Extended Mind

Perustimme viime keväänä teknologiastartupin, joka rakentaa ratkaisuja ajattelun ja teknologian siltaamiseen. Ensimmäinen tuote on tänä vuonna julkaistava mobiilisovellus ja verkkopalvelu Extended Mind.

Extended Mind on jatke mielellesi. Se on tapa hallinnoida tehtäviäsi ja tietoasi niin että hommat hoituvat lennokkaasti ja mukavasti, ja tarvittava tieto pysyy käsillä aina kun sitä tarvitset.

Extended Mind:sta tulee tavallaan tehtävän- ja tiedonhallinnan Nike+.

Vuosi 2014 tulee olemaan päälle puettavan teknologian läpimurtovuosi. Älykellot, älylasit ja muut mukana kulkevat ratkaisut tulevat mullistamaan tapamme käyttää teknologiaa ja tietoa samalla tavoin kuin älykännykät vuonna 2007.

Luullakseni muutaman vuoden kuluttua kaiken mobiiliteknologian pitää pystyä toimimaan yhtä luontevasti kuin se olisi mielesi jatke. Tämän kysymyksen parissa myös meidän teknologiatiimimme työskentelee.

Jos haluat päästä ensimmäisten joukkoon kokeilemaan Extended Mindia, kirjaudu beta-listalle osoitteessa ext.md. Sikäli jos ensiversion kehittelyssä ei tule yllättäviä mutkia matkaan, alkavat betatestaukset kevään aikana.

Laitan nyt keväällä paljon omaa aikaani ja ajatystyötäni kiinni Extended Mindin kehittämiseen. Tästä syystä Ajattelun ammattilainen siirtyy toistaiseksi tauolle.

Kirjoitan keväällä aktiivisesti ajattelua, teknologiaa ja tulevaisuutta käsittelevää Extended Mind -blogia. Tutustu blogiin täällä.

Pasi ja Pena Afrikassa

Pasi ja Pena lähtivät kilpailevien kenkäkauppojen edustajina tutkimaan Afrikan markkinoita. Kun he olivat aikansa reissanneet pitkin poikin Afrikkaa, he sähköttivät kotiin raporttinsa.

Pasin viesti kuului näin: ”Kukaan ei käytä täällä kenkiä. Tilanne on täysin toivoton. Markkinoita ei yksinkertaisesti ole. Palaan kotiin.”

Pena puolestaan sähkötti tähän tapaan: ”Kukaan ei käytä täällä vielä kenkiä. Lähettäkää heti kolme kontillista. Täällä on planeetan kuumimmat markkinat. Jään tänne tekemään elämäni kauppoja!”

Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraavat blogikirjoitukset ilmestyvät tammikuussa. Lämmintä joulua ja lennokasta uutta vuotta kaikille!

Kohta putoaa pommi

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.

Ihmiset ovat ihmisiä

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Cheekiä pelottaa

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Uusi oppiminen

Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.

Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.

Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?

Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.

Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?

Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.

Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.

Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.

Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.

Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.

Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.

Filosofian Suurista Kysymyksistä

Kautta ihmiskunnan historian ihmisiä ovat askarruttaneet Suuret Kysymykset. Miksi me olemme täällä? Minkälaisia olentoja me oikeastaan olemme? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?

Näitä suuria filosofisia kysymyksiä on pohdittu tuhansia vuosia, dokumentoidusti ainakin kaksi ja puoli vuosituhatta antiikin Kreikan ajoista alkaen. Ja vaikka niitä on pohdittu pohtimasta päästyäänkin, askarruttavat ne monien mieltä yhä.

Filosofia on viisauden rakastamista. Sokrateelle se tarkoitti oman ymmärryksen rajallisuuden hoksaamista. Aristoteleelle loppumatonta ja tinkimätöntä etsiväntyötä maailmankaikkeuden ihmeiden äärellä.

Kant halusi osoittaa tiedon rajat, jotta uskolle jäisi tilaa. Ja Wittgenstein katsoi ratkaisseensa filosofian ongelmat lopullisesti loogisella kalkyylillaan. Kunnes itse osoitti teoriansa puutteellisuuden.

Iso osa nykyajan akateemisesta filosofiasta keskittyy Suurten Filosofien ajattelun tulkintaan. Monet yliopistoissa käynnissä olevat tutkimushankkeet tai konferensseissa esiteltävät tutkimuspaperit eivät käsittele niinkään Elämän Tarkoitusta tai Maailmankaikkeuden Perusluonnetta, vaan ehkäpä Augustinuksen käsitystä elämän tarkoituksesta tai Leibnizin näkemystä maailmankaikkeuden perusluonteesta.

Olemassaolevan ajattelun ymmärtäminen on kyllä äärettömän tärkeää. Ilman ajattelumme historian ymmärrystä tekisimme samat virheet yhä uudestaan. Eikä uuden ajattelunkaan synnyttäminen ole kovin helppoa tutustumatta ensin niihin Jättiläisiin, joiden hartioilla seisomme.

Nähdäkseni kyse ei olekaan joko tai -asetelmasta. Kumpaakin tarvitaan: niin ajattelun tulkintaa kuin uutta ajatteluakin.

Suuria Kysymyksiä voisi kuitenkin nähdäkseni kysyä useammin itsekin. Tästä syystä julistimme Filosofian Akatemialla alkuviikosta kirjoituskilpailun. Kilpailu on avoin jokaiselle ajattelusta kiinnostuneelle, koulutustaustaan katsomatta.

Itse asiassa akateemisuus ei ole suinkaan aina ollut edellytys maailmaa muuttaneelle ajattelulle. Kierkegaard teki elämäntyönsä akateemisen maailman laitamilla. Wittgenstein kirjoitti ainoan elämänsä aikana julkaistun filosofisen teoksen nuorena insinöörinä ja rintamamiehenä ensimmäisessä maailmansodassa. Sokrates harjoitti filosofiaansa esittämällä kysymyksen toisensa perään Ateenan toreilla.

Keskeistä kirjoituskilpailussa onkin palava intohimo ajatustyötä ja pohdintaa kohtaan sekä pyrkimys oman ajattelun selkokieliseen ja kiteytettyyn ilmaisuun.

Kirjoituskilpailun teemana on ”Elämän tarkoitus”. Koostamme parhaista esseistä kirjan. Voittaja palkitaan myös rahapalkkiolla.

Tutustu kilpailun ohjeisiin tarkemmin täältä.

Tuottavuuden syöksykierteestä uuteen nousuun

Viime aikoina on puhuttu paljon työaikojen ja työurien pidentämisestä. Erityisesti kovilla oleva raskas teollisuus kärsii siitä, ettei työntekijöiden tuottavuus vastaa haastavaa markkinatilannetta. Tulos syöksyy ja tulevaisuus näyttää synkältä. Ratkaisuksi ehdotettu työajan pidentäminen tuskin kuitenkaan helpottaa ongelmaa. Se voi jopa synnyttää entistä suurempia taloushaasteita.

Taloustieteen nobelisti Edmund Phelps totesi taannoin London School of Economicsilla pitämällään luennolla, että tuottavuuden voi laskea tällä kaavalla:

tuottavuus = pääoma x aika x inhimillinen pääoma

Työaikaa ja eläkeikää ylös hilaavat ovat ilmeisesti ajatelleet ykskantaan, että jos aikakerrointa hilataan ylös, tuottavuus kasvaa.

Puhtaan matemaattisessa maailmassa näin olisikin asian laita. Mutta kun emme elä matemaattisessa maailmassa, vaan ihmisten maailmassa. Ja ihmisten maailmassa lisääntynyt työkuorma lisää myös stressin ja ahdistuksen määrää.

Työajan lisääminen korreloi itse asiassa käänteisesti inhimillisen pääoman kanssa. Toisin sanoen, jos työaikoja nostetaan, yksilöllinen työteho laskee. Erityisen keskeistä tämä on tietointensiivisillä ja palveluun keskittyvillä aloilla, joissa viretila korreloi suoraan suorituksen laadun kanssa. Ongelmanratkaisukyky ja sosiaalinen kanssakäyminen kun sukeltavat kuin lehmän häntä kun väsymys lisääntyy.

Niin kuin Pekka Pohjakallio ja Saku Tuominen huomauttavat erinomaisessa Työkirjassaan, viimeisen sadan vuoden aikana merkittäviä tuottavuusnousuja on saatu nimenomaan työaikaa lyhentämällä. Syy on juuri tämä käänteiskorrelaatio inhimillisen pääoman kanssa.

Työajan nostaminen johtaa siis erittäin todennäköisesti kokonaistuottavuuden laskuun. Sitten vasta pulassa olemmekin.

Mikä siis avuksi?

Phelps totesi luennollaan, että olennaisin parametri yhtälössä on inhimillinen pääoma. Jos satsaamme ihmisten innostukseen, hyvinvointiin, toimiviin työolosuhteisiin ja järkevään ja reiluun johtajuuteen, nousee ihmisen suorituskyky raketin lailla. Tästä on viime aikoina tullut tutkimusnäyttöä vaikka millä mitalla.

Innostuneet ihmiset tuottavat fiksusti johdetuissa yhteisöissä käsittämättömiä onnistumisia. Samalla kun naapuritalossa kehnosti johdetut työnarkkarit raatavat kellon ympäri saamatta kuitenkaan mitään järkevää aikaiseksi.

Kaikkein surullisin esimerkki tuottavuuden täysin päättömästä johtamisesta on nykyaikainen yliopistojärjestelmä. Käytännössä hyödyttömään mittaamiseen ja byrokratiaan johdetut yliopistot kuluttavat tuntikaupalla huippukoulutettujen tutkijanerojen aikaa lomakkeiden täyttämiseen, tuntien mittaamiseen ja alaisten älyvapaaseen arviointiin. Niin kuin Panu Raatikainen kirjoituksessaan osuvasti luonnehti, yliopistoista on tullut byrokraattisessa kafkamaisuudessaan pienoiskoon Neuvostoliitto.

Samalla yritykset ovat kuitenkin jo ilahduttavasti heränneet siihen, ettei ihmisiä voida johtaa puhtaan matemaattisesti, vaan tarvitaan jotakin muuta. Alati nopeammin muuttuvassa markkinataloudessa yksilöiden innostuneisuus ja järkevä johtamiskulttuuri eivät enää ole kiva pikku rekrytointibonus. Ne ovat pian elinehto tulokselliselle yritykselle.

Jos haluamme veivata kansantalouden uuteen nousuun, kannattaisi meidän nähdäkseni seurata Phelpsin kehotusta ja satsata inhimilliseen pääomaan. Siis innostukseen, reiluun johtajuuteen, fiksusti suunniteltuun koulutukseen ja perusturvaan. Ulos joutavat tuntimittarit, lomakeviidakot, luottamuksen ja arvostuksen puute sekä ihmisten kohteleminen objekteina.

Siinä vaiheessa kun saamme ihmiset ihan aidosti innostumaan omasta työstään meillä onkin sitten käsissämme ihan vastakkainen ongelma. Aidosti työstään ja työyhteisöstään innostunutta kun voi olla koko lailla hankalaa saada lomailemaan riittävästi.

Rakkaus ei ole tunne

Keltainen lehdistö tekee parhaansa ottaakseen yhden tärkeimmistä sanoistamme hengiltä. Puhutaan salarakkaista ja julkkisten uusrakkaista. Lehtien palstoilla repostellaan oman tunne-elämän vuoristorataisuudella. Samalla unohdetaan, mistä rakkaudessa on oikeasti kysymys.

Rakkaus ei ole tunne, vaan päätös. Päätöksen taustalla on kyllä ihastusta ja intohimoa. Mutta näistä tunteista kypsyy todellinen rakkaus: autenttinen halu sitoutua. Pappi ei kysy vihkiseremoniassa: ”onko hyvä fiilis?” Hän kysyy: ”tahdotko?”

Rakkaus on tahtomista. Se on sitä, että vaikka ei aina tuntuisikaan hyvältä, sitoudut silti. Vaikka sattuu, olet vierellä. Vaikka on vaikeaa, kannattelet. Olet läsnä. Päätät. Ja päätät yhä uudelleen.

Rakkaus voi kohdistua ihmiseen. Se voi myös kohdistua työhön tai aatteeseen. Niin kuin Steve Jobs sanoi, työ voi olla yksi elämän suurista rakkaustarinoista.

Rakkaus on autenttista halua sitoutua. Se on antautumista, oman elämän antamista toisen käteen. Rakkaus on sitä, että toinen menee minun edelleni. Se on sitä, että minusta tulee suurempi kuin mitä yksin olen. Se on yhdessä yhdeksi tulemista.

Rakkaus on päätös siitä, että kävi miten kävi, toinen menee aina edelle. Kenties rakkauden kirkkain osoitus onkin varmuus siitä, että on valmis kuolemaan toisen puolesta.

Me tarvitsemme lisää rakkautta. Me tarvitsemme lisää tahtoa. Lisää halua jatkaa, vaikka sattuisi.

Tunteet tulevat ja menevät, ne ovat hetkellisiä. Rakkaus, päätös, pysyy.

Rakkaus on päätös antautua toiselle. Ja rakentaa vuosi vuodelta yhdessä parempaa.

Suomalaisen sisun uusi aalto

Nuori supersankari Pekka Hyysalo pisti sosiaalisen median sekaisin torstain Sarasvuo-ohjelmassa.

Kun ihminen elää vahvuuksiensa kautta, heikkoudet eivät katoa minnekään. Ne vain menettävät merkityksensä. Aivan liian moni meistä kuitenkin vain tuijottaa heikkouksiaan.

Martin Seligmanin kuuluissa luonteenvahvuustutkimuksissa kävi ilmi, että ihmiset, jotka tunnistavat vahvuutensa ja elävät niiden kautta myös voivat merkittävästi paremmin.

Meissä jokaisessa on heikkouksia. Niitä korjaamalla ei tule koskaan valmista. Mutta tunnistamalla, missä olemme vahvoja, voimme elää täyttä elämää, olivat heikkoudet minkälaisia vain.

Toistan: meistä jokaisella on heikkouksia. Yhdellä se näkyy huterana kävelynä. Toisella levenneenä vatsanseutuna. Kolmannella epävarmuutena nukkumaan mennessä. Kukaan ei ole täydellinen.

Mitä uskomattomimmat vastoinkäymiset voivat kääntyä vahvuuksiksi. Joskus tämä vaatii sisua. Tästä Hyysalo on erinomainen esimerkki.

Tästä syystä onkin ollut päätöntä nähdä, miten näinkin inspiroiva ja kannustava esimerkki voi ruokkia kyynistä ajatusmaailmaa.

Amu Urhonen syytti Sarasvuota ja Wirtasta ylistämällä alistamisesta. Aika hämmentävä ajatus.

Nähdäkseni Sarasvuo ja legendaarista tilannetajua osoittanut Toni Wirtanen nimenomaan kohtasivat Hyysalon vertaisenaan.

Niin kuin pitääkin. Jokaisen ihmisarvo kun on vakio, sama se miltä näyttää tai miten kroppa toimii.

Ja kai sen nyt kuuluukin olla inspiroivaa, kun joku pystyy nostamaan vahvuutensa esiin jopa tällaisen vastoikäymisen jälkeen. Hyysalo kun joutui onnettomuutensa jälkeen viettämään pitkän aikaa liikuntakyvyttömänä. Ja on siitä ponnistanut takaisin pystyyn. Seuraavaksi juoksee maratonin.

Emilia Lahti määrittelee sisun kykynä kääntää massiivinen vastoinkäyminen uudeksi mahdollisuudeksi. En ensi hätään keksi Talvisodan sankareiden jälkeen parempaa esimerkkiä sisusta kuin Hyysalon.

Ei Hyysalon haastattelu mitään cripspiraatiota edusta. Vaan puhdasta inspiraatiota.

Sisullaan kirkas esimerkki meistä jokaiselle.