Tag Archives: william james

Sisun juhlavuosi käynnistyi lauantaina upealla Sisun päivän gaalalla

02/03/2015

1 kommentti

Tänä vuonna juhlitaan sisun juhlavuotta.

Meillä on edessä ennennäkemättömiä haasteita. Niistä ei selvitä pelkillä juhlapuheilla. Samaan aikaan olemme kansa, joka tunnetaan maailmalla sisustaan: kyvystään nousta ja ylittää mahdottomiltakin tuntuvia haasteita. Voisiko Suomen suunta kääntyä tänä vuonna uuteen nousuun?

Sisun juhlavuosi polkaistiin käyntiin viime lauantaina Korjaamolla pidetyssä Filosofian Akatemian järjestämässä juhlagaalassa. Tilaisuuden aloitti Jonna Tervomaa kappaleella ”Ihme”. Jo ensi nuoteista lähtien laitojaan myöten täyteen pakattu Korjaamon pääsali oli virittäytynyt sisun taajuudelle.

Tilaisuuden juontaja Marco Bjurström osoitti illan aikana kerta toisensa jälkeen mieletöntä tilannetajua. Hän kutoi illan puheenvuorot, julkistukset ja taide-esitykset saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Illan ensimmäinen pääpuhuja oli sisututkija Emilia Lahti. Emilian määritelmän mukaan sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Perinteitä murtavassa puheenvuorossaan Emilia totesi kuitenkin, että sisu ei ole vain jääräpäistä puurtamista. Se on myös rakkautta, paljaana toisten edessä olemista. Tästä rakkaudellisuudesta ja toisten kohtaamisesta kasvoikin yksi koko illan pääteemoista.

Emilian jälkeen näimme videotervehdykset Suomen USA:n suurlähettiläs Bruce Oreckilta, UN Womenin pääjohtaja Phumzile Mlambo-Ngcukalta sekä sinnikkyyttä tutkivalta Pennsylvanian yliopiston professori Angela Duckworthilta.

Ensimmäisen puoliajan aikana julkistettiin myös Monsterin Sisukone, joka auttaa tunnistamaan oman sisuprofiilin, sekä Suomen Rahapajan sisu-aiheinen juhlaraha. Ensimmäinen puoliaika huipentui Syyriassakin asti sisukkaasti vaikuttaneen Sirkus Magentan upeaan pariakrobatiaan.

Toinen puoliaika alkoi Pepe Willbergin esittämällä kappaleella ”Aamu”. Yleisö sähköistyi kuulemaan esitystä seurannutta paneelia, jossa osallistujina olivat Rovion Peter Vesterbacka, CMI:n toiminnanjohtaja Tuija Talvitie, maahanmuutto- ja ammattiosaajavaikuttaja Aleksej Fedotov sekä Emilia. Minä toimin paneelin moderaattorina.

Peter totesi, että ei ole mitään syytä, miksei Suomi voisi kohota jo vuoden 2017 100-vuotisjuhliin mennessä ihan uuteen nousuun. Tujia korosti neuvottelutaitojen keskeisyyttä. Kuka olisikaan parempi auktoriteetti alleviivaamaan neuvottelua, kuin ympäri maailmaa rauhaa rakentava huippuammattilainen?

Oli myös superinnostavaa kuulla, että nyt kymmeniä tuhansia huippuammattilaisia Suomeen vetävä Slush startattiin vuonna 2008 samaisesta salista. Peterin mukaan on ihme, jos Sisun juhla ei vedä vähintään kahtakymmentä tuhatta maailmanmatkalaista Suomeen opiskelemaan sisua vuoteen 2020 mennessä.

Paneelin teemana oli päivittää sisu 2000-luvulle. Aiheeseen sopivasti julkistimme seuraavaksi hurjan Sisu-pastillirasian päivityskampanjan. Jokainen suomalainen voi tänä kevään aikana ehdottaa omaa näkemystään siitä, miltä 2000-luvun Sisu näyttää. Voittavasta designista tulee sitten uuden ajan Sisu-rasia.

Seminaarin ylivoimainen kohokohta oli Pekka Hyysalon tunteita laidasta laitaan herätellyt huippupuheenvuoro. Urheiluonnettomuudessa halvaantunut Hyysalo kun on ehkä maailman kirkkaimpia sisun kasvoja. Hän on määrätietoisen harjoittelun kautta kuntouttanut itsensä niin, että on jopa pystynyt jo juoksemaan yli kahden kilometrin matkan. Horisontissa siintää tavoitteena maraton.

Pekka Hyysalo palkittiin puheenvuoron jälkeen vielä sisukkuudestaan Rahapajan sisu-juhlarahalla numero 1. Tämän jälkeen seurasi illan viimeinen julkistus: tämän kevän ajan ympäri Suomea näkyvät Suomalaisen sisun kasvot. Huippuvalokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvaamat tavalliset suomalaiset sisun ilmikuvat näkyvät tämän viikon ajan katukuvassa sekä pitkin kevättä suomalaisessa mediassa.

Tilaisuuden lopuksi esitimme kutsun tarttua toimeen.

Suomi tarvitsee nyt sisua enemmän kuin koskaan. Tarvitsemme sitä, että ylitämme itsemme ei vain kerran, ei vain kahdesti – vaan jatkuvasti uusien arjen haasteiden kohdatessa. Me emme tarvitse kuitenkaan vain jääräpäistä Suo, kuokka ja Jussi -sisua, vaan myös aitoa kohtaamista, rakkautta ja paljaana olemista. Sitä, että uskallamme olla sitä, mitä me aidosti olemme. Eikö siinä muuten olekin meidän toinen kansallisaarteemme, aitous?

Sisu löytyy sieltä, missä sinnikkyys loppuu. Sieltä, missä tie näyttää kääntyvän pystyyn ja haaste tuntuu mahdottomalta. Se on se kohta, jossa meissä jokaisessa on vielä vähän enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, tai mitä edes itse olemme uskaltaneet unelmoida.

Sisu on, niin kuin filosofi William James sen sanoi, ”toinen henki”, varavoima joka meistä kaikista löytyy silloin kun sitä kipeimmin tarvitaan. Otetaan nyt suomalainen sisu käyttöön ja pannaan tuulemaan.

Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Lue lisää Sisun juhlavuodesta täältä.

Kaikki ovat uskovaisia

01/10/2012

40 kommenttia

Uskonnosta, politiikasta ja kännyköistä puhuttaessa käy ilmi ihmisten perustavanlaatuinen dogmaattisuus. Oma usko, puolue tai kapula on se ainoa oikea. Kun vastaväitteitä esiintyy, ne sivuutetaan epäuskottavina, koska niihin ei sisälly oman uskomusjärjestelämä peruslähtökohtaa: sitä, että oma usko, puoluekanta tai härpäke on parempi.

Me olemme kaikki uskovaisia.

Jotkut uskovat Jumalaan, toiset eivät. Sitoumus omaan uskomusjärjestelmään on kuitenkin yleensä ihan yhtä dogmaattinen, riippumatta siitä, mikä se on. Ateistin maailmankuvan lähtökohta on, ettei Jumalaa ole. Bible Beltin seitsemännen sukupolven maajussi lähtee puolestaan siitä, että maailmaa hallitsee partasuinen superolento. iPhone-fanboyn perususkomus on se, että iPhone on parempi kuin Android. Politiikasta en edes uskalla puhua tässä.

Muut uskomukset ripustetaan sitten näiden perususkomusten ympärille. Kun älykästä suunnittelua puolustava ID-teoreetikko julkaisee uuden menestysteoksen, ateistit tyrmäävät sen – senhän on kirjoittanut ID-teoreetikko! Ja kun Samsung julkaisee uuden Android-puhelimen, on selvää, että se ei ole paljoa mistään kotoisin. Eihän siinä pyöri iOS. Ei mikään ihme, jos keskustelut sitten tulehtuvat.

William James lainasi merkkiteoksessaan Pragmatismi italialaista filosofi Giovanni Papinia. Papini vertasi pragmatistista asennetta hotelliin: hotellin huoneissa yksi rukoilee Jumalaa, toinen kirjoittaa ateistista perusteosta; kolmas tekee kemiallisia kokeita ja neljäs tähyää tähtiin. Pragmatismi on puolestaan käytävä, joka yhdistää näitä kaikkia itsessään enemmän tai vähemmän toimivia tapoja tarkastella maailmaa.

Friedrich Nietzsche opetti puolestaan perspektivalismia: me näemme kaikki maailman vain yhdellä tavalla, yhdestä perspektiivistä. Mutta oppimalla ottamaan uusia näkökulmia, opimme näkemään maailman rikkaammin. Ja vaikkei kukaan voi kaikkia näkökulmia löytääkään, mitä useammalla tavalla asioita osaa tarkastella, sitä todempana maailman näkee.

Meillä kaikilla on omat dogmimme, ja olen aika varma, ettei arkielämä olisi edes mahdollista ilman niitä. Olemme kaikki uskovaisia, halusimme sitä tai emme. Mutta silloin kun nahistelu alkaa kärjistyä, voisi olla hyvä tulla ulos dogmaattisesta huoneesta hetkeksi käytävään tuulettumaan. Ei se vastapuolikaan lähes koskaan kategorisesti väärässä ole. Vasta luopumalla hetkeksi omista dogmeistamme voimme oppia eri tavalla ajattelevalta jotain aidosti uutta.

Kuinka monet uskomukset oikeastaan pitävät paikkansa?

02/04/2012

21 kommenttia

Kansasin Topekassa sijaitseva Westboron baptistikirkko on tullut suomalaisille tutuksi tärähtäneen pastorinsa Fred Phelpsin uhittelusta. Phelpsin mukaan Suomi on varsinainen Sodoma ja Gomorra, jossa paholainen pääsee mekastamaan estoitta. Phelpsillä on kiivas kannattajakunta, joka jakaa hänen näkemyksensä. Phelpsin uskomuksissa ei näyttäisi kuitenkaan olevan päätä eikä häntää.

Mutta kenen käsitys asioista sitten pitää paikkansa? Katsotaanpas paria verrokkia. Otetaan aluksi vaikkapa Pasi, teologian opiskelija, joka suhtautuu uskontoon hartaudella, mutta tieteellisen viitekehyksen kautta tarkastellen. Pasi ajattelee, että vaikka Phelps onkin lähtökohtaisesti kristitty, hän kärjistää teologista kantaansa liikaa. Fysiikan opiskelija Pena on puolestaan ateisti. Hän on sitä mieltä, että kajahtanut pastori pitäisi kiikuttaa suorinta tietä pakkohoitoon.

Kuka on oikeassa?

Joka ikinen näistä hahmoista – Phelps itse ja hänen kuvitteelliset vastakappaleensa – ajattelee itse olevansa täysin oikeassa. Phelps tietää, että Suomi on viho viimeinen paheen pesä, koska täällä suhtaudutaan niin hövelisti vaikkapa homoihin ja niin edelleen. Pasi tietää, että Phelps on hihhuli, jota ei kannata ottaa tosissaan. Ja Pena tietää, että Phelps, niin kuin kaikki muutkin uskontoon hurahtaneet hörhöt, kärsii pahanlaatuisesta harhakuvitelmasta. Uskontohan on oopiumia kansalle.

Joka ikinen meistä sitoutuu apinan raivolla omiin uskomuksiinsa. Samalla toisin ajattelevien uskomukset alkavat vaikuttaa meistä älyttömiltä. Joka ikinen uskontokunta puhuu omista dogmeistaan absoluuttisina totuuksina – ja kilpailevan uskontokunnan uskomuksista hölynpölynä. Ihan samalla tavalla toimii tiede: jos sitä ei ole todistettu, sitä ei ole olemassa. Ja sitten ihmetellään, kun kivet hohtavat pimeässä.

Tosi asia on, että tiedämme loppujen lopuksi aivan tavattoman vähän. Kaikista uskomuksistamme oikeasti toimivia on todellisuudessa vain murto-osa. Vaikka monet uskomuksista tuntuvat tosilta, se johtuu siitä, että voimme aina tuoda häiriötekijän ilmaantuessa mukaan uusia olettamuksia. Kuten amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine totesi, mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi tuomalla mukaan riittävästi uusia reunaoletuksia.

Tieteellisellä maailmankuvalla on piirun verran uskonnollista paremmat selitysmahdollisuudet sikäli kuin puhutaan kuurakettien ampumisesta tai vaikkapa pimeässä hohtamisen selvittämisestä. Mutta tiedekään ei ole erehtymätön. Päin vastoin – myös iso osa tieteen tämänhetkisestä tietämyksestä tullaan osoittamaan ennen pitkää vääräksi. Kuten Berkeleyn yliopiston kehityspsykologian professori Alison Gopnik totesi luentosarjansa aluksi, 85% siitä mitä hän aikoo opettaa todistetaan vääräksi seuraavan 15 vuoden kuluessa.

Jos kerran niin monet toden tuntuiset uskomuksemme eivät pidä paikkaansa, mitä tässä voi oikein tehdä? Ratkaisu löytyy nähdäkseni amerikkalaiselta pragmatisti William Jamesilta. James luopui kokonaan totuuden käsitteestä sen klassisessa merkityksessä. Hänen mukaansa tosi uskomus on siis se, mikä toimii – kunnes se korvataan vielä paremmalla uskomuksella. Suuri osa uskomuksistamme ei pidä paikkaansa. Mutta niin pitkään kuin pärjäämme uskomustemme kanssa, voimme toimia ikään kuin ne pitäisivät paikkansa.

Fred Phelpsin maailmankuva voi ihan oikeasti olla toimiva näkemys Kansasin Topekassa. Pasin maailmankuva voi puolestaan antaa hänelle avaimet yhdenlaiseen hyvään elämään, Penan toiseen. Erilaiset uskomusjärjestelmät ovat siis puoliksi oikeassa: “meidän tapa” ajatella on kuin onkin usein mitä oivallisin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “noiden tapa” ajatella olisi väärin.

Valtavassa uskomustemme verkostoissa monet ovat taatusti sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta ei se mitään: niin pitkään kun uskomuksemme toimivat edes joten kuten, pidetään niistä kiinni. Sitten kun vastaan tulee jotain, jota emme enää osaakaan selittää, voimme avata uskomusjärjestelmämme lähemmälle tarkastelulle ja nähdä asiat uudessa valossa. Kuten Sokrates teroitti, viisainhan on kuitenkin se, joka tietää, että ei tiedä.

5 kovaa filosofian klassikkoa

08/11/2010

1 kommentti

Vaikken yleensä syvennykään tässä blogissa akateemisen filosofian kiemuroihin, ajattelin tällä kertaa luoda pienen silmäyksen mielestäni muutamaan keskeiseen filosofian klassikkoteokseen. Silmäys tiukkaan filosofiaan avartanee myös blogin ihmisläheisempää horisonttia.

Jos olet kiinnostunut tutustumaan filosofiaan läheisemmin, tässä viisi loistoklassikkoa, joista kukin toimii erinomaisena aloituspaikkana kohti syvällisempiä pohdintoja.

1. Platon: Apologia

Platonin taltioima Sokrateen puolustuspuhe teroittaa kirkkaimmillaan sen, mistä filosofiassa on kyse. Filosofi ei ole kaikentietävä besserwisser, joka laukoo totuuksiaan norsunluutornistaan. Sen sijaan filosofi on suurten kysymysmerkkien äärellä pohdiskeleva utelias tutkija, joka haluaa saada edes hieman tolkkua maailman mysteereihin. Samalla filosofinen tutkimusmatkailija ymmärtää, ettei lopullisia ratkaisuja tai vastauksia voi edes periaatteessa löytää.

Apologian kenties yleisimmin siteerattu osa koskee Sokrateen väittämää siitä, että hän on Ateenan viisain ajattelija ymmärtäessään, ettei ole järin viisas. Tämä tulkitaan usein Sokrateen nöyristelynä. Tosiasiassa Sokrates tarkoitti asian aivan kirjaimellisesti: hän itsekin piti itseään Ateenan viisaimpana miehenä.

Sokratesta vastustaneet sofistit olivat sitä mieltä, että viisain on se, joka tietää eniten. Sokrates ymmärsi, että parhaimmillaankin ihminen voi tietää vain pienen murto-osan maailmankaikkeuden salaisuuksista. Sokrates hyväksyikin mielihyvin Delfoin oraakkelin näkemyksen siitä, että Sokrates itse oli Ateenan viisain mies. Hän nimittäin ymmärsi, että tämä seurasi juuri siitä, ettei hän voinut tarjota lopullisia vastauksia filosofisiin kysymyksiin. Sofistisessa mielessä hän oli kaikkea muuta kuin viisas – mutta ymmärtämällä sofistisen viisauden arvottomuuden siis viisaampi kuin kukaan muu.

2. C.I. Lewis: Mind and the World Order

Minulle amerikkalainen Clarence Irving Lewis on pitkälti filosofi numero yksi: törmätessäni Lewisin 1923 julkaistuun paperiin ”A Pragmatic Conception of the A Priori” en vain saanut väitöskirjalleni kivijalkaa, vaan säästin varovasti arvioiden kymmenen vuotta tutkimustyötä. Monet vasta orastavat oivallukseni oli jo työstetty valmiiksi Lewisin tuotannossa.

Kahdesta Lewisin merkittävimmästä teoksesta valitsen tähän vähemmän teknistä filosofiaa sisältävän teoksen vuodelta 1929. Lewisin jälkimmäinen tietoteoreettinen opus An Analysis of Knowledge and Valuation (1946) on vielä tähän valitsemaani selkeämpi ja tarkkarajaisempi. Ensimmäistä kertaa Lewisiin tutustuvalle Mind and the World Order on kuitenkin helpommin lähestyttävä ja todennäköisesti innostavampi.

Teoksessa Lewis ei tee vähempää, kuin linjaa koko havaintokokemuksemme perusteet. Vanhan Köningsbergin ketun Immanuel Kantin filosofiasta ponnistaen Lewis rakentaa tietoteorian, jonka keskiössä on kolme asiaa: kokemuksessa annettu, käsitteet, joiden nojalla sitä tulkitsemme, sekä itse tulkinta.

Lewisin mukaan voimme tulkita kokemusta miten haluamme – maailma ei rajaa sitä, miten meidän pitäisi asioita tulkita. Siitä huolimatta meillä kaikilla on omat ennalta määrätyt tapamme lähestyä maailmaa, jotka riippuvat maailmankatsomuksestamme. Fundamentalistimuslimin ja tieteellisen ateistin maailmankatsomukset eivät siis ole sinänsä toisiinsa nähden parempia tai huonompia – vain parempia tai huonompia suhteessa joidenkin ihmisten perimmäisiin pyrkimyksiin.

3. William James: Pragmatismi

Pragmatistisen filosofiasuunnan valtavirtaan nostanut amerikkalaisfilosofi tarkastelee keskusteoksessaan totuuden ja maailman kokemisen luonnetta. James kiistää klassisen käsityksen siitä, että olisi olemassa vain yksi totuus. Sen sijaan hän väittää, että totta on se, mikä toimii. Totuus on ”käteisarvo”, joka annetaan sellaisille väittämille, joista seuraa jotain mielekästä.

Pragmatisti ottaa etäisyyttä puhtaaseen spekulaatioon ja idealismiin: pragmatistille platonilaisen ideataivaan asukit eivät ole merkityksellisiä, jollei niistä seuraa jotakin konkreettista. Pragmatisti peräänkuuluttaakin sitä, että filosofian tulisi aina perustua todellisiin seuraamuksiin, ja edesauttaa todellisia pyrkimyksiämme. Norsunluutornista on laskeuduttava takaisin maan pinnalle.

4. Ludwig Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Kuten Lewisin tapauksessa, on vaikeaa päättää, kumpi Wittgensteinin pääteoksista kuuluisi tälle listalle. Itävaltalaisnokkelikon esikoinen Tractatus logico-philosophicus on kuitenkin sen verran matemaattis-loogisesti painottunut, että tuplaveen jälkimmäinen opus sopinee paremmin yleisesti filosofiasta kiinnostuneelle.

Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein panee alulle filosofian kielellisen käänteen: ajatussuunnan, joka kiinnittää huomiota filosofian ja kielen intiimiin suhteeseen. Wittgenstein kritisoi klassista ajatusta siitä, että sanoilla on kiinteät viittauskohteet. Hän korostaa erityisesti kielen toiminnallisuutta: sanan merkitys on siinä, miten sitä käytetään. Kielen käyttö on eräänlaista peliä: ”kielipeliä”.

Wittgenstein alleviivaa myös sitä, että kieltä käytetään paljon muussakin kuin vain väitelauseissa. Kielenkäyttöä ovat myös pyynnöt, toiveet ja käskyt. Kielenkäytössä keskeistä on yhteisten sääntöjen noudattaminen: yksityistä ”ajattelun kieltä” ei oikeastaan edes voi olla olemassa, vaan kielenkäyttö edellyttää aina sosiaalista vuorovaikutusta.

5. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, osat 1–3

Friedellin massiivinen historiateos kuuluu mielestäni ehdottomasti filosofisten merkkiteosten listalle. Erityisesti saksalaisesta idealismista ja erikoisesta juutalais-kristillisestä mystiikasta ammentava Friedell rakentaa kiehtovan, filosofisesti vahvasti kuormittuneen katsauksen länsimaiseen historiaan renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan.

Friedell osoittaa käsittämätöntä tarkkanäköisyyttä tulkitessaan niin Goethen kuin Kantin, Schopenhauerin kuin Nietzschenkin ajattelua. 1900-luvun alun renessanssinero osoittaa magnum opuksessaan yleissivistyksensä rajattomuuden ja näkemyksensä kattavuuden, vaikka ei varsinaisesti esitäkään omia teesejä. Kulttuurihistoriassaan Friedell toteuttaakin hyvin sokraattista filosofiaa: hän tarkastelee vanhoja kysymyksiä ja avaa uusia, eikä tyrehdytä pohdinnon iloa sulkemalla ylimielisesti orastavia uusia tutkimussuuntia.