uusien menetelmien oppimistehosta. Tästä aineistosta voi tehdä ainoastaan johtopäätöksiä, jotka koskevat vuosina 2003–2015 käytössä olleita metodeja. Lisäksi, vasta kun aineiston johtopäätöksiä on tarkasteltu laaja-alaisemmin suhteessa muuhun, myös vastakkaiseen, tutkimusnäyttöön on mahdollista esittää edes viitteellisesti näin painokkaita argumentteja.
On hieno juttu, että tällainen tutkimus on tehty. Odotan innolla tutkimuspaperiin tutustumista. Toivoisin kuitenkin malttia tällaisista löydöksistä käytävään keskusteluun – niin digihuuman valtaan joutuneiden uudistusintoilijoiden kuin koulu-uudistuskriitikoidenkin osalta. Kun ollaan tekemissä aika radikaalienkin uudistusten kanssa, on selvää, että tunteet nousevat pintaan kärjistäen näin mielipiteitä.
Olisi hyvä pystyä arvioimaan kriittisesti sekä perinteisiä että uusia menetelmiä asianmukaisin menetelmin ja käymään näistä asiallista keskustelua. Loppujen lopuksihan kaikkien tarkoitus lienee sama: rakentaa sellaista peruskoulua, jossa lapset oppivat oppimaan ja ymmärtämään maailmaa monialaisesti.
Ajattelun ammattilainen 
Voisitko listata tutkimuksia, joissa tutkittaisiin ilmiöpohjaisen oppimisen vaikuttavuutta oppimistuloksiin? Kyselen siis empiiristen julkaistujen tutkimuksien perään. Sama kysymys myös itseohjautuvuudesta. OPH:n OPS2016 sivuista ei saa mitään selvää.
Nythän on niin, että tavallisessa perusopetuksen 1-6 luokkien koulun luokassa 20 oppilaasta kaksi pystyy jollain tasolla etenemään ilmiöpohjaisessa oppimisessa ops:n tavoitteiden mukaan. Loput ovat hämmentyneitä tai kokonaan asioista pihalla. Keltikangas-Järvinen esittää painavaa kritiikkiä asiasta, jonka hän tuntee laajemmin, kuin Lonka tai muut uuden ops:n airuet. Lisäksi Keltikangas-Järvinen on oikeassa.
Ilmiöoppimista on ollut alakouluissa, varsinkin alkuopetuksessa, jo todella pitkään.
Keltikangas-Järvisen lisäksi myös Kari Uusikylä, Martti Hellström ja Jari Sinkkonen ovat kirjoittaneet kriittisesti uudesta OPSsta. Nämä kokeneet ja fiksut tuskin ovat väärässä.
Myös pitkän työkokemuksen omaavat opettajat näkevät ruohonjuuritasolla menon jo nyt.
Pekka ja Jukka: kannattaa tutustua alan tutkimukseen. ”Ilmiöpohjainen oppiminen” ei ole uusi asia, vaikka aika lailla uusi käsite onkin. Oikeastaan siinä on kyse tutkivasta oppimisesta, josta löytyy tutkimusta, vaikka ja kuinka. Hyvä perusteos, josta muistaakseni löytyy myös oikein hyvä kirjallisuusluettelo, on:
Hakkarainen, K., Lonka, K., & Lipponen, L. (1999). Tutkiva oppiminen: älykkään toiminnan rajat ja niiden ylittäminen. Wsoy.
https://www.finna.fi/Record/alli.247934
Yritin kysyä, että onko olemassa empiiristä tutkimusta, joka osoittaisi ilmiömäisen oppimisen vaikuttavuuden nuorten oppimistuloksiin (johonkin toiseen pedagogiseen lähestymistapaan verrattuna). En kaipaa vanhoja teorioita, vaan kaipaan vertaiarvioituja tutkimustuloksia siitä mitä hyötyjä voidaan havaitaan opiskelijatasolla.
Hakkarainen, K., Lonka, K., & Lipponen 1999 ja siinä viitatulla tutkimulsella pääset alkuun. Uudenpaa tutkimusta pitää hakea kirjastopalveluista.
Sama kiinnostaisi kuin Pekkaa. Olen Tutkivan oppimisen aikanaan lukenut pääsykoekirjana eli hyvinkin tarkasti ja myöhemmin yliopistopedagogiikassa yrittänyt löytää alkuperäistutkimuksia, jotka osoittaisivat ilmiö/tutkivan oppimisen hyödyt, mutta menetelmällisesti laadukasta tutkimusta, joka näin osoittaisi, en ole löytänyt, paljon filosofista jaarittelua kyllä.
Kävin läpi näiden teoksien viitteitä, mutta edelleenkin kaipaisin laadukkaita tutkimuksia, joissa olisi kokeiltu eri oppimistyylejä aidossa kouluympäristössä. Allekirjoitan monet aivotutkimuksen/kehitysbiologian tulokset, mutta ei tällaisia tuloksia voi siirtää kouluihin ilman perusteellista testaamista ja arviointia (numeroja käyttäen). Oppilaan oppimimistulosten lisäksi pitäisi pystyä huomioimaan muitakin tekijöitä, joilla on epäsuoria mutta oikeita vaikutuksia nuoriin ja osallisuuden kokemuksiin.
Mielestäni matematiikkaa ja fysiikkaa sekä yhteiskuntatieteitä voi opiskella ilmiölähtöisesti, ihan heittämällä.
Voitko avata ajatustasi ”…nykyisenkaltaisessa maailmassa … kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen..”? Lisäksi, miten esimerkiksi vuorovaikutustaitoja opetetaan/tulisi opettaa koulussa ja miten sitä voisi mitata?
Vuorovaikutustaidoista:
Esim. kuuntelemista, keskustelutaitoja, yhteistyötaitoja, palautetaitoja, esiintymistä, argumentointia jne. voidaan kyllä tavoitteellisesti opettaa ja oppia, metodeja kyllä löytyy, esim. draamapeda toimii, muttei todellakaan ole ainoa tapa. Esim. kuuntelemisen harjoitteluun löytyy hauskoja ja suht helppoja harjoituksia. Vv-osaaminen koostuu tiedoista, taidoista ja asenteista eli eihän oppimistuloksia voi mitenkään nätisti, selkeästi ja numeerisesti mitata vaan oppimisen linjakas arviointi vaatii palautekeskusteluja ja jatkuvaa havainnointia ja eihän se varsinkaan peruskoulussa ole aina mahdollista tai mene ihan putkeen. Onko sitten niin, että jos oppimista ei voida selkeällä testillä arvioida, se on jotenkin turhaa ja hyödytöntä? Ei suinkaan. Paitsi että vv-taidot ovat tänä päivänä äärimmäisen olennaisia työelämätaitoja, onhan sillä myös vaikutuksensa luokan ilmapiiriin ja muiden tietojen ja taitojen oppimiseen jos lasten vuorovaikutusosaamiseen panostetaan edes hiukkasen.
Kiitos vastauksesta, osaatko heittää aiheesta jotain oppikirjaa tai muuta materiaalia? Miten vuorovaikutustaidot mielestäsi eroavat tavallisista käytöstavoista?
Huomauttaisin, että OPS-uudistus ei alkanut 2016, vaan valmis POPS tuli kouluissa käyttöön 2016. Uudistusprosessi oli toki alkanut jo useita vuosia aiemmin (2012). Tämä ei muuta asiaa suhteessa siihen mitä lapsille on opetettu, mutta kannattaa korjata sanamuodot oikein.
HS-artikkelin keskeinen väite on, että opetussuunnitelman tavoite on pienentää perhetaustoista johtuvia eroja oppimisessa, ei se, että jokainen oppisi maksimaalisesti potentiaalinsa mukaan. Pöyristyttävää on se, että riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan tavoitteesta, se ei näytä toteutuvan. Havainto voi olla vielä tässä vaiheessa vaikeasti ’todistettavissa’, mutta se on mielestäni selvästi nähtävillä myös 3. asteella. Vastuun otto oppimisesta ei onnistu läheskään kaikilta. Ja kriittinen keskustelu tavoitteiden mielekkyydestä on yhtä mahdotonta sielläkin.
Suosittelen kouluvierailuja , tulkaa katsomaan mitä kouluissa tapahtuu. Oppilaat ovat yhä levottomampia, perustaitoja ei enää ole…. eikä niitä katsota enää tarvittavan. Oppilaat tekevät esim. Matikankirjan itsenäisesti läpi ( suurin osa kirjoittelee sinne mitä sattuu) .
Opettajien aika menee sosiaalityöhön ei opettamista enää ehditä, ei suunnitella oikein mitään, hallinnollisia töitä enemmän ja enemmän… oppimise Tasa-arvo on menettänyt merkityksensä. Se tekee, joka kykenee, muut tollottavat vieressä ja häiriköivät. Tämä on todellisuus!
”Helsingin Sanomat julkaisi tänään hämmentävän artikkelin, jonka mukaan suomalaisen koulun heikkenevät oppimistulokset aiheutuvat uuden opetussuunnitelman eniten keskustelua aiheuttaneista kärjistä: digitaalisuudesta, ilmiöoppimisesta ja itseohjautuvuudesta. Artikkelin mukaan lapset jätetään oman onnensa nojaan tapittamaan tablettia.”
HS:n uutisesta ei löydy tällaisia väitteitä. Uutta opetussuunnitelmaa ei mainita sanallakaan ja väite, että artikkelin mukaan oppilaat jätetään yksi tablettien kanssa, ei sekään pidä paikkaansa. Uutinen on ongelmallinen, mutta sen ongelmat eivät parane uusilla holtittomuuksilla.
Kari Uusikylän blogaus asiasta on lukemisen arvoinen. Ote: ”Koulua on ohjattu, arvomuutoksen mukaisesti, määrätietoisesti, markkina- ja kilpailukoulun suuntaan. Hedelmät alkavat kypsyä.”
”Älykännykät esiteltiin ensi kertaa 2007”. Tässä ilmeisesti pidetään puhelinten ”älyn” perustana ensimmäisen iPhonen julkaisuvuotta?
Se on hyvä, että saadaan tunteet purettua ennen tutkimuksen julkaisua.
Julkaisun jälkeen olisi hyvä löytää keskitie.
Itseasiassa Pekka tuossa yllä kysyi hyvän kysymyksen: Onko olemassa empiiristä evidenssiä siitä, että ”ilmiöoppiminen” ja ”itseohjautuvuus” ovat hyviä asioita nuorten näkökulmasta? Auttaisi keskustelua, jos nämä tutkimustulokset olisivat jossain kootusti näkyvissä. Kai näitä asioita on tutkittu luotettavilla interventiotutkimuksilla? Tämä kiistely aiheesta varmaan liittyy osittain siihen, että näitä tutkimustuloksia ei ole osattu viestiä ulos oikein.
Onko ilmiöoppiminen 70-luvun joukko-oppiin verrattavissa oleva ilmiö? Silloinkin innostuttiin niin maan perusteellisesti ja sitten, vähin äänin, joukko-oppi hävisi matematiikan tunneilta. Jouduttiin tunnustamaan, että joukko-oppi peruskoulussa ei ollutkaan hyvä juttu.
Monipuolisesti ajateltu ja pohdittu kirjoitus. Kohkaaminen on syytä jättää omaan arvoonsa. Akateemista pohdintaa peliin ja mielenkiinnolla tutkimukseen perehtymistä odotellen. Hienoa, että keskustellaan opettajille tärkeimmästä aiheesta:oppimisesta!
En oikein jaksa uskoa, että jokin toinen opetusmetodi olisi merkittävästi toista parempi. Kävin Portugalissa koulussa, jossa kaikki hommat tehdään viikon mittaisina projekteina, eli oikeastaan ilmiöopiskeluna. Se oli oppimistuloksissa mitattuna yksi maan parhaista kouluista. Kysymys on opetuksessa aina lopulta käytännön toteutuksesta, ei välineistä tai metodeista sinänsä.
”Ihan ensimmäisenä on syytä kysyä, onko PISA ylipäätään relevantti mittari nykyisenkaltaisessa maailmassa, missä kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä ovat marginaalinen ansio suhteessa vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai teknologisen murroksen ymmärtämiseen, joita PISA ei mittaa..”
Todella kova ja sangen erikoinen väite, että kyvykkyys matematiikassa ja luonnontieteissä olisivat ”marginaalinen ansio” teknologisen murroksen maailmassa. Eihän teknologista murrosta ole mitenkään mahdollista ymmärtää ilman riittävää perusymmärrystä matematiikasta ja luonnontieteistä. Eikö kirjoittaja itse ymmärrä mistä hän puhuu?
”Vuorovaikutustaidoilla” ei pysty mitenkään paikkaamaan vakavia puutteita perustiedoissa ja perusopiskelutaidoissa ja nyt on kyse siitä, että koulumme on muodostumassa sellaiseksi että osa jää kokonaan kyydistä.
Olisi ehkä hyvä myös miettiä, mikä ylipäätään on peruskoulun tehtävä. Teknologian *käyttämiseen* ei tarvitse poikkeuksellisen suurta kyvykkyyttä luonnontieteissä – moponkin korjaaminen onnistuu, vaikkei tiedä mitä polttomoottorissa kemiallisesti tapahtuu. Teknologian alan osaajia taas ei tarvita koko kansakunnasta.
Jos nyt ajatellaan, että peruskoulun on tarkoitus tarjota tietyt perustaidot, joiden voi toivoa olevan joka kansalaisella, niin ehkä vuorovaikutustaidot olisivat enemmän tällaisia. Humanistisesti ajattelisin itse, että tarkoituksena on antaa eväät tulla hyväksi ihmiseksi, perustiedot kulttuurista ja inhimillisestä tietämyksestä ja niin edes päin.
Välillä – usein? – esitetään jotain sen suuntaista, että tasa-arvon nimissä koulun pitää tarjota kaikille esim. hyvät koodauskyvyt, jotta kaikki voivat kilpailla rahakkaista koodarityöpaikoista tasaisesti. ”Tasa-arvolla” perusteltuna tämä kuulostaa varmaan ylevältä, mutta toisin sanottuna tämä tarkoittaa, että peruskoulutusjärjestelmäämme ohjaavat viime kädessä materialistiset arvot ja markkinoiden tarpeet. Markkina taas haluaa maksimaalisen ison työvoimareservin, josta kuoria kermat päältä, eikä ole kiinnostunut niistä jäljelle jäävistä, joille nyt on opetettu jotain mitä he eivät tarvitse. Mutta onko tämä se, mitä itse haluamme koulutusjärjestelmältämme? Onko mielekästä opettaa kaikille jotakin, mikä ei missään tilanteessa tule olemaan tarpeen kuin pienelle osalle, ja joka antaa vain kilpailuedun jossain nollasummapelissä tai lähes-nollasummapelissä?
On aivan sama miten kouluissa asioita opiskellaan, sillä ne fiksuimmat oppilaat menestyvät aina. Meidän pitäisi kuitenkin miettiä, mitä niille muille tapahtuu? Nyt tuntuu oppilaiden kahtiajakoisuus vaan vahvistuvan.
Tutkija vastaa kritiikkiin. Ajattelun ammattilainen toivoi asiallista ja monipuolista keskustelua. Näiden toiveiden mukaisesti olisi ollut syytä nostaa esiin tutkijan vastaus.
Pari poimintaa:
—
Hänen mukaansa Euroopasta, Aasiasta ja Yhdysvalloista löytyy eri tavoin ja erilaisilla aineistoilla toteutettuja tutkimuksia, joiden tulokset ovat hyvin samansuuntaisia. Maailmalta tutkimuksia löytyy Saarisen mukaan yhteensä ”kymmeniä”.
—
”Tulokset opetusmenetelmien ja oppimistulosten välisestä korrelaatiosta antavat toivottavasti kimmokkeen kasvatustieteen laitoksen ja opettajankoulutuslaitosten tutkijoille selvittää yhteyttä selittäviä tekijöitä tarkemmin”, Saarinen sanoo.
”Se, että digioppiminen kuormittaa työmuistia, tulee esiin jo aiemmista tutkimuksista.”
—
Ilmiöoppiminen kuuluu oppilaslähtöisiin opetusmenetelmiin, joita alettiin ottaa aktiivisesti käyttöön jo 2000-luvun alussa. Oppilaslähtöisten menetelmien idea on vähentää opettajan auktoriteettiroolia opetuksessa ja lisätä oppilaan omaa aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta oman oppimisensa säätelyssä.
Itseohjautuvuuden lisääminen on Saarisen mukaan tapahtunut eri kouluissa eri tahtia. Metodia on ollut mahdollista tutkia siis jo toistakymmentä vuotta. Pisa-tutkimuksissa tutkittiin tarkalleen ottaen myös laajemmin oppilaslähtöisiä opetusmenetelmiä, ei pelkästään ilmiöoppimista.
2010-luku on Saarisen mukaan juuri siksi hyvä sauma tutkia ja vertailla opetusmetodien eroa, kun niitä on vielä rinnakkain käytössä.
”Kyse on kehityssuunnasta, ei vain yksittäisestä käsitteestä,” Saarinen sanoo.
—
https://www.hs.fi/elama/art-2000005905011.html?share=02314442856512c367e38fcabfad2381
Digitaalisuus on nykyaikaa, ja nuoret oppivat sitä paremmin kuin vanhemmat sukupolvet. Onko nykyajan menetelmien oppiminen virhe. Itse opin tietojenkäsittelyä, jota piti tallentaa reikäkortteihin. Näin 70-luvulla, ei sinä ollut mitään huonoa vaan osa historiallista kehitystä. Kouluista olen oppinut sen, että esim luokkakoolla ei ole mitään merkitystä oppimiselle vaan sillä montako vaikeaa oppilasta luokassa on. Loistava keksintö Suomen kouluissa on ollut opetustuntien vähentäminen!! Miten se on onnistunut hallintovetoisessa Suomessa- varmaan ooettajien laiskuuden ja ammattiyhdistyksen takia – vahingossa. Ainoaksi Suomen innokasta oppimista selittäväksi tekijäksi arvioin luterilaisuuden voiman. Sekin tuli Ruotsista. Luterilaisuus on sopinut Suomelle toistaiseksi, mutta tunteiden ymmärrys tulisi olla oppiaine. Luterilaisuus korostaa liiaksi järkeä ja tietoa vaikka on uskonto tieteestä ja tiedosta poiketen.
Kuten tutkimuksen tehnyt Aino Saarinen sanoikin, vastaavia tuloksia on jo julkaistu paljon. Esimerkiksi seuraavasta linkistä löytyy tutkimus, jossa on selvitetty opetusmenetelmien ja PISA-testissä suoriutumisen yhteyttä eri maissa. Ei Saarisella ja Keltikangas-Järvisellä ole ollut mitään aineistoa, johon muut eivät pääse tutustumaan, vaan PISA-aineistot (jotka sisältävät oppilaiden vastaukset koulujensa opetusmenetelmistä), joita saa tutkia ja tutkitaankin koko ajan.
https://www.oecd-ilibrary.org/education/the-science-of-teaching-science_f5bd9e57-en
Päivitysilmoitus: Nykymedian ansaintalogiikka haastaa tiedeuutisointia « Ajattelun ammattilainen
Päivitysilmoitus: Minne menet, suomalainen koulu? | Uusi Tie -verkkolehti
Päivitysilmoitus: Vuosina 2003–2015 käytössä olleet opetusmenetelmät ovat heikentäneet suomalaisia PISA-tuloksia « Ajattelun ammattilainen
Yksittäinen tutkimus???? no jos tästä tulisi selville että Keltinkangas-Järvinen ei ole jumittunut ”yksittäiseen tutkimukseen”. Ihan ottamatta varsinaisesti kantaa asiakysymykseen niin jos kutstuu itseään ”ajattelun ammattilaiseksi” niin vois edes vähän tutkia taustoja. Yksittäinen tukimus on aina yksittäinen eikö niin? Miten muutenkaan. Tässä Sitran ”yksittäinen” julkaisu asiaan liittyen yksittäisesti. https://media.sitra.fi/2017/02/27172704/raportti75-2.pdf