4 loistavaa TV-sarjaa ajattelun ammattilaiselle

Aivoton kanavasurffaaminen on naamioitua seinän tuijottamista. Ongelmana ei kuitenkaan ole televisio välineenä – vaan sieltä pulppuava passivoiva sisältö. 2000-luvulla televisio on jopa kokenut orastavan muodonmuutoksen. Vaikka aallot ovatkin täyttyneet entistä turruttavammasta tosi-TV-hutusta, ovat erityisesti TV-sarjat muuttuneet parhaimmillaan älyllisesti haastaviksi ja syväluotaaviksi teoksiksi.

Siinä missä The Wire on suoranainen postmoderni audiovisuaalinen romaani dostojevskimaisine henkilöhahmoineen ja mestarillisine juonenkäänteineen, tai missä Battlestar Galactica ja Stargate Universe ovat päivittäneet science fiction -genren uusiin ulottuvuuksiin, löytyy TV-aalloilta myös kaikenlaista mielenkiintoista ajattelun kiemuroista kiinnostuneelle. Tässä neljä TV-sarjasuositusta ajattelun ammattilaiselle.

1. House MD

Hugh Laurien esittämä erikoislaatuinen tohtori on lääketieteen maailmaan päivitetty versio Sherlock Holmesista. House on erinomainen sarja erityisesti abduktiosta eli salapoliisipäättelystä kiinnostuneelle. Housen työryhmineen usein hyödyntämä differentiaalidiagnoosi on nimittäin paraatiesimerkki abduktiivisesta päättelystä: potilaan oireiden perusteella rakennetaan erilaisia hypoteeseja. Niitä testataan sitten hoitoratkaisuja kokeilemalla.

House on muutenkin loistava sarja Sherlock Holmesinsa lukeneelle: erityisesti alkuaikojen tuotantokaudet kun vilistävät toinen toistaan nokkelammin piilotettuja viittauksia Baker Streetin yksityisetsivään.

2. Lie to Me

Bodylanguage-guru Paul Ekmanin tutkimuksista ammentava poliisisarja kertoo omintakeisen tiedemies Cal Lightmanin edesottamuksista. Ekmanin töiden pohjalta tyypitelty Lightman on perehtynyt vuosikymmeniä valheenpaljastukseen, ja saa roiston kiinni jopa suupielen nostosta. Brittiläinen laatunäyttelijä Tim Roth tyypittelee eksentrikon erinomaisesti.

Sarja on mielenkiintoinen tutkimusmatka kasvonilmeiden ja ruumiinkielen kiehtovaan maailmaan. Samalla se koulii katsojaa myös tunnistamaan erilaisia tyypillisiä ruumiinkielen viestejä. Suosittelemisen arvoinen sarja jokaiselle ruumiinkielestä kiinnostuneelle, jos kohta kannattaakin muistaa, että kyse on ensi sijassa fiktiosta. Tieteestä kiinnostuneen kannattaa kurkata Ekmanin sarjaa kommentoivaa blogia tai vaikkapa Allan ja Barbara Peasen kirjoituksia.

3. Sherlock

BBC:n modernisoitu versio Sherlock Holmesista on britti-TV:n kärkikirjoittaja Steven Moffatin taidonnäyte. Nykyaikaan päivitetyt Sherlock-klassikot toimivat kuin häkä. Benedict Cumberbatch tekee fantastista työtä Sherlockina, huolimatta siitä, että hän onkin Baker Streetin omalaatuiseksi etsiväksi nuorehko. Martin Freeman maalaa myös erinomaisen kuvan Holmesin aisapari Watsonista.

BBC:n sarja on oikeastaan kokoelma TV-elokuvia: kukin tuotantokausi käsittää neljä puolentoista tunnin ”jaksoa”. Jaksot on tyylitelty klassisten Sherlock-tarinoiden pohjalta, kuitenkin sopivasti taiteellisia vapauksia ottaen. Klassikkoromaani A Study in Scarlet vääntyy muun muassa vitsikkäästi avausjaksoksi ”A Study in Pink”.

4. Olipa kerran… keksijät

Albert Barillén mestarillinen sarja oli uraauurtava aikanaan. Tähän kastiin sopisivat yhtä hyvin opettavaiset Olipa kerran… elämä ja Olipa kerran… ihminen. Ajattelijalle erityisesti keksijänerot tarjoavat  Barillén laajasta tuotannosta kiinnostavaa ihmeteltävää.

Barillén sarja kertaa keksijänerojen elämänkaaria ja oivalluksia Heronista da Vinciin, Edisonista Einsteiniin. Keksijänokkelikkojen keskeisimmät elämänvaiheet ja oivallukset käydään läpi lennokkaasti ja innostavasti – niin, että jopa alle nelivuotiaat mukulat jaksavat tapittaa sarjaa loputtomiin. Sarja antaa oivallisen läpileikkauksen eräiden ihmiskunnan nerokkaimpien mielien historiasta.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.