Meillä vallitsee yhä aristoteelis-skolastinen käsitys siitä, että ihmisillä on joukko erilaisia ominaisuuksia, jotka määrittelevät sen, minkälainen ihminen on. Yksi on pitkä, toinen vahva ja kolmas punatukkainen. Samalla tavoin on tapana ajatella, että on olemassa lahjakkaita, älykkäitä ja luovia ihmisiä, niin kuin on häiriintyneitä, keskittymiskyvyttömiä ja tyhmiäkin ihmisiä.
Ongelmana tässä on, ettei ominaisuuksia ole olemassa. Yksikään mainitsemistani ominaisuuksista ei nimittäin koske puhtaasti sitä yksilöä, jolle ominaisuus suodaan. Kuten Beau Lotto osoittaa loistovideossaan, kokemus väristä on aina kontekstisidonnainen: täplän väri määräytyy suhteessa siihen, mitä muita täpliä sen lähellä on. Sama pätee myös muihin ominaisuuksiin.
Ominaisuudet ovat suhteita.
Joka ikinen ominaisuus määräytyy aina suhteessa sekä toisiin ihmisiin, että toiminnan ympäristöön. Miten määrittelemme, kuka on vahva? Seiskaluokkalainen painonnostoa harrastava Tomppa saattaa olla varsinainen teräsmies verrattuna luokkakavereihin. Venäläisen jättiläispainija Alexander Karelinin rinnalla taas jopa Arnold Schwarzenegger on höyhensarjalainen.
Flow-teorian isä, amerikanunkarilainen Mihaly Csikszentmihalyi havaitsi puolestaan luovuutta tutkiessaan, ettei luovuutta voi irrottaa ominaisuutena luovaa työtä arvioivasta yhteisöstä. Mitään luovuusgeeniä ei ole olemassa: luova yksilö on sellainen, jota pidetään luovana. Suhteessa nyky-yhteiskuntaan, Vincent van Gogh on yksi kaikkien aikojen suurimpia luovia neroja. Suhteessa omaan aikaansa, hän oli tyhjänpäiväinen tuhertelija.
Samaten älykkyys määrittyy viime kädessä suhteessa ympäristöön – sanoivat Stanford-Binet -asteikon puolustajat mitä tahansa. Miljardööri ja filantrooppi Richard Branson oli lapsena vakuuttunut lukihäiriönsä vuoksi olevansa tyhmä kun saapas. Koulussa hänen toimintatapansa kun ei tuottanut juurikaan mielekkäitä tuloksia. Branson ymmärsi kuitenkin ihmisten päälle. Jätettyään koulun kesken hän kylvikin bisnesimperiuminsa siemenet muutamassa vuodessa vinyylilevyjä kaupitellen.
Kokeissa säännönmukaisesti reputtavaa koltiaista pidetään helposti tyhmänä. Tuskin kukaan erehtyisi kuitenkaan enää väittämään, että Bransonilta puuttuisi hoksottimia. Päin vastoin, kymmeniä menestyneitä maailmanluokan yrityksiä rakentanutta visionääriä pidetään yleisesti yhtenä maailman merkittävimmistä elossa olevista bisnesneroista.
Synnynnäistä lahjakkuutta, luovuutta tai älykkyyttä, sen enempää kuin levottomuutta tai keskittymiskyvyttömyyttäkään ei ole olemassa. Ominaisuudet nousevat aina esiin suhteessa siihen ympäristöön, jossa ihmisen tuottamia tuloksia arvioidaan.
Viisas ihminen on sellainen, joka tekee viisaita asioita. Häirikkö taas tunnistetaan siitä, että hän tekee häiritseviä asioita. Bisnesviisaus voi olla kuitenkin jopa haitaksi luokkahuoneessa. Levottomat jalat taas saattavat tehdä mestarillisen tanssijan.
Pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta kuin H.C. Andersenin klassikkosadussa. Ankanpoikasten joukossa joutsen on tosiaan ruma konkelo. Mutta päästessään omiensa joukkoon – päästessään toteuttamaan kutsumustaan ja toimimaan temperamenttinsa mukaisesti – se nousee uljaaseen lentoon valkeana kaunottarena.
Ajattelun ammattilainen 
Lohdullista on ajatella noin kuin kirjoitat. Mutta tuo väitteesi, että ”synnynnäistä lahjakkuutta, luovuutta tai älykkyyttä, sen enempää kuin levottomuutta tai keskittymiskyvyttömyyttäkään ei ole olemassa” alkaa horjua hyvinkin helposti: mitä ovatkaa ADHD-lapset, joilla levottomuus johtuu selvästi aivoissa havattavasta ”erilaisuudesta” tai sitten itse Ruotsin kuningas, joka taatusti on saanut kaikki mahdolliset virikkeet vauvasta alkaen, mutta intelligentsia ei silti erityisemmin loista!?
Lahjakkuushan on tosin niin monimuotoista, että sitä on aina vaikea jokaisen kohdalla kartoittaa kuten kirjoitit.
Äsketäin tuli televisiosta dokumentti autitisesta pojasta, joka soitti pianoa. Kysymys ei ilmeisesti ollut kuitenkaan mistään luovuudesta vaan ällistyttävästä eri sävelten erottamiskyvystä ja muistista??
Ihan pieni tarkennus: ADHD:lle ei ole löydetty mitään selkeää aivoperäistä selitystä. (Ei myöskään geneettistä, vaikka monenlaisia mahdollisia eroavuuksia onkin tarjottu.) ADHD:n alkuperäinen nimityshän oli MBD eli minimal brain damage, joka tarkoitti sitä, että levottomien lasten aivoissa oletettiin olevan niin ’minimaalinen’ aivovaurio, ettei sitä voitu neurologisesti todeta. Tämä oikeutti kuitenkin määräämään lapsille amfetamiinia, joka rauhoitti heidät tehokkaasti koululuokassa.
Arvoisa Eläkeläinen,
Kuten Timo huomauttaa, ADHD:sta ei ole yksiselitteistä neurologista näyttöä. Kannattaa myös huomioida, että koko ADHD-diagnoosi on tällä hetkellä kriisin kohteena. On ilmennyt, että monet diagnoosia kehittäneet lääkärit, kuten Harvardin Joseph Biederman, ovat saaneet valtavia rahasummia ADHD-lääkkeitä kehittäviltä yhtiöiltä.
Sanottakoon vielä, että jollei ADHD-diagnosointimenetelmiä ole viime lukemani jälkeen päivitetty, on kyseessä käyttäytymisoireisiin perustuva diagnoosi. Toisin sanoen: jos lapsi käyttäytyy häiriintyneesti, hänellä voidaan todeta ADHD. Ja sen seurauksena hän käyttäytyy häiriintyneesti, koska hänellä on ADHD. Kyseessä on siis klassinen kehäpäätelmä.
Kuten Gillian Lynnen tapaus osoittaa, yhdessä ympäristössä ADHD-diagnoosille altis lapsi voi toisessa kasvaa superlahjakkaaksi merkkihenkilöksi. Ominaisuuden esiin tulo ei siis riipu vain yksilöstä, vaan yksilön suhteesta ympäristöönsä.
Suosittelen vilkaisemaan esimerkiksi tätä sivua: http://en.wikipedia.org/wiki/Controversy_about_ADHD
Voin halutessasi linkittää laajemminkin materiaalia ADHD-kysymyksistä.
Sivuhuomio vielä naapurikunkusta. Olen aika vakaasti sitä mieltä, että ihminen ei opi, ellei hän ole kiinnostunut oppimastaan. Voihan olla, että Kaarle Kustaan oma kutsumus löytyisi vaikkapa puutarhurin hommista. Tällöin ei liene ihme, jos ei hovin oppi tartu järin helposti. Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja mielenkiinnon.
Erinomainen kirjoitus.
Tältä pohjalta katsottuna ”hyvä ominaisuus” pääsee esiin positiivisesti etsimällä sille oikean toimintaympäristön. Tämä on mielenkiintoinen tukijalka esim. omaa uraa ajatellen. Miksi pitäisi pyrkiä omalta mukavuusalueelta pois, juuri silloinhan ajautuu tilanteisiin joss oma erinomaisuus ei saa aikaa mitään merkittävää?
Hmm…
Ari,
Kiitos kommentistasi!
Nähdäkseni mukavuusalueelta poistuminen on kehityksen ennakkoehto. Mutta liian kauas ei kannata harhautua, koska silloin tosiaan oma olemus ei pääse enää ilmenemään myönteisinä ominaisuuksina.