Mikä on valtion tehtävä?

Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.

Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.

Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.

Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.

Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?

Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.

Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.

Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.

Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.

Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.

Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.

Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.

Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.

Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.

Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?

Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.

Kohti tulevan ajan maailmaa

Nyt on aika jännää aikaa. Tiistaina julkaistiin uusi kirjani Monenkirjavia kuvitelmia. Olen kirjoittanut aika paljon käytännönläheisiä kirjoja. Nyt halusin kirjoittaa pohdiskelevamman, filosofisemman teoksen.

Kirja käsittelee todellisuuden ja kuvitelmien rajoja. Unia ja unelmia, haaveita ja niiden todeksi tekemistä. Kirjan julkaisu ajoittui tosi jännään kohtaan elämässäni. Tulin nimittäin tiistai-iltapäivänä takaisin Suomeen Washingtonista. Tiistai-illan kirjajulkkarit olivat huikea ja lähes surrealistinen kokemus, kiitos kaikkien paikalle tulleiden ihanien ihmisten, huikeiden sirkus- ja lauluesitysten sekä myös jetlagin sumentamissa aivoissani pyörineistä viikonlopun tapahtumista.

Vietimme viikonlopun yhdessä Rovion Peter Vesterbackan ja Lauri Koutaniemen kanssa White House Education Game Jam -tilaisuudessa. Värkkäsimme uudenlaista oppimisympäristöä oppimispelitilaisuudessa, jossa olimme ainoa USA:n ulkopuolinen tiimi. Maanantaina oli aika surrealistinen olo esitellä viikonlopun tuotoksia Valkoisen talon auditoriossa USA:n johtaville oppimis- ja teknologia-alojen päättäjille.

Oli hurjaa huomata, minkälainen maine Suomella (ja vihaisilla linnuilla) on USA:ssa. Päädyin viikonlopun aikana punaisessa Angry Birds -hupparissa varmaan yli sataan selfie-kuvaan USA:n vaikutusvaltaisimpien johtajien kanssa. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, kuinka iso juttu Rovion peli on Suomen ulkopuolella. Ja koko juttu on syntynyt siitä, että kourallinen ihmisiä on uskonut niin paljon tekemiseensä, että on jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen.

Meillä on kaksi voimakasta trendiä käynnissä. Yksi näistä on pelon trendi: maailma muuttuu yhä nopeammin, ja se on pelottavaa. Monet uskovat, että kohta seuraa lopullinen romahdus. Pelon trendi kutistaa. Se tekee maailman pieneksi ja ahdistavaksi.

Toinen trendi on puolestaan toivon trendi. Se saa katsomaan kohti tulevaisuutta ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin. Myös sellaisiin, joita emme vielä osaa nähdä tai edes aavistaa.

En osaa sanoa, kumpi näistä trendeistä vie voiton. Mutta tiedän kirkkaasti, kumpaa haluan itse olla rakentamassa.

Toivo tekee maailmasta suuremman ja kauniimman ja se auttaa meitä rakentamaan uutta. Toivo auttaa meitä näkemään maailman kauniina, jopa kauniimpana kuin se nyt on. Ja sitten tarttumaan toimeen ja tekemään.

Maailma ei ole pysyvä paikka, vaan se on alati liikkeessä. Me emme ole yhtä kuin historiamme. Siitä voimme oppia, ja huomenna teemme asiat fiksummin kuin ennen.

Kaikkiin asioihin emme voi vaikuttaa. Mutta siellä missä voimme, ehkä pitäisi. Tulevaisuus on aina ensin tarinaa. Jos uskallamme unelmoida, pystymme tekemään ihan mielettömän huikeita juttuja. Kunhan vaan sitten tartumme toimeen.

Maailmaa voi nähdäkseni muuttaa kahdella tavalla: muuttamalla ajattelua tai muuttamalla asioita. Ja usein asioita voi muuttaa muuttamalla ensin ajattelua: uskomalla siihen, että uskomatonkin on mahdollista.

Maailmasta vain puolet on totta. Loput perustuu ajatuksiimme, asenteisiimme ja unelmiimme.

Todellisuus on se taustakangas, jolle maalaamme monenkirjavat kuvitelmamme.

Monenkirjavia kuvitelmia

Jokunen aika sitten seisoin kesäiltana terassilla katsomassa pikku hiljaa tummuvaa taivasta. Samassa minut valtasi merkillinen tunne: mieleeni piirtyi ajatus siitä, että seison valtamerilaivan kannella ja katson eteenpäin laivan halkomaa merta.

Illan pimetessä esiin piirtyvä tähtitaivas oli tyyni meri.

Laiva jalkojeni alla oli Maa.

Yksi maailman tunnetuimmista valokuvista on avaruudesta otettu kuva maapallosta nimeltä “Blue Marble”. Astronautit kertovat, että nähtyään Maapallon avaruudesta käsin, heidän suhtautumisensa elämään ja ihmiskuntaan muuttui radikaalisti.

Frank White lanseerasi termin “overview effect” – kokonaiskuvaefekti.

Kun Maapallon näkee etäältä, astronautti toisensa jälkeen kertoo ymmärtäneensä, että kuulumme kaikki yhteen. Konfliktit ja maalliset kriisit menettävät merkityksensä. Yhteys toisiin korostuu.

Olemme kaikki osa samaa ihmeellistä maailmaa.

Olemme matkalla, jonka päämäärästä kukaan ei tiedä. Kuljemme läpi kosmoksen valtavaa vauhtia. Emme koskaan voi palata sinne, mistä olemme tulleet. Maapallon kiertonopeus Auringon ympäri on noin 30 kilometriä sekunnissa. Tunti sitten olimme siis 108 000 kilometrin päässä. Auringon galaktinen vuosi, matka koko galaksin ympäri, kestää 225 miljoonaa vuotta. Lopulta myös itse Linnunrata kieppuu kohti tuntematonta päämäärää.

Tähtitieteilijä ja tieteiskirjailija Carl Sagan sanoi, että meidät on tehty tähtipölystä: “Kaikki kivinen ja metallinen aines, jolla seisomme, veremme rauta, hampaidemme kalsium, geeniemme hiili, on tehty miljardeja vuosia sitten punaisen jättiläistähden sisuksissa. Meidät on tehty tähtiaineesta.”

Emme ole vain osa Maapalloa. Olemme osa valtavan suurta maailmankaikkeutta, jossa historialliset säikeet johtavat aina tähtien sisuksiin ja viime kädessä alkuräjähdykseen saakka.

Olemme yhtä aikaa valtavan suuria, jokainen oma maailmankaikkeutensa. Mutta samalla käsittämättömän pieniä.

Maapallosta on otettu myös toinen kuuluisa kuva nimeltään “Pale Blue Dot”.

Voyager-luotaimen kaukaa Aurinkokunnan laidalta ottamassa kuvassa Maa on vain pienen pieni sininen täplä mustan avaruuden keskellä. Olemme kosmisia pölyhiukkasia käsittämättömän suuressa maailmankaikkeudessa.

Maailmankaikkeudessa, jota ymmärrämme yhä tavattoman vähän.

Maailmankaikkeudessa, joka on lähes yhtä paljon tarinaa kuin todellisuutta.

Maailmankaikkeudessa, jossa seilaamme eteenpäin, niin kuin Buckminster Fuller kerran sanoi, avaruusaluksessa nimeltä Maa.

Kirjoitus on ote ensi tiistaina ilmestyvästä uutuuskirjastani Monenkirjavia kuvitelmia (ss. 13–15). Tutustu kirjaan tarkemmin täällä.

Suomessa tehdään hämmentävän hyvää politiikkaa

Viime aikoina media on ollut taas vaihteeksi aika hulluna poliitikkojen sättimisestä. Milloin aiheena on pääministerin shortsigate tai twiittauskäytännöt, tai valtiovarainministerin budjettilinjanvedot. Suomalainen politiikka on ihan surkeaa, hallitus pitäisi saada vaihtoon nyt eiku heti, samaten Arkadianmäen sakki.

Minua on useamman kuukauden ajan kiusannut tämä uutisointi ja kitisevä keskustelu. En ole kuitenkaan saanut ihan kiinni siitä, mikä minua asiassa on häirinnyt ennen kuin Sixten Korkman niittasi asian loistavassa Hesarin kolumnissaan.

Kyllä, Suomessa on ongelmia. Mutta niitä on ensinnäkin keskimäärin vähemmän kuin lähes missään muualla. Ja toiseksi, meillä menee myös monella osa-alueella ihan tolkuttoman hyvin.

Iso osa ongelmistamme johtuu siitä, että koko maailma on tullut hulluksi. Globaali talous ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut näin turbulentti ja ennustamaton. Tämän seurauksena Kreikka, Italia, Irlanti, Islanti sun muut natisevat liitoksistaan. Samaan aikaan Suomi keikkuu niin innovaatio-, koulutus-, kilpailukyky-, kuin eettisyystilastojenkin kärjessä.

Suomi on siis yhtä aikaa maailman tuottavimpia ja eettisimpiä maita. Aika huikea saavutus, sanoisin, huomioiden minkälaisessa maailmassa tällä hetkellä elämme.

Jollakin hämmästyttävällä tavalla suomalaiset poliitikot ovat onnistuneet pitämään kansantaloutemme ja hyvinvointivaltiomme pystyssä huolimatta finanssikriisistä, lähi-idän konflikteista, Ukrainan kriisistä, alati natisevasta eurotaloudesta ja niin edelleen. Olemme lainoittaneet heikommin pärjääviä valtioita ja silti menee aika hyvin. Olemme tehneet eettisiä sopimuksia – emme ihan kaikkia, mutta silti aika monia – ja talous ei ole ottanut siitä pataansa. Päin vastoin, Suomi on Euroopan kilpailukykyisin maa.

Kyllä, meillä on vielä paljon tehtävää. Kyllä, poliitikkomme eivät ole täydellisiä.

Mutta miettikää nyt hetki millaisessa maailmassa meidän poliitikkomme tekevät työtään. Työtään, jota tusinan tilastokärkipaikan mukaan kukaan tällä planeetalla ei tee paremmin kuin he.

Kyllä, rutiseminen on kivaa ajanvietettä, ja kyllä, epäkohdista pitää puhua ja niihin pitää puuttua. Ja kyllä, tähänkin blogipostaukseen voi keksiä heti kolmekymmentä anekdotaalista vastaesimerkkiä siitä, miksi esimerkiksi Pihtiputaalla kaikki on kuitenkin päin honkia.

Mutta kun katselee maailman menoa, niin kyllä Suomessa tehdään tällä hetkellä ihan hämmentävän hyvää politiikkaa.

Kutsu yhteiskehittelyyn: Rakennetaan yhdessä joukkokukoistava Suomi

Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä vaan intohimoaan vastaavaa työtä.

Toukokuun 22. päivä 2014 taloustieteen nobelisti, professori Edmund Phelps vieraili Suomessa kertomassa suomalaisille yritysjohtajille, poliittisille johtajille ja startup-kentän vaikuttajille joukkokukoistuksesta.

Joukkokukoistus (eng. mass flourishing) tarkoittaa materiaalista hyvinvointia, jonka keskiössä ovat itsensä toteuttaminen, henkilökohtainen kehittyminen ja merkityksellisyyden tunne.

On aika siirtyä kohti ihmiskeskeistä talouskasvua. Tämä vaatii kuitenkin käsitteiden ja käsien heiluttelun lisäksi toimintaa.

Siis konkreettisia askeleita.

Tällaisten toimenpiteiden kehittäminen on kuitenkin yllättävän haastavaa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Olemme työryhmämme kanssa hahmotelleet suunnitelmaa konkreettisista toimenpiteistä seminaarin ja sen yhteydessä suomalaisten huippujohtajien ja professori Phelpsin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Toimenpiteitä on luonnosteltu yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnalle.

Suomen tulevaisuutta linjaavien toimenpiteiden ei pitäisi kuitenkaan syntyä vain filosofinplanttujen tai huippujohtajien toimesta.

Tästä syystä tarvitsemme nyt Sinun apuasi joukkokukoistavan, innostavan ja innostuneen Suomen rakentamisessa.

Löydät työryhmämme luonnostelemat ehdotukset osoitteesta www.joukkokukoistus.fi. Voit kommentoida ehdotuksia verkkosivuilla tai lähettää sähköpostia osoitteeseen joukkokukoistus@filosofianakatemia.fi. Kommentointiaikaa on 10.8.2014 asti.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen globaali majakkamaa!

Köyhältä puuttuu tulevaisuus

Emilia Kukkalan toukokuun lopussa julkaistu erinomainen kirjoitus kiinnittää huomion siihen, miten köyhyys lukitsee ihmisen loputtomaan toivottomuuden kierteeseen. Köyhän näkökulma elämään on erilainen kuin keskiluokkaisen, varakkaasta puhumattakaan.

Tutkitusti köyhyys vähentää ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja toimia oma-aloitteisesti. Niin kuin Jani Kaaro Hesarissa toteaa, köyhyys on aivoja syövä loinen.

Tästä syystä oikeistoretoriikassa tyypillinen köyhien syyllistäminen ajelee rytisten metsään. Köyhän mahdollisuudet toimia kun ovat ihan eri tavalla rajalliset kuin varakkaan kauppiksen kasvatin.

Ihmiset eivät ole koneita. Jos köyhyyden poistamiseen riittäisi vain painaa aivoista löytyvää touhukkuuden start-nappia, joka ikinen meistä tekisi sen saman tien kotona surkuttelun sijaan.

Mutta kuka oikeastaan on köyhä?

1990-luvun loppupuolella elelin Helsingissä Oulusta vastamuuttaneena opiskelijapoikana. Erään kerran tilin saldo oli jälleen nollilla. Onneksi yhdeksän neliön opiskelija-asunnossani oli kolikkopurkki, josta kaavituilla viidellätoista markalla sain ostettua nurkkakaupasta purkillisen tonnikalaa ja nuudelipaketin. Nälkä lähti, ja muutaman päivän kuluttua opintotukikin lopsahti tilille.

Opiskeluaikoina rahaa ei juuri ollut. TV-ohjelmat tuli katsottua 11 tuuman pienestä putkiräppänästä ja kotitietokoneena toimi vanha Pentium, joka jaksoi juuri ja juuri pyörittää tekstinkäsittelyohjelmaa. Vaatteet löytyivät UFF:ista.

En kuitenkaan koskaan ajatellut olevani köyhä. Minä olin muusikko. Uskoin vakaasti, että jonain päivänä pystyn lyömään läpi musiikintekijänä, niin kuin sitten kävikin. Raha ei ollut yleensä huomioni keskipisteessä, vaikka joskus tili paukahtikin hetkeksi nollille.

Köyhyyden juurisyynä ei ole niinkään rahan puute vaan puute tulevaisuudesta.

Tämä toivottomuus voi hyvin periytyä isältä pojalle.

Jos elämää kannattelee aate tai usko huomiseen, on huomattavasti helpompaa kestää rajallisia materiaalisia puitteita. Kannattelevan aatteen tai tulevaisuususkon löytäminen on kuitenkin vaikeaa niin pitkään kun keskustelu pyörii lähes tauotta rahan ympärillä.

Vähävaraisen ihmisen identiteetti voi olla köyhä tai työtön. Mutta yhtä hyvin rahaton voi ajatella itseään muusikkona, tutkijana, elämäntaiteilijana, koti-isänä tai vaikkapa startup-yrittäjänä.

Maailmanhistoria on täynnä rahattomia mutta intohimoisia onnensa etsijöitä taiteilijoista kultaryntäyksen pioneereihin. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.

Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä. Tietysti ensinnäkin pitäisi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmä, joka turvaisi kaikille tolkullisen taloudellisen perustan elämälle. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi myös keksiä, miten usko parempaan huomiseen koskisi joka ikistä suomalaista sen sijaan, että se on keskimäärin vain varakkaampien etuoikeus.

Sanon keskimäärin, koska aina rahakaan ei poista köyhyyttä.

Saksan rikkaimpiin kuulunut pankkiiri Adolf Merckle menetti pörssikeinottelussa kolmanneksen omaisuudestaan. Mercklen nettovarallisuus kutistui vaivaiseen kahdeksaan miljardiin euroon. Hän ei kestänyt menetystään vaan heittäytyi junan alle ja kuoli.

Myös rikas voi olla köyhä.

Kohti joukkokukoistavaa Suomea

Suomi ja muu maailma ovat ennennäkemättömien haasteiden äärellä. Näyttää siltä, ettei viime vuosina maailmaa koetellut markkinatalouden myllerrys johdukaan vain finanssikriisin aiheuttamista suhdannevaihteluista.

Koko markkinatalouden luonne on menossa uusiksi. Markkinarakenteiden – siis kysynnän ja tarjonnan – muutostahti on kiihtynyt tasaisesti jo vuosisatojen ajan. Nyt vauhti alkaa olla niin nopea, etteivät vanhat toimintatavat enää toimi.

Filosofian Akatemia järjesti viime viikolla yhdessä Varman, Fujitsun, Tekesin ja Sitran kanssa huippuseminaarin nimellä Mass Flourishing Finland. Seminaarin pääpuhujana oli taloustieteen nobelisti Edmund Phelps.

Kutsuvierasjoukko koostui suomalaisista yritysmaailman, politiikan ja startup-kentän ykkösketjun johtajista ja tekijöistä. Halusimme tuoda kerralla käsittelyyn Phelpsin ajatuksen joukkokukoistuksesta. Minkälainen on joukkokukoistava Suomi?

Phelpsin mukaan modernin ajan markkinatalous tarjosi ihmisille hetken aikaa huikeat kukoistuksen mahdollisuudet. Modernin ajan innostus ja pioneerihenki tuottivat myös häikäisevää tuottavuus- ja talouskasvua.

Sitten innostus jäi kuitenkin sosialismin ja korporatismin pihteihin. Näissä ajatussuunnissa kun ajateltiin, että johdolla (joko valtion tai yrityksen) on valmiit vastaukset. Sitten ne pitää vain ”jalkauttaa” tai ”implementoida” oikein.

Kun maailma muuttuu nopeasti, ei valmiita vastauksia kuitenkaan enää ole. Sen sijaan tarvitaan ruohonjuuritason innostusta ja mielenkiintoa. Halua pitää omaa osaamista yllä ja löytää nopeita ja erikoisiakin ratkaisuja kun maailma yllättää.

Jos yrityksemme eivät pysty palauttamaan tällaista dynamismia – innostuksesta kumpuavaa liikevoimaa – näemme pian yhä useampia Kodakin tai Nokian tapaisia romahduksia.

Ihmistä ohjaavat psykologiset perustarpeet vapaus, virtaus ja vastuu. Kun nämä tarpeet tyydyttyvät, ihminen voi hyvin. Jos eivät, ihminen ahdistuu ja stressaantuu.

Psykologisten perustarpeiden ja niistä seuraavan sisäisen motivaation vaikutus ei kuitenkaan rajoitu vain hyvinvointiin. Sisäisen motivaation tuottavuusvaikutukset ovat myös hurjat, kuten hiljattain Filosofian Akatemian Frank Martelan ja Karoliina Jarengon Tulevaisuusvaliokunnalle tekemässä selvityksessä käy ilmi. Innostus ja sisäinen motivaatio voivat johtaa jopa satoja kertoja suurempaan tuottavuuteen.

Suomella on ainutlaatuinen mahdollisuus rakentaa joukkokukoistavaa yhteiskuntaa. Meillä on huippuluokan koulutusosaamista ja hyvät materiaaliset resurssit. Lisäksi suomalainen ei levittele käsiään vaan tarttuu sisukkaasti toimeen.

Tarvitsemme nyt sormella osoittelun sijaan konkreettisia toimenpiteitä. Niitä tarvitaan niin yksilö-, yhteisö- kuin yhteiskuntatasollakin. Ei riitä, että käsketään kansaa kantamaan vastuunsa. Myös työnantajien tulee mahdollistaa innostava työ. Samaten työnantajilta vaatiminen ei riitä, jollei lainsäädäntö tule vastaan. Kaikissa kolmessa vaikutuspisteessä täytyy saada tapahtumaan samaan aikaan.

Kukaan ei tiedä, miten joukkokukoistava yhteiskunta pitää rakentaa. Mutta voimme silti alkaa tehdä heti asioita, jotka johtavat vapauden, virtauksen ja vastuun lisäämiseen niin yksilön, yhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla.

Tästä syystä viime viikon seminaari on vasta lähtölaukaus kohti suomalaista joukkokukoistusta. Seuraavaksi muotoilemme seminaaripuheenvuorojen ja sen tiimoilta käytyjen keskustelujen pohjalta ehdotuksen 20 käytännön askeleesta kohti joukkokukoistavaa Suomea.

Jotta tämä yhteinen projekti ei jäisi vain filosofinplanttujen tai huippupäättäjien yksinoikeudeksi, jaamme myös piakkoin ehdotuksemme sekä seminaarivideot verkossa kaikkien suomalaisten kommentoitavaksi. Kun kommenttikierros on valmis, julkaisemme ehdotukset syksyn alussa. Sitten on aika tarttua toimeen.

Meillä on unelma siitä, että vuonna 2023 Suomi olisi sellainen maa, jossa on normaalia herätä maanantaiaamuna innostuneena töihin.

Että vuonna 2023 Suomessa olisi maailman paras työelämä, ja päättäjät Washingtonista Pekingiin tulisivat ihmettelemään, mitä täällä tehdään oikein. Vähän samaan tapaan kuin jo nyt tapahtuu koulu- ja peliosaamisemme kanssa.

Tämä on unelma, joka ei ole pelkästään tavoittelemisen arvoinen, vaan voi myös olla ainoa tapa selviytyä tulevasta talousrakenteiden myllerryksestä.

Tämä on myös unelma, joka on täysin toteutettavissa.

Ei ole mitään syytä, miksei Suomi voisi olla globaali suunnannäyttäjä ihmiskeskeiselle talouskasvulle.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen majakkamaa!

Extended Mind

Perustimme viime keväänä teknologiastartupin, joka rakentaa ratkaisuja ajattelun ja teknologian siltaamiseen. Ensimmäinen tuote on tänä vuonna julkaistava mobiilisovellus ja verkkopalvelu Extended Mind.

Extended Mind on jatke mielellesi. Se on tapa hallinnoida tehtäviäsi ja tietoasi niin että hommat hoituvat lennokkaasti ja mukavasti, ja tarvittava tieto pysyy käsillä aina kun sitä tarvitset.

Extended Mind:sta tulee tavallaan tehtävän- ja tiedonhallinnan Nike+.

Vuosi 2014 tulee olemaan päälle puettavan teknologian läpimurtovuosi. Älykellot, älylasit ja muut mukana kulkevat ratkaisut tulevat mullistamaan tapamme käyttää teknologiaa ja tietoa samalla tavoin kuin älykännykät vuonna 2007.

Luullakseni muutaman vuoden kuluttua kaiken mobiiliteknologian pitää pystyä toimimaan yhtä luontevasti kuin se olisi mielesi jatke. Tämän kysymyksen parissa myös meidän teknologiatiimimme työskentelee.

Jos haluat päästä ensimmäisten joukkoon kokeilemaan Extended Mindia, kirjaudu beta-listalle osoitteessa ext.md. Sikäli jos ensiversion kehittelyssä ei tule yllättäviä mutkia matkaan, alkavat betatestaukset kevään aikana.

Laitan nyt keväällä paljon omaa aikaani ja ajatystyötäni kiinni Extended Mindin kehittämiseen. Tästä syystä Ajattelun ammattilainen siirtyy toistaiseksi tauolle.

Kirjoitan keväällä aktiivisesti ajattelua, teknologiaa ja tulevaisuutta käsittelevää Extended Mind -blogia. Tutustu blogiin täällä.

Pasi ja Pena Afrikassa

Pasi ja Pena lähtivät kilpailevien kenkäkauppojen edustajina tutkimaan Afrikan markkinoita. Kun he olivat aikansa reissanneet pitkin poikin Afrikkaa, he sähköttivät kotiin raporttinsa.

Pasin viesti kuului näin: ”Kukaan ei käytä täällä kenkiä. Tilanne on täysin toivoton. Markkinoita ei yksinkertaisesti ole. Palaan kotiin.”

Pena puolestaan sähkötti tähän tapaan: ”Kukaan ei käytä täällä vielä kenkiä. Lähettäkää heti kolme kontillista. Täällä on planeetan kuumimmat markkinat. Jään tänne tekemään elämäni kauppoja!”

Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraavat blogikirjoitukset ilmestyvät tammikuussa. Lämmintä joulua ja lennokasta uutta vuotta kaikille!

Kohta putoaa pommi

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.