Tolkun ihminen on toiminnan ihminen

Tässä nopea tekstianalyysi Jyri Paretskoin kirjoituksesta. Huolimatta siitä, kuinka kivaa on jakaa Martin Luther Kingin (sinänsä ihan loistavaa) hiljaisuussitaattia, Paretskoi ei ainakaan kehottanut tolkun ihmisiä olemaan hiljaa ja katselemaan sivusta kun ääriliikkeet kaappaavat vallan.

Paretskoin mukaan tolkun ihminen (lainaukset suoraan tekstistä):

  • on valmis auttamaan apua tarvitsevia
  • ymmärtää, että viranomaiset tekevät työnsä, tunnistavat todelliset turvapaikan tarvitsijat ja käännyttävät muut pois
  • vaatii poliitikoilta toimia, jotka takaavat yhteiskuntarauhan
  • tuomitsee seksuaalisen häirinnän ja väkivallan riippumatta siitä, kuka siihen syyllistyy
  • toivoo, että jokainen voi tuntea olonsa turvalliseksi, mutta ymmärtää, ettei kaduille tarvita partioita
  • ei tee johtopäätöksiä tai yleistyksiä tuntemattomista ihmisistä sen perusteella, mihin kansanryhmään nämä sattuvat kuulumaan
  • ei pelkää kohdata ihmistä ihmisenä
  • osaa keskustella kriittisesti maahanmuuttopolitiikasta
  • on asiallinen, perustelee näkemyksensä ja kunnioittaa toisia
  • tuomitsee rasismin yksiselitteisesti
  • ei alennu räyhäämään nimettömänä internetin keskustelupalstoilla vaan esiintyy suoraselkäisesti omalla nimellään

Ja niin edelleen.

Huomaatko, mitä tolkun ihminen ei tee? Hän ei vedä koko ajan hernettä nenäänsä.

Paretskoi puhuu myös hiljaisuuudesta. Ongelma ei ole se, että tolkun ihmiset ovat hiljaa. He käyvät keskustelua koko ajan – ja tekevät asioita parempaa Suomea rakentaakseen.

Ongelma on, että tämä keskustelu ja rakentaminen jää kaiken kouhottamisen jalkoihin.

Mitä jos jätettäisiin hetkeksi se herne pöydälle ja juteltaisiin vähän?

Peace out.

Ääripäistä ja ääripäistä

Eilinen Iisalmen sanomien Jyri Paretskoin kirjoitus tolkun ihmisistä oli heittämällä paras kannanotto kiivaana vellovaan maahanmuuttokeskusteluun. Kohkaamisen jalkoihin kun tuntuu jäävän se tosiseikka, että palstatilaa valtaa nimenomaan marginaalinen vähemmistö – eivät kansan ”syvät rivit”.

Suurin osa suomalaisista kykenee keskustelemaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä haasteista ihan normaalisti ilman sormella osoittelua tai vastapuolen kantojen kärjistämistä. Mutta harmillisesti tämä maltillinen enemmistö ei saa palstatilaa, koska filosofinen ”toisaalta ja toisaalta” -pohdinta ei raflaa lööpeissä tai blogeissa yhtä komeasti kuin ”natsit riehuivat Tukholmassa” tai ”mamut vaanivat puskassa”.

Keskustelu näyttää poteroituneen kahden vihaisen ja pelokkaan ääripään olkinukkeasemasotaan. Samaan aikaan enemmistö, vaikka haluaisi, ei kykene käymään mielekästä julkista keskustelua, johtuen nykymedian lainalaisuuksista (pähkinänkuoressa: se myy mikä pelottaa tai kiihottaa eniten).

Nämä keskustelun ääripäät ovat siis juurikin ne tahot, jotka joko syyttävät toista osapuolta kategorisesti rasisteiksi tai suvakeiksi. Keskustelun vastakohtaparit eivät siis ole suvaitsevasti argumentoivat ja polttopulloiskijät – tai kääntäen puskaraiskaajat ja isänmaan toivot. Keskustelun ääripäät ovat ne tahot, jotka kategorisesti kieltäytyvät näkemistä, että myös toisin ajattelevilla voi olla hyvät perusteet omille näkökulmilleen.

Alleviivaan vielä: puhun siis nimenomaan käynnissä olevan keskustelun ääripäistä. Näiden poteroituneiden ja äänekkäiden keskustelijoiden lisäksi meillä on nimittäin vielä kaksi vielä  pienempää vähemmistöryhmää: itse polttopullojen heittäjät ja puskissa vaanijat.

Näissä ryhmissä – siis sekä ”natseissa” että ”raiskaajissa” – puhutaan pahimmillaankin vain muutamista kymmenistä ihmisistä. Mutta lööpit ja meidän pelkoreaktoita pään tukkoon sylkevät mantelitumakkeemme synnyttävät kuvan siitä, että polttopulloiskijöitä ja terroristeja vaanii jo joka kulman takana.

Väliaikatiedote: ei vaani.

Idiootteja ja rikollisia on ollut aina. Se, minkä värinen iho heillä on tai mitä hihamerkkejä he tykkäävät kantaa on sivuseikka sille, ettei idiotiaa tai rikollisuutta tule suvaita pätkääkään.

Ja tämän joka ikinen tolkun ihminen ymmärtää.

Sen takia meillä on oikeuslaitos joka huolehtii siitä, että tämä urpoileva porukka otetaan kiinni ja tuomitaan lain kirjaimen mukaan.

Samaan aikaan meidän pitäisi opetella puhumaan rauhallisesti maailmasta, joka on sellaisessa jamassa, että ihmisten vaan pitää päästä pakoon vaikeita oloja – ja että tämä tulee myös synnyttämään levottomuuksia, joita emme ole osanneet ennakoida. Fakta on, että jos laitetaan 30 000 minkä tahansa maan kansalaista puoleksi vuodeksi potkimaan kiviä vieraalle maalle, syntyy ongelmia.

Tähän kysymykseen ei ole helppoa ratkaisua. Mutta keskustelemalla maltillisesti ja rakentavassa hengessä, ratkaisu on varmasti mahdollista löytää.

Miten olisi, laitetaanko olkinuket hetkeksi sivuun ja jutellaan itse asiasta?

Kehittyvissä maissa kytee uuden oppimisen uusi aalto

Vietimme viime viikon Kambodzassa Kirkon ulkomaanavun järjestämässä 2nd Finnish Education Forum -tilaisuudessa. Suomesta mukana oli nelihenkinen, Sitran uusi koulutus -foorumissa alun perin tutustunut delegaatio: Esa Suominen, Leena Pöntynen, Laura Vanhanen ja allekirjoittanut.

Phnom Penhissä ensimmäinen vaikuttava tekijä oli kaupungin vastakohtien korostuminen. Katukuvan enemmistö taittoi matkaa kotona rempatuilla mopedeilla ja mopon vetämillä riksoilla eli tuk tukeilla. Samaan aikaan iso osa autokannasta koostui sadan tonnin Lexus RX -katumaastureista ja samanhintaisista Range Rovereista. Köyhyys ja vilkas talouskasvu näyttivät elävän katukuvassa rinta rinnan.

Kambodzan lähihistoria on verisempi kuin monella muulla: 1970-luvulla Pol Potin hirviömäiset punakhmerit tappoivat neljänneksen maan väestöstä – 2 miljoonaa ihmistä! – systemaattisuudella ja raakuudella, joka saa natsit näyttämään kuoropojilta. Verilöylyn kohteeksi joutuivat erityisesti oppineet. Tämä syöksi maan hetkeksi takapajulaksi. Mutta vain hetkeksi.

Koulutusfoorumissa tapasimme nimittäin kymmeniä oppimisennälkäisiä ja edistyshenkisiä kambodzalaisia, jotka innostuivat silminnähden suomalaisten oppimisterveisistä. Keskusteluissa opettajien, opojen ja Kambodzan opetusministerin ja ministeriön väen kanssa korostui optimismi ja tulevaisuususko. Tällä maalla on köyhyydestään huolimatta mahdollisuuksia vaikka mihin!

Valtiosihteerinä ja entisen opetusministeri Krista Kiurun erityisavustajana toiminut Esa Suominen esitteli puheenvuorossaan Suomen kehitystä kehitysmaasta maailman huipuksi vain 70 vuodessa. Kambodzalaisten kanssa käydyissä keskusteluissa päättelimme pian, että maalla on kaikki mahdollisuudet toisintaa Suomen menestystarina. Sillä erotuksella tosin, että siinä missä Suomen kehitys tapahtui vuosikymmenissä, voi Kambodza hypätä yli monta turhaa askelkuviota. Ehkä tällä maalla – ja isolla osalla kehittyvää maailmaa – menee meidän muiden kiinnikuromiseen enää vain kymmenkunta vuotta!

Minulle innostavinta olivat ministeriön, suomalaisten järjestötoimijoiden ja konferenssiosallistujien kanssa käydyt keskustelut huipputeknologian hyödyntämisestä maaseudun opetuksessa. Keskustelut olivat erityisen kiinnostavia ensinnäkin siksi, että maaseudulla eletään yhä suurelta osin ilman sähköä. Koulukirjatkin ovat luksusta. Toisekseen ne olivat kiinnostavia, koska ajatus mobiilioppimisesta sai haasteista huolimatta niin ministeriöväen kuin opettajienkin lähes välittömän kannatuksen. Voi, kunpa täällä koto-Suomessakin suhtauduttaisiin uusiin tuuliin yhtä suurella optimismilla!

Esimerkiksi: voisimme viedä kehittyvälle maaseudulle nipun valmiiksi alustettuja halpoja Android-puhelimia, joihin on asennettu valmiiksi parhaat oppimisohjelmat ja -verkkosivut. Sähköä näihin saataisiin aurinkopaneeleilla. Näin olisi mahdollista saada jo muutaman tonnin investoinnilla aikaan ihan eri kertaluokan tuloksia kuin satsaamalla perinteisiin koulukirjoihin. Ja kun optimismia ja kasvunnälkää riittää, voi olla että tällaisia pilotteja saadaan nousemaan hyvinkin nopeasti.

Matkalta mieleeni jäi pyörimään päällimmäisenä ajatus siitä, että on ihan mahdollista, että oppimisen vallankumous alkaakin kehittyvistä maista. Ne ovat nälkäisiä ja innostuneita kokeilemaan uutta. Ei siis välttämättä suinkaan meiltä. Meillä olisi kaikki materiaaliset edellytykset viedä maailmaa eteenpäin, mutta emme tunnu pääsevän kuin askelen eteen, kaksi taakse alituisen sisäisen nahinan takia. Ehkä meidän edistyksemme onkin tyssännyt siihen, että asiat ovat jo liian hyvin.

On todella innostavaa miettiä ratkaisuja kehittyvien maiden uuden oppimisen tarpeisiin. Samalla toivoisin, että myös me suomalaiset heräisimme siihen, että maailma muuttuu kovaa vauhtia ympärillämme. Jos tuudittaudumme omaan erinomaisuuteemme tai likinäköiseen saavutettujen etujen paaluttamiseen, voi olla, että 70 vuoden kovan työn saavutukset jäävät unholaan – ja vielä hetki sitten kehitysmaina pitämämme kaukomaat menevät ohi vasemmalta ja oikealta.

Ideaalitilanne olisi kuitenkin se, että voisimme kehittää uutta oppimista yhdessä kehittyvien maiden kanssa, rakentamalla pilotteja ja testaamalla uusia ratkaisuja niin kotona kuin muuallakin.

Maailmamme on tällä hetkellä kiikun kaakun tämän jatkuvan muutospaineen takia. Puhaltamalla yhteen hiileen, satsaamalla oppimiseen ja ottamalla rohkeasti uusia askeleita eteenpäin, me pärjäämme hienosti. Niin kotona kuin Kambodzassakin.

Suomi tarvitsee Piilaakson henkeä

Tutustuimme viime viikolla Piilaaksoon Boardmanin järjestämällä huikealla vierailulla. Noin kolmikymmenpäinen porukkamme koostui niin suuryritysten johtajista kuin startup-yrittäjistäkin. Lähtökohdista riippumatta päädyimme viikon jälkeen samaan lopputulokseen: Suomi tarvitsee Piilaakson henkeä.

Oli hämmästyttävä kontrasti vierailla San Franciscon, Oaklandin, Menlo Parkin ja Palo Alton superyrityksissä samaan aikaan kun kotimaan rintamalta kuuluu vain tyhjänpäiväistä nahistelua siitä, kuka saa euron enemmän. Suomalainen keskustelu on juuttunut älyvapaaksi asemasodaksi työnantaja- ja työntekijäpuolen vanhentuneiden ideologioiden ristituleen. Kumpikaan osapuoli kun ei ole pysynyt muuttuvan maailman vauhdissa.

Piilaaksossa korostui kaksi asiaa ylitse muiden. Ensinnäkin, vierailemissamme yrityksissä Facebookista Googleen, nettiradio Pandorasta suomalaiseen menestyjäkomeetta Ideaniin korostui estoton ”can do” -asenne. Näissä firmoissa ei nuristu indeksikorotuksista tai verotuksesta, vaan keskityttiin tekemään uutta. Niin kuin Facebookin vierailullamme kuulimme, tekemisen impakti on kaikki kaikessa.

Ideanin toimitusjohtaja Risto Lähdesmäki oli saanut päähänsä teettää maailman huippusäveltäjillä Idols-finalistin esittämän tunnuskappaleen. Suomessa idea olisi naurettu alas sekunneissa. Mutta Piilaakson kukoistavassa ilmapiirissä tuloksena oli ehta pophitti, joka ei jää piiruakaan jälkeen maailman huippuartistien listakärjestä. Kuinka ollakaan, Joshua Ledetin ”Love Can Do” on jo noussut esimerkiksi 250 miljoonan ihmisen Indonesiassa listaykköseksi.

Toinen Piilaaksoa sävyttävä yleisteema on ”pay it forward”. Toisin kuin muualla maailmassa, bisnestä ei sävytä täällä petomainen nopeat syövät hitaat -mentaliteetti. Piilaakson henkeen kuuluu sen sijaan auttamisen eetos. Hämmentävää kyllä, nykykapitalismin mekassa auttaja ei myöskään odota autetultaan vastapalvelusta. Vain sitä, että tämä puolestaan auttaa sitten seuraavaa tarvittaessa eteenpäin.

Kummassakin ohjenuorassa on kyse asenteesta. Lähdetäänkö tekemään oletuksella, että ei tästä kuitenkaan mitään tule? Vai mennäänkö rohkeasti tuulta päin, silläkin uhalla että voidaan epäonnistua. Puolustetaanko hampaat verissä omaa etua? Vai etsitäänkö mahdollisuuksia auttaa toista aina kun voimme.

Mikään metafyysinen pakko ei sido meitä menneen maailman nahisteluasenteeseen indeksikorotuksineen ja verorutinoineen. Ihan yhtä hyvin me voisimme alkaa puhua siitä, mitä uutta voimme tehdä, yhdessä ja yksin. Niin yksilöt, startupit kuin jättiyrityksetkin. Ai että, ehkä julkinen sektorikin! (Suomen Kalifornian pääkonsuli Juha Markkanen osoitti muuten perjantain päätöstilaisuudessa, että virkamieskin voi olla huippuinnovatiivinen ja svengata kuin hirvi.)

Voimme tarttua toimeen ja auttaa kaveria mäessä silloin kun kuorma käy liian raskaaksi yksin kantaa. Tai miksei silloinkin, kun tuuli on juuri tarttumassa siipiin ja tarvitaan enää pieni viimeinen puhallus, jotta lento lähtee.

Suomi on kertakaikkisen upea maa, jolla on mahdollisuuksia ihan mihin tahansa. Olemme jo nyt hämmästyttäneet maailmaa kerta toisensa jälkeen esimerkiksi mobiili-, peli- ja koulumenestystarinoillamme. Mutta antamalla ruikutuskulttuurille vallan vedämme huikeat mahdollisuutemme vessanpytystä alas.

Miten olisi, tartutaanko toimeen? Se on helppoa: mieti, miten voisit uudistaa omaa osaamistasi, tai miten voisit auttaa ihmisiä ympärilläsi. Ja kun olet miettinyt, tee. Siinä kaikki.

Suomi pystyy mihin vaan. Jos katajainen kansamme saa asenneilmastoonsa vain piirun lisää Piilaakson ”can do” ja ”pay it forward” -henkeä, ei meitä pitele mikään.

Monikulttuurisuudesta kulttuurievoluutioon

Tiistain #meilläonunelma-mielenosoitus monikulttuurisen Suomen puolesta oli huikea juttu. Hienossa tilaisuudessa oli nähdäkseni kylläkin yksi merkittävä särö: perussuomalaisten Matias Turkkilan kaltoin kohtelu äänekkään mielenosoittajavähemmistön puolesta.

Jos 15 000 ihmistä kokoontuu osoittamaan mieltä monikulttuurisuuden puolesta, ja paikalle vaivautuu merkittävä vastakkaisen näkökulman edustaja, olisin toivonut porukalta sivistyneempää otetta dialogin rakentamiseen. Itse asian pihvi kun on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Turkkilan näkökulman kategorinen torppaaminen oli nähdäkseni lähinnä lapsellista kiukuttelua. Onneksi Ali Jahangirin mestarillinen pelisilmä pelasti sen, mitä pelastettavissa oli. Mutta miksi moniäänisyyden salliminen on ihan yhtä tärkeää kuin monikulttuurisuudenkin?

Palaan hetkeksi äskeiseen avauslauseeseen. Se, että tuhannet suomalaiset organisoivat spontaanisti mielenosoituksen rasisitiseksi koettua kannanottoa vastaan on huikea juttu. Avainasemassa on, että väite koettiin rasistiseksi. Siitä, että tällainen kokemus kirvoitti näin huikean vastaiskun näin lyhyessä ajassa voidaan nähdäkseni päätellä, että elämme aika upeassa ja edistyneessä maassa. Maassa, jossa valtava enemmistö haluaa kunnioittaa ja arvostaa erilaisuutta sen monissa eri muodoissa.

Monikulttuurisuuskeskustelussa tuntuvat kuitenkin menevän puurot ja vellit sekaisin. Luullakseni merkittävä enemmistö tiistain mielenosoittajista ei ole tutustunut laajalti monikulttuurisuuskirjallisuuteen. Itsekin tutustuin aihepiiriä käsitteleviin teksteihin, esimerkiksi tähän loistavaan Logos-ensyklopedian artikkeliin, tarkemmin vasta tänään. Samalla 15 000 ihmistä näyttävät olleen valtavan yksimielisiä siitä, että monikulttuurisuus on tosi jees ja tärkeä juttu, jota pitää puolustaa.

Tässä kohtaa dialogi vastaleirin kanssa voisi avartaa ajattelua. Monikulttuurisuus kun on jo määritelmällisesti valtavan haastava ilmiö. Luullakseni meille liberaaleille sana kääntyy jonkinlaiseksi yleiseksi erilaisuuden hyväksynnäksi. Mutta poliittisesti kyse on ennemminkin siitä, kuinka suuria myönnytyksiä erilaisten vähemmistöjen tarpeiden puolesta tehdään.

Pitäisikö uimahalleissa olla erilliset uimavuorot musliminaisille, jotka eivät kulttuurinsa puolesta voi näyttäytyä bikineissä? Pitäisikö joka ravintolassa tarjoillta halal-teurastettua lihaa niille, jotka eivät muuta syö? Millä kaikilla kielillä ihmisten pitäisi saada palvelua valtion virastoissa?

Minä en tiedä vastausta näihin kysymyksiin. Tiedän vain sen, että kategoriset ”kyllä” ja ”ei” -vastaukset menevät rytisten metsään. Kaikkein aggressiivisinkin anarkisti lienee samaa mieltä siitä, ettei monikulttuurisuuden puitteissa voida sallia vaikkapa tyttöjen ympärileikkauksia tai kunniamurhia. Siitä huolimatta että nämä ovat osa joitakin maailmastamme – ja kaiketi myös maastamme – löytyviä kulttuureita.

Meidän pitäisi siis käydä keskustelua myös niiden kanssa, joiden lähtökohtia emme oikein tajua, ehkä edes halua tajuta. Kun kukaan meistä ei osaa vetää tarkkaa rajaa.

Kulttuurien kirjo on niin laaja, että kategorinen kaikkien kulttuuri-ilmiöiden salliminen on ihan yhtä tyhmää kuin mystisen yhtenäiskulttuurin vaaliminenkin. Ja rajojen tunnustelussa tarvitsemme monenlaisia ajattelijoita. Siis myös niitä, jotka ajattelevat eri tavoin.

Monikulttuurisuus on vaikea ja monisyinen ilmiö, jonka erilaisiin alatapauksiin ja ilmentymiin tarvitsemme monenlaisia näkökulmia ne ratkaistaksemme. Myös kansallismielisten vaalima ajatus suomalaisen kulttuurin arvokkuudesta on tärkeä: meidän kansallisperinnössämme on sisuineen ja Koskelan Jusseineen jotain ihan poskettoman arvokasta, josta kannattaakin pitää kiinni.

Demokratiassa on sellainen ihana puoli, että se antaa myös (meidän mielestämme) kyseenalaisille ilmaisuille elintilaa. Olli Immosen kannanotto onkin mielestäni demokratian ja erityisesti sananvapauden riemuvoitto. Sananvapaus sallii näin kärkevien kannanottojen esittämisen. Se sallii myös kaikki ne monenkirjavat reaktiot, joilla Suomen kanssa on kirkkaasti osoittanut, ettei se hyväksy rasismia tai siihen edes viitteellisesti kannustavaa argumentointia. Mutta jos me nyhtäisimme eri tavoin ajattelevat ihmiset kokonaan keskustelusta pois, ei jäljelle jäisi enää kuin selkään taputtelua. Siitä ei järin suurta kehitystä synny.

Todennäköisesti osa monikulttuurisuuden haasteiden ratkaisuista löytyy sulauttamalla, osa eriyttämällä ja osa kotouttamalla. Mutta sallimalla kulttuurimme kehittymisen ja käymällä siitä keskustelua synnytämme jotakin vielä monikulttuurisuuttakin arvokkaampaa.

Keskustelemalla avoimessa dialogissa synnytämme kulttuurin evoluutiota.

Tyhmä ei ole enää tyhmä

Yksi järkyttävimpiä löydöksiä, joihin olen viime vuosina törmännyt, on tämä: tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo ja ihmisiä jotka eivät osaa vielä. Oppiminen on silta jälkimmäisestä edelliseen.

Tärkein taito, jonka koulu voi opettaa, on oppia oppimaan. Nykyaikana päähän päntätyillä faktoideilla ei ole arvoa sen enempää sivistyksen kuin arjessa toimimisenkaan kannalta. Keskeisempää on ymmärtää, mistä tietoa saadaan tarvittaessa, miten sitä pitää arvioida ja mitä sillä voi tehdä.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen. Jos ei ole opittavaa, ei oppimista tapahdu. Mutta vaikka kuinka altistettaisiin, jos oppilaan tarkkaavaisuus harhailee, ei oppimista tapahdu tällöinkään. Oppilas, joka ei ole kiinnostunut opittavasta asiasta vaikuttaa tyhmältä: hänhän pärjää huonommin kuin ne, joita homma nappaa.

Oppimaan opettavan koulun tärkein tehtävä on herättää jokaisen oppijan kiinnostus oppimista kohtaan. Huomaa: en tarkoita, että jokaisen oppijan pitäisi olla kiinnostunut ihan kaikesta. Mutta jokaiselle pitäisi löytää oma juttu tai kaksi, jotka innostavat päivästä toiseen oppimaan uutta ja selvittämään lisää.

Kiinnostuksen voi herättää monella tavoin. Yhä paras tapa herättää oppijan kiinnostus on innostunut ja innostava opettaja. Monet Nobelistit muistelevat kaiholla fysiikan tai kemian opettajaansa, joka sytytti aikanaan kipinän omaa oppialaa kohtaan. Mutta opettajakaan ei voi olla aina innostunut kaikesta.

Tässä apuun tulee uuden oppimisen työkalupakki. Kaikki ne monipuoliset menetelmät, joilla oppiaines voidaan esittää niin, että se aidosti kiinnostaa oppijaa. Pelit, leikit, videot, verkko-oppimisalustat ja muut uuden oppimisen menetelmät voivat tehdä aiemmin puisevasta oppiaineksesta aidosti innostavaa.

Esimerkiksi koodaaminen tuskin innostaa suurta joukkoa oppilaita, jos se opetetaan puisevien kirjatehtävien avulla. Jos sen sijaan oppijat käyttävät vaikkapa Scratch-koodauspeliä oppimiseen, voi mukuloita olla vaikeaa saada irti koodikoneista.

Nähdäkseni tehokas tapa lisätä oppimisen innostavuutta on myös antaa oppilaiden opettaa itse. Opettaminen syventää omaa ymmärrystä. Ja innostunut oppilas voi sytyttää myös muiden kiinnostuksen oppimista kohtaan ihan samalla tavoin kuin innostunut opettajakin.

Siinä vaiheessa kun koulu osaa aidosti innostaa ihmiset oppimaan oppimaan, ei tyhmiä oppilaita enää ole. Silloin kun ihminen on aidosti kiinnostunut oppimastaan, on vain ajan kysymys, että hän syventää ymmärrystään ja parantaa osaamistaan.

Tulevaisuuden koulussa tyhmä ei ole enää tyhmä.

Tulevaisuuden koulussa on vain niitä, jotka osaavat jo, ja niitä, jotka osaavat ihan kohta.

Kukin omalla tavallaan.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa. Lisää aiheesta SuomiAreenalla. Tervetuloa mukaan 17.7.

Köyhyys ei parane rahalla

Hesarissa oli taas juttu köyhyydestä. Olen hämmästellyt sitä, eikö Suomesta tosiaan löydy oikeasti köyhiä ihmisiä, kun media ja sosiaalinen media villiintyvät näistä ”onhan tämä kolmio meille kahdelle vähän iso” jutuista tämän tästä.

Ulkomaiset ystäväni ovat alati äimän käkenä kuullessaan, että Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto, niin kuin taannoin julkaistussa Suomen kuvalehden jutussa. Samaten on aika hämmentävää, että äiti kokee mokanneensa, kun lapsilla ”ei ole omakotitaloa eikä purjevenettä”.

Siinä vaiheessa jos köyhyyden piina on se, että pitää pystyä kuluttamaan samanverran kuin tuo toinenkin, ollaan aikamoisessa suossa. Tällainen köyhyys kun ei parane rahalla. Jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin. Ja sitten taas päivitellään kun rahaa ei ole.

Köyhyyspuhe syyllistyy normatiiviseen virhepäätelmään. Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata. Ihminen voi olla täysin onnellinen ilman juuri mitään länsimaisia etuuksia, jos hän kokee elämänsä mielekkääksi. Samaten ihminen voi olla ihan yhtä ahdistunut kuin köyhiksi leimatut ja samaan aikaan rikas kuin Kroisos.

Nyt en tarkoita alkuunkaan sitä, että köyhillä olisi asennevamma. Näissä ihmisissä ei itsessään ole mitään vikaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntarakenteistamme ja keskustelukulttuuristamme juontuvasta ongelmasta. Kyse on siitä, että ihmisiltä riistetään toivo tulevasta.

Carol Dweck on tunnistanut kaksi tapaa suhtautua toimintaan: fiksatun asenteen ja kasvun asenteen. Jos asenne on fiksattu, ”minä olen köyhä”, on ihan turha yrittää etsiä ulospääsyä. Tällöin myös saavutetuista eduista luopuminen on nöyryyttävää: se syöksee entistä syvempään koetun köyhyyden kuiluun.

Kasvun asenne puolestaan lähtee siitä, että aina on mahdollisuus kehittyä. Että aina on jotain, mitä voidaan tehdä uudella tavalla tai paremmin. Tällöin kulujen pudottaminen ei ole pelottavaa, koska sillä saa vauhtia seuraavaan siirtoon. Thomas Edison myi aikanaan asuntonsa ja muutti labransa yläkertaan kun rahoituspohja petti.

Ihminen voi kuitenkaan harvoin päättää itse, kummalla tavalla asennoituu. Asenteisiin vaikuttavat oma henkilöhistoria, sosiaalinen lähipiiri, yhteiskuntarakenteet sekä ylläpitämämme keskustelukulttuuri.

Siinä vaiheessa kun ihminen ei ole enää nälkärajalla, ei hän tarvitse ensisijaisesti enää euroja, vaan liikevoimaa elämään. Tämän liikevoiman me kuitenkin riistämme köyhiksi itsensä kokevilta siinä vaiheessa kun sanomme, ettei heidän elämänsä ole tarpeeksi hyvää liian vanhan telkkarin tai liian harvojen Lintsikäyntien takia.

Ratkaisu suomalaiseen köyhyyteen ei löydy tukia lisäämällä, vaan siitä, että nykyiset pöljät rakenteet rempataan sellaiseen kuntoon että ne oikeasti toimivat. Köyhyyspäivittelyn sijaan me tarvitsemme kannustavaa ja tukevaa keskustelukulttuuria. Vinoutuneiden työmarkkinarakenteiden sijaan me tarvitsemme lisää liikkuvuutta ja parempaa työn ja tekijän kohdentamista. Ja kyllä aika alkaa olla ihan kypsä sille, että saisimme pystyyn riittävän yksinkertaiset ja helppokäyttöiset sosiaalitukijärjestelmät, jotka eivät nöyryytä ihmistä.

Suomalainen köyhyys ei parane rahalla. Se paranee rakentamalla jokaiselle suomalaiselle tulevaisuus.

Tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista

Elämme haastavia aikoja.

Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon lamasta tai taantumasta, ei tämä kuvaa nykytilaa oikein. Nyt ei ole kyse siitä, että talous olisi jämähtänyt paikalleen jonkin yksittäisen makrotason tekijän, kuten energiakriisin, valuuttakriisin tai finanssikriisin, takia.

Talous ei kasva, koska kokonaiset toimialat sukeltavat alati kiivaammin muuttuvassa globaalissa markkinassa. CD-levyt ja VHS-nauhat ovat jo historiaa. Pian sitä ovat myös paperiteollisuus ja taksitolpat. Vähän myöhemmin muutoksen jalkoihin jäävät älykännykät ja taulutelevisiot, vähittäistavarakauppa ja pienesineteollisuus. Ne korvataan virtuaalilaitteilla, robottilennokeilla ja 3D-printtereillä.

Moni ennen paikallinen ilmiö on nyt globaali, puhutaan sitten kilpailusta, työelämästä, tiedon saatavuudesta tai vaikkapa tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta. Työelämä on murroksessa: keskiluokkainen työ vähenee, ja paine itsensä työllistämisen lisääntyy.

Teknologinen kehitys ja digitalisaatio muuttavat ja haastavat kiihtyvässä tahdissa sekä työtä että koulutusta – ajatellaanpa nyt sitten robotisaatiota, oppimateriaalien muotoja, tiedon jakamisen mahdollisuuksia ja oppimispaikkoja. Maailma monimutkaistuu ja moniarvoistuu. Mutkistunut maailma tekee päätöksenteosta vaikeampaa. Systeeminen ajattelu nostaa päätään.

Nämä muutokset tapahtuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Ne ovat kaikki kivuliaita murroksia yhteiskunnallemme. Niiden seurauksena on täysin mahdollista, että suurin osa nykyaikana keskeisestä ammattitaidosta muuttuu täysin hyödyttömäksi. Ainoa tapa selviytyä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa on oppia oppimaan.

Uuden koulutuksen yhteinen visio

Kun maailma ja yhteiskunta muuttuvat, on koulutuksenkin muututtava. Jotta koulutuksen muutos ei ole vain sopeutumista ympäristön muutokseen, on muutoksella oltava suunta ja tahtotila. Koulutus tarvitsee vision.

Uusi koulutus -foorumi muotoili suomalaisen koulutuksen vision näin: tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Visiomme taustalla on ajatus koulutuksesta, joka auttaa ja tukee jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä. Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, jokainen oppii ja kehittyy läpi elämän. Rakkaus oppimiseen on halua kehittyä. Se on sisäistä yrittäjyyttä ja kykyä valjastaa oma osaaminen myös työelämän käyttöön. Ilman oppimishalua ei voi syntyä uutta, ja yhteiskunnallisella tasolla rakkaus oppimiseen tuokin hyvinvointia ja kilpailukykyä.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, opettajat ovat valmentajia ja ohjaajia. Opettajia ja mentoreita löytyy myös opettajakunnan ulkopuolelta. Oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen osallistuvat kaikki – puhutaan sitten yksilöistä tai instituutiosta.

Oppiminen nousee opettamisen ohi keskiöön. Oppimisympäristö laajenee koulun ja oppilaitosten seinien ulkopuolelle. Oppiminen tapahtuu entistä enemmän ilmiöpohjaisesti todellisissa ympäristöissä. Paikallisella tasolla tämä voi näkyä vaikkapa oppimiskylinä ja tiivistyneenä yhteistyönä, jossa yrittäjät, erilaiset kuntapalvelut, järjestöt, taitelijat ja oppilaitokset kohtaavat. Oppimisesta tulee kokeilevaa. Oppiminen on yhteisöllistä ja avointa.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, koulutus ei tapahdu putkessa. Nykyisen kaltaiset raja-aidat oppiaineiden, ikäluokkien, koulutusasteiden, oppimisen tapojen ja ammattien välillä eivät raamita oppimispolkua.

Koulutus hengittää monimutkaista maailmaa. Se on osa suurempaa systeemiä. Koulutuksen tulee paitsi sopeutua, myös ottaa koppia muuttuneista osaamistarpeista. Se hyödyntää uusia ratkaisuja, muuttaa muotoaan joustavasti ja osallistuttaa uuden rakentamiseen. Uusi koulutus rakentaa tulevaisuuden tekijöitä.

Matka alkaa nyt

Foorumilla kuulluissa asiantuntijapuheenvuoroissa on tullut esille, että koulutusjärjestelmä uudistuu hitaasti. Matkaa on taitettavana paljon.

Etenkin suomalainen hallinto rakentuu ajatukselle ennustettavasta maailmasta, jossa asiat ja olosuhteet ovat tiedossa, ja ratkaisumallit kehitettävissä tiedon pohjalta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa jo elämme, vanhat toimintamallit eivät enää riitä, eivätkä totutut ratkaisumallit toimi. Nyt pitää kokeilla – ja keskittyä siihen, mikä toimii! Aloitetaan nyt. Päämääränä maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Kuvittele, että luokkahuoneissa on normaalia kun kolmekymmenpäinen oppilasjoukko nojautuu eteenpäin silmät loistaen innostavan opettajan ohjauksessa. Keski-ikäinen insinööri opettelee uutta kieltä tai uutta oppialaa puistonpenkillä mobiilipelin avulla. Alakouluikäiset kokoontuvat työpajahalleihin rakentamaan pienryhmissä Lego-palikoista itseohjautuvia robotteja.

Kaikki tämä on jo nyt mahdollista. Kaikki tämä on jo nyt todellista: uutta oppimista tapahtuu jo nyt ympäri maailmaa pienissä keskittymissä. Nyt meidän pitää jakaa uusi oppiminen tasaisesti koko yhteiskuntaamme.

Eric Hoffer sanoi: ”Muutoksen maailmassa oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat olevansa täydellisesti valmistautuneet maailmaan, jota ei ole enää olemassa”.

Jos haluamme selvitä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa, meidän on opittava oppimaan. Ja koska oppiminen on kovaa työtä, meidän pitää päästä käsiksi aidosti innostavaan ja kannustavaan oppimiseen.

Meidän pitää tehdä Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista. Muuten meidän käy hullusti.

Uusi koulutus-foorumi loi kevään 2015 aikana vision suomalaiselle koulutukselle: ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Se jakautuu kolmeen teemaan: 1) Uusi koulutus tunnistaa jokaisen vahvuudet; 2) Uusi koulutus luo tulevaisuuden mahdollisuuksia; 3) Uusi koulutus uudistuu yhdessä rakentaen.

Foorumin lopputuotokset esitellään yleisölle Rakkaudesta oppimiseen -tapahtumassa Tiedekeskus Heurekassa 4.6.2015. Tilaisuuteen voi osallistua myös verkon välityksellä.

Kirjoitin tekstin Milma Arolan kanssa koko Uusi koulutus -foorumin puolesta. Teksti on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa.

Tuottavuus ei kasva mailaa puristamalla

Autovalmistaja Porsche ilmoitti taannoin lyhentävänsä työaikaa tunnin viikossa . Yrityksen johdon mukaan työntekijät olivat olleet liian stressaantuneita. Työajan lyhentäminen on purrut stressipiikkiin.

Samanlaiseen havaintoon päätyi jo Henry Ford vuosisadan alussa, jota saamme kiittää 8-tuntisesta työpäivästä. Autopohatta päätteli, että tehtaiden kokonaistuottavuus kasvaa kun työaikaa lyhennetään. Ford oli oikeassa. Pian koko länsimainen teollisuus seurasi perässä.

Nyt Suomen talouskuoppaan haetaan vauhtia vaatimalla lisää viikkotyötunteja. Tämä on aika hämmästyttävä ajatus kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, sama hallitus, joka vaatii lisätyötunteja on myös ilmoittanut haluavansa nostaa kokonaistyöllisyyttä. Lisätyötuntien työllisyysvaikutus laskusuhdanteessa on kuitenkin lähes väistämättä negatiivinen.

Todellisuudessa työtunteja lisäämällä tuottavuus voi kasvaa vain, jos talous kasvaa. Tarkkaan ottaen yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuus voi kasvaa työtunteja lisäämällä vain jos sen tilauskanta kasvaa samaan tahtiin. Laskusuhdanteessa tilauskannat sukeltavat kuitenkin kuin lehmän häntä. Näin ylimääräisen työtunnin voi käyttää lähinnä peukaloiden pyörittelyyn tai miinaharavan pelaamiseen.

Jos työtuntilisäys menee läpi, on yritysjohtajilla tässä kyllä tehokas keino hakea lisätuottavuutta: lemppaamalla turha työvoima pellolle. Jos työtuntitavoite siis saavutetaan kysynnän pysyessä ennallaan, on odotettavissa uusi YT-aalto.

Toinen syy siihen, miksei tuottavuusloikka-ajatus lennä, on että tuottavuus ei synny pelkistä tehdyistä työtunneista. Vaikka se Excelissä saattaa siltä näyttääkin, tehtaalla ja toimistolla työn tekee vielä useimmiten ihminen, ei robotti.

Kun ihminen tekee töitä, riippuu työn jälki siitä, kuinka innostunut tai stressaantunut hän on. Työstään kiinnostunut tekee monin verroin parempaa jälkeä. Stressipaniikissa puolestaan huolimattomuus ja heikko laatu lisääntyvät.

Hämmästyttävää kyllä, yksikkötuottavuus on tutkimusten mukaan suoraan riippuvainen työntekijän kiinnostuksesta työtään kohtaan. Jos siis vedetään suomalainen työvoima polvilleen lisäämällä työkuormaa, ei odotettavissa ole suinkaan tuottavuusloikkaa. Päin vastoin, tällä tempulla on odotettavissa entistä pahempi sukellus suomalaisen työn tuottavuudessa.

Elämme aikoja, jolloin ennustaminen muuttuu alati vaikeammaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa joka väittää tietävänsä varmuudella, miten asiat lähivuosina kehittyvät valehtelee. Tämä koskee niin poliitikkoja kuin allekirjoittanuttakin. Tästä syystä olisikin viisastelua tärkeämpää tarttua toimeen, tehdä kokeiluja, katsoa mitä niistä seuraa ja korjata sitten tarvittaessa.

Uudessa hallitusohjelmassa on paljon hyviä avauksia, joiden tuloksia odotan suurella mielenkiinnolla. Koulujen päivittäminen digiaikaan, terveydenhuollon painopisteen siirtäminen ennaltaehkäisyyn, yrittäjämyönteisyys, perustulo tai korkeakoulujen ja liike-elämän innovaatioyhteistyön parantaminen ovat kaikki tervetulleita avauksia, joita kannattaa ilman muuta kokeilla.

Mutta jos suomalaista tuottavuutta ja työllisyysastetta halutaan saada nousuun, on kokonaistyöajan nostaminen tuhoon tuomittu hanke.

Rentoutunut pelaaja pelaa paremmin kuin stressaantunut. Suuret voitot eivät synny mailaa puristamalla.

Myös tutkimusrahoitus toimii markkinataloudessa

Mietin, miksi Gabriel Sandun taannoinen Hesari-sivallus ”mediahuomiota kalastavista filosofeista” jäi kaivelemaan. (Muuta kuin tietysti että osui omaan nilkkaan.)

Ehkä jotenkin näin:

Minusta on jännää, etteivät markkinakriittiset yliopistotutkijat tajua, että myös tutkimusrahoitusjärjestelmä on yhdenlainen markkina. Se on vaan ihan poskettoman vinoutunut sellainen.

Kuvittele kaupankäyntijärjestelmä, jossa maitoa ostavia asiakkaita on kymmenen kappaletta – ja maitokauppoja kolme tuhatta. Siinä on aika vaikeaa rakentaa fiksua kilpailutilannetta vaikka tekisi mitä.

Sen lisäksi ne kymmenen maksavaa asiakasta haluavat kaikki jotain ihme taideranskalaista luomulehmän aamukasteessa lypsettyä ternimaitoa. Asiakkaat eivät myöskään kerro koskaan miksi ostivat juuri siltä tai tältä tarjoajalta – tai mitä kilpailijan tuotteessa on vikana.

Apurahajärjestelmä toimii kuitenkin juuri näin. Kysyntää on marginaalisesti ja se kohtaa melko harvoin tutkijoita aidosti kiinnostavia tutkimushankkeita. Sen sijaan tutkijat joutuvat lukemaan säätiöiden päätöslistoja ja lottoamaan tutkimusaiheita siinä toivossa, että ensi kerralla tärppäisi. Näin ollaan luotu Suomeenkin nykyinen ihastuttava filosofinen ”Kant siitä” ja ”Wittgenstein tästä” -tutkimuskulttuuri.

Rannalle jää ruikuttamaan valtava määrä aidosti lahjakkaita ja intohimoisia tekijöitä, sama mitä tekevät. Ei mikään ihme, että tutkijat kyynistyvät. Akateeminen vapaushan tuntuu olevan akateemisessa järjestelmässä lähinnä surullinen vitsi.

Jos sen sijaan tutkimustuloksia tehdään kansantajuisemmiksi (myös osin median avulla), laajenee tutkimusrahoitusmarkkina ahtaasta akateemisesta sisämarkkinasta kattamaan käytännössä koko kansakunnan. Olemassaolevaan kysyntään on mahdollista vastata monin tavoin, puhumattakaan uudenlaisen kysynnän synnyttämisestä esimerkiksi innostavilla ja innovatiivisilla uusilla ajatuksilla.

Eikö filosofian perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin herättää kiinnostavaa keskustelua, synnyttää uutta ajattelua ja rakentaa mielenkiintoisia näkökulmia meitä kautta aikain askarruttaneisiin kysymyksiin?

Akateeminen sisämarkkina toimii ihan samalla tavoin asiakkaan (apurahalautakunnan) ehdoilla kuin kaupallinenkin markkina. Rahoitushaku on kai pohjimmiltaan ihan samanlaista myyntityötä kuin kaupallisessakin markkinassa. Jälkimmäisessä vaan potentiaalisten ”tutkimusrahoittajien” määrä on päätähuimaavassa mittakaavassa moninkertainen.

Tässä ajatuksenjuoksussa saattaa toki olla jonkinlainen virhe tai useitakin, mutta minusta tuntuu, ettei apurahalautakuntien huomionkaan kalastaminen tunnu järin järkevältä tavalta tehdä tutkimusta.

Sen sijaan voisi olla hienoa, jos yliopistot satsaisivat olemassaolevan tutkimuksen popularisointiin ja kaupallistamiseen tutkimuslaitoksista erillisissä yksiköissä niin, että tutkijat saisivat rauhassa tutkia sitä mitä haluavat – ja ”mediahahmot” voisivat samalla rakentaa akateemiselle vapaudelle toimivan rahoituspohjan.