Tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa

27/08/2009

Otsikko lienee hieman provokatiivinen, mutta se on totta. Tarkastellaanpa asiaa näin: jos joku osaa vastata aina nopeasti oikein esimerkiksi hankaliin matemaattisiin kysymyksiin, onko hän silloin fiksu? Tai jos joku ei osaa kirjoittaa, onko hän silloin tyhmä? Kummassakaan tapauksessa ei ole kyse synnyinlahjoista – ei edes, vaikkei joku osaisi liioin matematiikkaa tai kirjoitustaitoa. Kyse on yksinkertaisesti opituista taidoista. Ainutkaan vastasyntynyt ei osaa sen enempää matematiikkaa kuin kirjoitustaitoakaan, mutta jotkut oppivat ne matkan varrella. Tyhmyys ja viisaus syntyvät siis suhteessa oppimiseen. Nyt joku voi älähtää, että jotkuthan oppivat paremmin kuin toiset. Tämä on aivan totta. Oppiminenkaan ei kuitenkaan nojaa perimmältään synnyinlahjoihin, eikä oikeastaan ole edes tekniikkalaji – vaikka toki oppimista voi tekniikoin siivittääkin.

Ihminen oppii silloin, kun hän on kiinnostunut oppimastaan.

Toki meidät opetetaan koulussa aivotankkaamaan kaavoja ja vuosilukuja ja pinnistelemään pitämään ne mielessä kokeeseen asti. Mutta harva muistaa niitä enää viikkoa kokeen jälkeen. Mieleenpainaminen ei näet opeta muuta kuin itse mieleenpainamista. Oppiminen on sen sijaan paneutumista omiin kiinnostuksen kohteisiin. Ja siinä jokainen on tahtomattaankin hyvä. Toki on olemassa oppimisstrategioita, näitä tekniikoita, jotka helpottavat uusien taitojen haltuun ottamista. Mutta nämäkin strategiat ovat opittavissa. Edes Leonardo ei ollut nero syntyessään. Hän vain sattui opiskelemaan aikansa parhaiden opettajien johdolla – ja olemaan suunnattoman kiinnostunut vähän kaikesta.

Anders Ericssonin työryhmineen suorittaman kuuluisan tutkimuksen mukaan asiantuntijatason osaaminen edellyttää kymmenen tuhannen tunnin harjoittelua. Tämä tarkoittaa siis maailman huipputasoa – osaamiseen ja pärjäämiseen riittää vähempikin. Ja tämä harjoituksella saavutettu osaaminen on kenen tahansa saavutettavissa. Aikanaan keskustellessani aiheesta ihmisten kanssa totesin usein, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa. Katsoin kuitenkin tarpeelliseksi asettaa väitteelleni reunaehdon: toki tiettyjä rajoituksia on – esimerkiksi jalattomasta miehestä ei voi tulla maailmanluokan pikajuoksijaa. Ihmisen kyky mukautua ja keksiä on kuitenkin nähtävästi rajaton.

Nelisen vuotta sitten törmäsin tapaukseen nimeltä Oscar Pistorius. Nuorelta eteläafrikkalaisjuoksijalta amputoitiin vauvana jalat polvien alapuolelta. Mutta se ei juoksuun hurahtanutta jalatonta miestä pidellyt. Pistorius hankki itselleen huipputeknologiset proteesit, alkoi treenata – ja jäi piirua vaille ulos Pekingin olympialaisista. Näin ollen olen katsonut parhaaksi olla rajoittamatta väittämääni enää mitenkään. Se siis kuuluu näin:

Kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kuka tahansa voi nousta sohvalta tekemään mitä vain. Mutta kun tunnistat oman intohimosi kohteen, voin vakuuttaa sinulle, että panostamalla siihen tulet olemaan siinä huippuhyvä, riippumatta siitä, miltä juuri nyt tuntuu – saatika sitten siitä, mitä kaverit sanovat. Vaikka matematiikan numerosi olisi ollut pyöreä viitonen, jos differentiaaliyhtälöt saavat sydämesi tykyttämään, anna palaa! Tulet varmasti olemaan alasi huippu. Näin kävi muun muassa eräälle saksalaiselle patenttivirkailijalle.

Lopuksi on sanottava vielä pieni reunahuomautus: Vaikka kuka vaan voi halutessaan tulla vaikkapa neroksi, kaikkien ei onneksi tarvitse. Jos koet, että ajattelu ja päänvaivaaminen tuottaa sinulle mielihyvää, ei mikään voi tosiasiassa seistä esteenä tielläsi kohti ajattelun mestaritasoa. Jos taas et voisi vähempää välittää kelailusta, on tolkumpi satsata siihen, mikä saa sydämesi sykkimään. Tyhmyys ei ole sitä, ettei osaa differentiaalilaskentoa tai puhu kymmentä kieltä. Tyhmyys on sitä, että tekee itselleen sopimattomia asioita. Niin kuin Forrest Gump totesi: ”stupid is as stupid does”. Joskus ihmiset tekevät tietämättömyyttään tyhmyyksiä – ja niitä tekevät ajoittain ihan kaikki. Mutta tyhmiä ihmisiä – niitä ei ole olemassa.

Miksi elämä on oikeasti ihanaa, mutta olemme erehtyneet luulemaan sitä hankalaksi

24/08/2009

1 kommentti

”Elämä on kovaa, ystävä hyvä”, totesi puhuva koira lakonisesti Aku Ankalle. Näyttäisi siltä, että tämä ajatus on juurtunut kulttuuriimme aika syvälle. Ihmiset ovat syntymäsynnin läpitunkemia, ja elämä on kovaa ja rankkaa. Nähtävästi ainoa lääke tähän on se, että mitä rankempaa elämä on, sitä rankemmin kannattaa bilettää. Kun ottaa päähän, on paras ottaa pää täyteen. Oli miten oli, se, miltä asiat näyttävät ei aina ole se, miten asiat ovat. Kysykää vaikka Kopernikukselta. Puhuva koira oli nimittäin väärässä: ihmisen perustila ei ole kärsimys.

Ihmisen perustila on flow.

Flow tarkoittaa optimaalista kokemusta.* Flow on se tunne, jonka voi kokea katsoessaan nukkuvaa lastaan, kuunnellesaan mestarisoittajaa, tarkastellessaan mestarillista taulua tai hiljentyessään meren äärelle tai vuoren juurelle. Flow on se tunne, joka nousee siitä kun kaikki sujuu juuri niin kuin pitää – kun kaikki on hetken aikaa juuri oikeassa järjestyksessä. Se tuntuu vähän hassulta rinnassa, se ei ole aivan sama asia kuin silloin kun sydän pakahtuu – flow-tilassa sydän laukkaa aika vapaana. Flow tuntuu siltä, kuin maailma kulkisi sisään ja ulos rintakehän lävitse; kuin keuhkot täyttyisivät puhdasta olemista, puhdasta tätä hetkeä.

Flow-kokemus ei ole kuitenkaan itämaisten zen-munkkien yksinoikeus. Flow-kokemus nousee näet tekemisestä. Se syntyy silloin, kun kaikki sujuu. Ja se ei loppujen lopuksi vaadi paljoa. Katsokaapa pieniä lapsia. Se, miten kolmivuotias uppoutuu leikkiinsä tai yksivuotias seuraa muurahaista haltioissaan näyttää meille, millaista elämä on – ennen kuin me opimme häiritsemään tätä ihanaista elon auvoa kaikenlaisella tyhmällä mitä meille opetetaan.

Flow seuraa täydellisestä paneutumisesta ja keskittymisestä käsillä olevaan asiaan. Sen katkeaminen johtuu siitä, että muut asiat häiritsevät ja tunkevat mieleen silloin kun pitäisi keskittyä. Tuntemus elämän kurjuudesta tai vaikeudesta johtuukin nähdäkseni paljolti tällaisesta ajatusten ristitulesta. Ajatusten rypälepommit puolestaan saavat alkunsa siitä, että nykyaikainen elämä koostuu niin monenlaisista pikkuisista ja usein hallitsemattomista säikeistä, että mestarillisimmallakin mielellä on siinä paikoin pitelemistä. Jos saamme mielessä risteilevät ajatukset parkkeerattua paikoilleen, olemme jo askeleen lähempänä elämää sellaisena mihin se parhaimmillaan taipuu. Täydellinen keskittyminen ei kuitenkaan vielä riitä.

Flow-kokemus syntyy siitä, että teemme jotain taitojemme rajamailla.

Toisin sanoen, flow-tila nousee siitä, että teemme jotain kehittävää. Jos toimi on liian vaikea, se ei suju, ja sekös alkaa äkkiä ottaa pannuun. Jos se taas on liian kevyt, se kyllästyttää. Kumpaankin ongelmaan on kuitenkin helppo ratkaisu. Raskaisiin toimiin kannattaa harjoitella aloittamalla riittävän kevyesti. Sohvalta ei ponnisteta maratonille, mutta hölkkäämällä ensin kilsan, sitten kaksi, alkaa Olympiastadionin maaliviiva häämöttää askel askeleelta lähempänä. Ja jos taas painot nousevat liian kevyesti, kannattaa niihin ripustaa puntti tai pari niin, että vastus tuntuu sopivalta. Töissä hankalan tehtävän voi osittaa pienemmiksi kokonaisuuksiksi, joita on helpompi hallita. Ja liian helpon nakin kohdalle osuessa voit vaikkapa keksiä uuden tavan suorittaa se.

Flow-kokemus on ihmisen tekemisen perustila – tila, missä kasvamme ja tulemme jatkuvasti paremmiksi. Flow-kokemus syntyy silloin, kun emme mene sieltä, missä aita on matalin, mutta emme myöskään kurkota kuuseen. Ennen kaikkea, flow-kokemus voi syntyä mistä tahansa tekemisestä. Kun katsoo yksivuotiaan kompastelua sitä alkaa miettimään, että käveleminenkin on ollut joskus aikamoista hässäkkää. Ja siksi, ah, niin ihanaa.

*Flow-kokemusta on erityisesti tutkinut amerikkalainen psykologi Mihaly Csikszentmihalyi. Kannattaa katsastaa hänen kirjansa aiheesta täältä.

Mistä tiedän, etten tiedä?

21/08/2009

1 kommentti

Pitkän aikaa pidin itseäni koko lailla terävänä kaverina. Ajattelin, että tiedän aika paljon kaikenlaista. Sitten aloin opiskella filosofiaa.

Kyse ei ole niinkään siitä, että olisin joutunut ylenpalttisen alemmuuskompleksin pauloihin törmätessäni tulevaisuuden Platoneihin, Kanteihin ja Einsteineihin – vaikka toki välillä transsendentaalisesta deduktiosta tai peliteoreettisesta semantiikasta jutellessa olo olikin kuin orvolla porolla. Lumisateessa. Kyse on ennemminkin siitä, että mitä enemmän opiskelin, sitä enemmän aloin ymmärtää, kuinka vähän loppujen lopuksi tiesin mistään.

Tässä, luulen, on sokraattisen viisauden ydin. Sokrateen ironinen huomautus siitä, että viisas on se, joka tietää ettei tiedä, ei suinkaan ollut nöyristelyä Ateenan kansalaisista koostetun tuomioistuimen edessä. Sokrates tiesi ateenaalaisia härnätessään vallan hyvin, että hän oli kategorisesti fiksuin elossa oleva kaksijalkainen, kenties fiksuin ikinä olemassa ollut tai oleva. Mutta koska Sokrates oli tavattoman fiksu, hän ymmärsi, että kaikkeen siihen nähden, mitä hän tiesi, oli valtava määrä asioita, joita hän ei tiennyt.

Älykkäänä pidetty ihminen sortuu ajoittain erehtymättömyyden ansaan. Se ei ole kuitenkaan järin viisasta. Koska tiedät kerran kaiken Kantin antinomioista ja kvanttikenttäetorioista, et tietenkään voi paljastaa, että tietosi Kazakstanilaisen muppalohirven karvan vaatetuksellisista ominaisuuksista ovat vaillinaiset. Illalliskutsuilla viinillä viisastunut huojuva dosentti osoittautuu älyn jättiläiseksi, joka lanaa jalkoihinsa puheenaiheen kuin puheenaiheen kaikentietävällä karismallaan. Jos älykkö sen sijaan toteaisikin ennenkuulumattomasti: ”tuosta en tiedäkään”, tai – Herra paratkoon – ”anteeksi, en ymmärtänyt kysymystä”, hän saattaisi jopa oppia jotain uutta.

Viisaus ei ole olemista, vaan viisaaksi tulemista.

Viisaus lähtee valmiudesta oppia jatkuvasti uutta, kyseenalaistaa vallitsevia ajatusmalleja ja kuunnella niitä, jotka oikeasti tietävät paremmin. Viisaus ei ole sitä, että korvien välissä kulkee mukana Encyclopedia Britannica, vaan ennemminkin eräänlaista nöyryyttä. Mutta viisaus on sokraattista nöyryyttä. Vaikka viisas tietää, ettei hän tiedä paljoakaan, tietää viisas kuitenkin olevansa viisas.

Ja siihen on hyvä pyrkiä. Viisaus on prosessi, tapa olla maailmassa – se on tapa suhtautua tietoon ja toisiin ihmisiin. Pitämällä mielen avoimena ja ajatukset valppaina, kenties jonakin päivänä joka ikinen iikka on viisas. Ainakin meistä kaikista on ihan takuulla siihen. Tästä lisää tuonnempana.

Meillä päin on tapana ajatella

19/08/2009

1 kommentti

Meillä on vallalla omituinen käsitys, että ajatukset ovat sellaisia mokkuloita, joita säilytetään pään sisällä vähän niin kuin legoja laatikossa. Tällaisessa jälkikartesiolaisessa ajattelutavassa ei ole kuitenkaan mitään järkeä. Eivät ajatukset ole mitään esineitä. Ne ovat tapahtumia.

Tarkkaan ottaen, ajatukset ovat tapoja.

Tämän ajatuksen esitti amerikkalainen filosofi Charles Sanders Peirce jo 1800-luvun lopussa. Ajatukset ovat tapoja – tietyllä tavalla rakentuneita prosesseja, joilla on jokin ennalta määrätty lopputulos. Jos minulla on esimerkiksi tapana ostaa kaupasta kaksi tölkkiä luomumaitoa ja yksi tölkki laktoositonta maitojuomaa, koostuu tämä tapa erilaisista käsien ja jalkojen monimutkaisista liikkeistä, jotka riippuvat osin kulloisistakin vallitsevista ympäristön oloista. Mutta merkittävintä tavan toteutumisen kannalta on tulos: se, että kassalle saapuessani kärryssä tosiaan ovat nuo kolme vaaleansinistä tölkkiä.

Samalla tavalla ovat ajatukset monimutkaisia prosesseja, jotka koostuvat monenlaisista osasista. Neurotiede on pääsääntöisesti sitä mieltä, että ajattelu on aivojen etuosassa tapahtuvaa sähkökemiallista säpinää. En sitten tiedä, mitä neurotieteilijän prefrontaalikorteksi ajattelee ajattelusta, mutta nähdäkseni tässä jäädään puolitiehen. Toki aivotoiminnalla on merkittävä rooli ajattelussa – mutta ei ajattelu jää vain aivoihin. Hermosolujen toiminta on ajatukselle sama asia, kuin jäsenten liikuttelu maidon ostamiselle – se on osa sitä kokonaiskoreografiaa, joka tuottaa tietyn lopputuloksen. Vasta tulos – jokin tunnistettava ja toistettava tapahtuma – määrää ajatuksen. Ajatukset ovat tapoja, prosesseja, jotka tähtäävät tiettyyn lopputulokseen.

Ajatteluprosessit ovat merkillisen jäykkiä. Kun prosessi on kerran alkanut, se on valtavan työlästä katkaista. Koetapa lakata ajattelemasta jotain ajatusta. Tai vielä parempi tapa testata käyntiin lähteneen tavan voimaa on seuraava: ensi kerralla kun olet kävellen menossa jonnekin, koeta pysähtyä kesken kaiken ilman mitään syytä. Katso kuinka pitkään pystyt seisomaan paikoillasi, ennen kuin käynnissä oleva tapa pakottaa sinut taas liikkeelle. Lujimmat tahdon jättiläiset kykenevät jurmuttamaan paikoillaan jopa kymmeniä sekunteja.

Ajattelulle ominaista ei ole oikeiden ajatusmokkuloiden nostelu ajattelulaatikosta, vaan ajatusprosessien oikeanlainen ohjailu.

Tavallaan ajattelu on eräänlaista kung-fu:ta. Kun katson Jackie Chanin vanhoja Hong-Kong -pätkiä, en voi kuin hämmästellä sitä, miten Chan hallitsee omia – ja muiden – liikkeitä. Chan on jatkuvassa liikkeessä, hyödyntää oman ja vastustajiensa kehon liikkeitä ja myöskin ympäristöään – kaikkea, mistä saa kiinni.* Samalla tavalla mestariajattelija harjoittaa ajattelun kung-fu:ta. Ajatukset tulevat ja menevät ja kun ne ovat kerran alkaneet, on niitä aika vaikea pysäyttää. (Vähän samalla tavalla kuin 170-senttisen kiinalaisen on tyhmää seistä aloillaan, kun 200-kiloinen ammattipainija rymistää kohti.) Mutta taitavalla pään käytöllä – ja, Chanin esimerkkiä seuraten, myös ympäristön käytöllä – ajattelua voi ohjata haluamaansa suuntaan.

Niin kuin on laita kaikkien tapojen, myös ajatuksiin mahtuu hyviä ja huonoja. Ajattelun ammattilainen osaa ohjata huonot ajatukset nopeasti pois häiritsemästä kun taas hyvistä voi taidokkaasti koostaa kirkkaita oivalluksia. Ajattelun kung-fu -mestari ohjaa esimerkiksi korvamadon tiehensä pyydystämällä sen jo kauan ennen kuin mato löytää tiensä korvien väliin. Maito jää ostamatta, jos maidon ostaja jää kotiin. Samaten mato jää nalkkiin, kun siihen johtavan prosessin tunnistaa ja nitistää heti alkuunsa. Harjoittamalla ajattelun taitoa pystymme ohjaamaan ajatuksemme juuri sinne, minne haluamme. Parhaana päivänä voimme jopa ajatella juuri sitä, mitä haluamme.

*Vilkaise pätkä Chanin akrobatiaa täältä.

Miten pääsen eroon työperäisestä stressistä?

12/08/2009

13 kommenttia

Pikkuveljeni muutti hiljan Tampereelle. Sanotaan, että muutto on ihmiselämän kolmanneksi stressaavin elämäntapahtuma. Sen lisäksi, että muuttaessa koko tuttu elinympäristö muuttuu kokonaan, liittyy muuttamiseen myös valtavan paljon tekemistä. Kun työn ja arkiaskareiden päälle ladataan parin viikon täyspäiväinen muuttotyökuorma, ei ole ihme jos mielen huomiokanavat ylikuormittuvat ja polla sanoo poks. Ihan samalla tavalla stressi pääsee valitettavan usein kasaantumaan myös töiden ja arkiaskareiden kautta. Pikamääräpäivällä varustettu jättiprojekti tai hissukseen kasaantuvat pikkuaskareet käyvät lopulta ylivoimaiseksi työkuormaksi ja katki käy kamelin selkä.

Monet stressinaiheuttajat, kuten potkut tai avioero, ovat sellaisia, joihin emme oikein voi vaikuttaa muutoin kuin asennoitumalla oikein. Tämä ratkaisu stressin välttämiseksi on kuitenkin hieman niin kuin laihduttaminen: mahdottoman yksinkertainen ja sellainen, johon vain harvat ja valitut oikeasti kykenevät. Sitä laihtuu kun syö vähemmän. Samaten stressi kaikkoaa, kun vaan hiljaisesti hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Helpommin sanottu kuin tehty – tähän kykenevät pääasiassa vain pitkään ja hartaasti meditoineet zen-munkit.

Epämieluisat elämäntapahtumat ovat kuitenkin vain yksi stressin aiheuttaja. Rohkenisin väittää, että pääosa stressistä aiheutuu ihan arkisista työtehtävistä ja askareista. Ja tässä kohtaa pilkahtaa valoa pilven takaa: työperäisen stressin voi nimittäin eliminoida liki kokonaan melko yksinkertaisella konstilla.

Ihminen toimii stressittä silloin kun hän kykenee suuntaamaan jakamattoman huomionsa käsillä olevaan asiaan.

Tällöin kaikki mielen seitsemän huomiokanavaa ovat kiinnittyneet keskittyneesti siihen, mitä juuri nyt tapahtuu. Usein tällainen keskittyminen on kuitenkin vaikeaa saavuttaa. Jotkut pääsevät rentoutuneeseen flow-tilaan ainoastaan lomalla.

Työperäisessä stressissä on kyse siitä, että mieli muistuttelee jatkuvasti yhdestä sun toisesta asiasta joka tulisi hoitaa pois alta, varaten näin tietoisuuskanavia ei-toivottujen mainoskatkojen käyttöön. Työperäisen stressin eliminointi edellyttää siis sitä, että pystymme ohjelmoimaan sisäisen digiboksimme ohittamaan mainoskatkot.

Jos vuosikausien hiljentymisharjoitukset eivät tule kysymykseen, täytyy töille ja askareille kyetä tekemään jotain. Monesti ajatellaan, että työtehtävien hallinnointi edellyttää ajanhallintaa. Aikaa ei kuitenkaan hallitse kukaan: viidestä minuutista ei tule muuta kuin viisi minuuttia, vaikka tekisi mitä. Sen sijaan sitä, miten kunkin viisiminuuttisen käyttää voi hallinnoida hyvinkin tehokkaasti. Tähän tarvitaan ajattelunhallintaa.*

Jos mieli ei ole rautaisessa hallinnassa, tarvitaan stressin kaatamiseksi Systeemi. Ajattelunhallinnan Systeemi on yksinkertaisesti tapa hallinnoida töitä ja askareita niin, että ne

a) tulevat varmasti hoidettua ajallaan ja
b) eivät jatkuvasti putkahda mieleen muistuttamaan omasta hoitamattomuudestaan.

Aivan erinomainen Systeemi on David Allenin kehittelemä Getting Things Done -metodi. Katsasta ja tilaa kirja täältä – suosittelen. Idea on yksinkertaisuudessaan briljantti: ihan kaikki mahdolliset asiat, joista mieli voisi tahtomattamme muistuttaa parkkeerataan Systeemiin. Systeemi muistuttaa hyvissä ajoin siitä, kun nämä asiat ihan oikeasti pitää hoitaa. Lisäksi hommat jaotellaan 2–10 minuuttia kestäviin konkreettisiin toimiin sen sijaan, että tehtävälistaan kirjattaisiin jotain yhtä inspiroivaa kuin ”rakenna talo” tai jotain yhtä abstraktia kuin “tule onnelliseksi”. Perinteinen tehtävälista on siis kuollut ja kuopattu ja sen manttelin on perinyt toimilista. Joka ikinen kikkare, joka listalle kirjataan on nimittäin toimi – jotain kouriintuntuvaa, jonka voit tehdä heti.

Hommat luokitellaan lisäksi kontekstien mukaan, eli sen mukaan missä ja milloin niille voi jotain tehdä. Puhelinsoittoja on vaikea hoitaa jos kapula on kotona, eikä mailien kirjoittaminen onnistu ilman jonkinlaista internet-härpäkettä. Mutta moni istuu usein bussissa tai taksissa tyhjää toimittaen, kun voisi hoitaa pikkuaskareet pois alta niin, että kotona ehtii sitten peuhata enemmän muksujen kanssa tai töissä hörpätä ylimääräisen kahvin.

Briiffasin pikkuveljelle muuttokaaoksen keskelle puhelimitse riisutun version Allenin metodista. Pari päivää myöhemmin velipoika soitti ja ihmetteli, että kuka se väitti, että muuttaminen on stressaavaa – hauskaa hommaahan se on! Kun noin tuhannen hoidettavan askareen lyijyviitta vaihtuu toimi toimelta kuin itsestään soljuvaan puuhastelubalettiin, muuttuu pulputtava otsasuoni kirkkaaksi hymyksi. Kun tietoisuus iskee siitä, että projekti tulee ihan oikeasti hoidettua, ja vieläpä niin, että suuren aikaa on kivaa, voi helposti lakata stressaamasta. Olo on kuin maratoonarilla nejänkympin paalulla.

Ajattelunhallinta vapauttaa mielen keskittymään kulloinkin käsillä olevaan tehtävään. Käytännössä meillä on tällöin käytössä kaikki seitsemän tietoista huomiopistettämme ilman, että huominen kylppärin siivous muistuttaisi itsestään kerran puolessa tunnissa. Kuvittele, että jokainen työpäivä tuntuisi suurin piirtein sellaiselta, kuin varpaiden huljuttaminen Välimeressä. Kun pystymme keskittämään kaiken mielen tulivoiman käsillä olevaan tehtävään, on itse tehtäväkin antoisampi.

Tulos: mieli on kuin vettä vain. Että siitä sinulle, zen-munkki!

*Voit ladata täältä uunituoreen Ajattelunhallinnan oppaan. Allenin GTD-systeemiin paikoin perustuvassa oppaassa neuvotaan yksinkertainen ja helposti omaksuttava ajattelunhallintametodi. Ota ajatuksesi haltuun ja jätä työperäiselle stressille jäähyväiset.

Tietoisuus on rajoitettu luonnonvara

01/08/2009

2 kommenttia

Tietoisuus on jännä juttu. Hirmu suuri osa meidän toiminnastamme tapahtuu nimittäin suloisen tietämättämme. Kävellessämme kauppaan tuskin kiinnitämme huomiota siihen, miten jalat liikkuvat. Kaupassa kassaneidille tulee sanottua päivää, kiitos ja näkemiin, kenties väläytettyä pieni hymyntapainenkin ihan puolivahingossa. Ja kotona saattaa mietityttää, että missäköhän vaiheessa minä nappasin kolme pussillista pakastekatkarapuja, kun ei niitä edes ollut ostoslistalla.

Tietoisuus on sitä, että kiinnität huomiota siihen, mitä teet.

Meillä on loppujen lopuksi aika vähän kapasiteettia huomioida omaa puuhasteluamme. George Millerin kuulussa tutkimuksessa kävi ilmi, että ihmisellä on osapuilleen seitsemän yksikön pituinen työmuisti. Toisin sanoen, kykenemme kiinnittämään huomiota noin seitsemään asiaan kerrallaan, siinä kaikki.* Se ei ole järin paljon. Ja lisäksi tämä on meidän älyllisen penkkipunnerruksemme maksimi – eli se, mitä aivopenkiltä nousee kun puserramme kaiken, mikä irti lähtee. Normaalisti käytämme tästä kapasiteetistamme ehkä kaksi tai kolme yksikköä.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että kaikesta siitä, mitä me itse kulloinkin puuhastelemme vain piskuinen murto-osa mahtuu tietoisuuteemme. Tietoisia olemme, parhaimmatkin meistä, vain alle kymmenestä asiasta kerrallaan. Jos emme ohjaa tietoisuuttamme, tulevat nämä kaistat aika äkkiä täyteen niin, että se, mitä ikinä olimmekaan tekemässä jää aivan liian vähälle huomiolle. Tilanne on vähän samanlainen, kuin vuorikiipeilijällä, joka roikkuu kielekkeeltä kahdella sormella. Niitä sormia olisi hyvä saada taivuteltua peliin muutama lisää, tai ottaa ohraleipä. Ja jos joudumme taiteilemaan vain yhdellä tai kahdella huomiokanavalla, asia kuin asia tulee useimmiten hoidettua vähän sinne päin. Pahimmassa tapauksessa mopo lähtee käsistä ja vuorikiipeilijä suorittaa ilmalennolla parhaan näkemyksensä Wilhelm-huudosta.

Vaikka normaalisti huomiokanavamme täyttyvät kaikenlaisesta turhanpäiväisestä, on todistetusti mahdollista vapauttaa ne varauksetta käsillä olevan tehtävän käyttöön. Huippu-urheilijat, maailmanluokan muusikot ja taiteilijat kykenevätkin keskittymään koko kapasiteetillaan käsillä olevaan asiaan. Usain Bolt tuskin miettii satasta juostessaan loppuviikon säätä, eikä Michael Jackson moonwalkannut pakastekatkaravut mielessään.

Me tavalliset kuolevaiset elämme kuitenkin alituisessa ajatusten pommituksessa. Tuuma huomisesta lainanlyhennyksestä pälkähtää päähän kesken minigolf-lyönnin, ja pallo vierii jalkojen välistä nurmikolle. Ajatuksesi harhautuvat kesken kokouksen vaimon kanssa aamulla käytyyn kinasteluun, ja yhtäkkiä ainoa asia, johon huomiokanavasi kiinnittyvät on se, miten vältyt illalla kolmannelta maailmansodalta. Kasvukäyrien, missioiden ja visioiden sijaan mielessäsi pyörivät kukkakaupan aukioloajat ja Leonidaksen konvehdit.

Tietoisuuden keskittäminen ei ole kuitenkaan synnyinlahja, joka olisi suotu vain harvoille ja valituille.

Myös tavallinen tallaaja päätyy toisinaan Välimeressä varpaita huljutellessaan ihmettelemään ohikiitävän hetken kauneutta – ilman, että asiaankuulumattomat ajatukset tunkisivat pilaamaan tuota täydellistä hetkeä. Tietoisuutta voi myös ohjata – tietoisesti. Mainitut huippu-urheilijat ja taiteilijat ovat siitä oiva esimerkki. Myös hieman maanläheisemmässä touhussa on mahdollista valjastaa koko tietoisuuden voimavarat käyttöön kulloinkin käsillä olevalle tehtävälle. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että kykenemme jollakin tavalla parkkeeraamaan mieltämme vaivaavat seikat jonnekin pois mielestämme. Sitä, miten tämä tapahtuu, käsittelen seuraavassa blogimerkinnässä.

Tietoisuus on rajallinen voimavara – mutta ottamalla tuon voimavaran kokonaisuudessaan käyttöön pystymme huikeisiin suorituksiin, niin tartaanilla, Globenilla, kuin päätteenkin äärellä – ja vieläpä kokonaan stressaamatta.

* Tätä voi testata esimerkiksi laskemalla vastaantulevien autojen värejä. Jos muistat viimeisten kymmenen auton värin, kannattaa lähettää CV Cerniin.

Ajattelu on taitolaji

23/07/2009

4 kommenttia

Filosofi on ajattelun ammattilainen. Siis ihminen, joka saa palkkaa siitä, että ajattelee. Toki filosofin pitää nyt vähän puhua ja toivottavasti kirjoittaakin, mutta itse leipätyö on tuota ajattelemista. Ajattelu ei kuitenkaan ole vain filosofien etuoikeus.

Mutta mitä ajattelu oikeastaan on? Keskusteltuani aika monen ihmisen kanssa aiheesta, minulle on jäänyt paljolti sellainen vaikutelma, että ajattelua pidetään jonkinlaisena eteerisenä ideoiden pyörittämsenä, jonain sellaisena, jota teemme pääasiassa silloin, kun pitää vaivata päätään jollakin. Ajattelu on siis päänvaivaamista, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Tässä on oma järkensä.

Filosofilta kysyttäessä ajattelu saa muuten aikamoista kyytiä. Esimerkiksi Descartes oli sitä mieltä, että ajattelu on ehto olemiselle. Entäs kaikki ne hetket, kun en ajattele? Ei kai kukaan vilku päälle ja pois sen mukaan, miten paljon jaksaa päätään raapia? Descartesilla oli myös omituinen käsitys siitä, että ajattelu on täysin tahdonvaraista toimintaa. Ettäkö voisin ajatella joka hetki tarkalleen sitä, mitä itse haluan? Sepä vasta olisikin jotain. Ja entäs nämä velikullat, jotka ovat sitä mieltä, että oikeastaan aivoni ajattelevat. Hyvä hyvä. Mutta mitäs virkaa minulla sitten on?

Ajatukset tulevat ja menevät aika omia aikojaan. Ajatukset ovat kuin TV-ohjelmia, jotka näkyvät omilla kanavillaan. (Näitä kanavia on muuten yhteensä noin seitsemän.) Me emme pysty ihan kauhean paljon syntyjämme niihin vaikuttamaan. Vai kuinka moni voi väittää pystyvänsä mielensä mukaan kytkemään korvamadon – päähän sitkeästi pesiytyneen musiikkikappaleen – tai muuten häiritsevän ajatuksen pois päältä? Ja kuka voi väittää pystyvänsä käskystä keksimään hyvän idean? Ajattelu on ennemminkin keskittymistä siihen, mitä nyt kulloinkin pään sisällä tapahtuu. Ja eritoten ajattelu on kyky poimia olennainen pään sisällä sinkoilevista tuumista ja ohjata niitä sitten oikeaan suuntaan.

Ajattelua pidetään jossakin määrin älykköjen etuoikeutena. Kaikki kuitenkin ajattelevat. Jotkut vain – anteeksi nyt vain – tekevät sen paremmin kuin toiset. Tällä ei kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä syntyperän, geenien tai edes älykkyysosamäärän kanssa. Ajattelu on nimittäin taitolaji.

Ajatukset ovat pieniä ohjelmia, jotka pyörivät oman aikansa – mutta taitavalla kaukosäätimen käytöllä niistä voi koostaa hulppeita rakennelmia. Tässä on kysymys nimenomaan taidosta. Ja kuten mitä tahansa taitoa, myös ajattelun taitoja voi harjoittaa.

Tämä blogi keskittyykin ajattelun jaloon taitoon, ja kysymyksiin siitä, miten tätä taitoa voi harjoittaa, ja erityisesti siihen, miten itse kukin meistä kykenee lopulta harjaantumaan varsinaiseksi ajattelun ammattilaiseksi. Vauhtiin pääsee hyödyntämällä linkkilistaa oikealla, blogimerkintöjä ilmestynee noin viikon–parin välein.