Suomessa tehdään hämmentävän hyvää politiikkaa

Viime aikoina media on ollut taas vaihteeksi aika hulluna poliitikkojen sättimisestä. Milloin aiheena on pääministerin shortsigate tai twiittauskäytännöt, tai valtiovarainministerin budjettilinjanvedot. Suomalainen politiikka on ihan surkeaa, hallitus pitäisi saada vaihtoon nyt eiku heti, samaten Arkadianmäen sakki.

Minua on useamman kuukauden ajan kiusannut tämä uutisointi ja kitisevä keskustelu. En ole kuitenkaan saanut ihan kiinni siitä, mikä minua asiassa on häirinnyt ennen kuin Sixten Korkman niittasi asian loistavassa Hesarin kolumnissaan.

Kyllä, Suomessa on ongelmia. Mutta niitä on ensinnäkin keskimäärin vähemmän kuin lähes missään muualla. Ja toiseksi, meillä menee myös monella osa-alueella ihan tolkuttoman hyvin.

Iso osa ongelmistamme johtuu siitä, että koko maailma on tullut hulluksi. Globaali talous ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut näin turbulentti ja ennustamaton. Tämän seurauksena Kreikka, Italia, Irlanti, Islanti sun muut natisevat liitoksistaan. Samaan aikaan Suomi keikkuu niin innovaatio-, koulutus-, kilpailukyky-, kuin eettisyystilastojenkin kärjessä.

Suomi on siis yhtä aikaa maailman tuottavimpia ja eettisimpiä maita. Aika huikea saavutus, sanoisin, huomioiden minkälaisessa maailmassa tällä hetkellä elämme.

Jollakin hämmästyttävällä tavalla suomalaiset poliitikot ovat onnistuneet pitämään kansantaloutemme ja hyvinvointivaltiomme pystyssä huolimatta finanssikriisistä, lähi-idän konflikteista, Ukrainan kriisistä, alati natisevasta eurotaloudesta ja niin edelleen. Olemme lainoittaneet heikommin pärjääviä valtioita ja silti menee aika hyvin. Olemme tehneet eettisiä sopimuksia – emme ihan kaikkia, mutta silti aika monia – ja talous ei ole ottanut siitä pataansa. Päin vastoin, Suomi on Euroopan kilpailukykyisin maa.

Kyllä, meillä on vielä paljon tehtävää. Kyllä, poliitikkomme eivät ole täydellisiä.

Mutta miettikää nyt hetki millaisessa maailmassa meidän poliitikkomme tekevät työtään. Työtään, jota tusinan tilastokärkipaikan mukaan kukaan tällä planeetalla ei tee paremmin kuin he.

Kyllä, rutiseminen on kivaa ajanvietettä, ja kyllä, epäkohdista pitää puhua ja niihin pitää puuttua. Ja kyllä, tähänkin blogipostaukseen voi keksiä heti kolmekymmentä anekdotaalista vastaesimerkkiä siitä, miksi esimerkiksi Pihtiputaalla kaikki on kuitenkin päin honkia.

Mutta kun katselee maailman menoa, niin kyllä Suomessa tehdään tällä hetkellä ihan hämmentävän hyvää politiikkaa.

Kutsu yhteiskehittelyyn: Rakennetaan yhdessä joukkokukoistava Suomi

Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä vaan intohimoaan vastaavaa työtä.

Toukokuun 22. päivä 2014 taloustieteen nobelisti, professori Edmund Phelps vieraili Suomessa kertomassa suomalaisille yritysjohtajille, poliittisille johtajille ja startup-kentän vaikuttajille joukkokukoistuksesta.

Joukkokukoistus (eng. mass flourishing) tarkoittaa materiaalista hyvinvointia, jonka keskiössä ovat itsensä toteuttaminen, henkilökohtainen kehittyminen ja merkityksellisyyden tunne.

On aika siirtyä kohti ihmiskeskeistä talouskasvua. Tämä vaatii kuitenkin käsitteiden ja käsien heiluttelun lisäksi toimintaa.

Siis konkreettisia askeleita.

Tällaisten toimenpiteiden kehittäminen on kuitenkin yllättävän haastavaa. Jos se olisi helppoa, se olisi tehty jo.

Olemme työryhmämme kanssa hahmotelleet suunnitelmaa konkreettisista toimenpiteistä seminaarin ja sen yhteydessä suomalaisten huippujohtajien ja professori Phelpsin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta. Toimenpiteitä on luonnosteltu yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnalle.

Suomen tulevaisuutta linjaavien toimenpiteiden ei pitäisi kuitenkaan syntyä vain filosofinplanttujen tai huippujohtajien toimesta.

Tästä syystä tarvitsemme nyt Sinun apuasi joukkokukoistavan, innostavan ja innostuneen Suomen rakentamisessa.

Löydät työryhmämme luonnostelemat ehdotukset osoitteesta www.joukkokukoistus.fi. Voit kommentoida ehdotuksia verkkosivuilla tai lähettää sähköpostia osoitteeseen joukkokukoistus@filosofianakatemia.fi. Kommentointiaikaa on 10.8.2014 asti.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen globaali majakkamaa!

Köyhältä puuttuu tulevaisuus

Emilia Kukkalan toukokuun lopussa julkaistu erinomainen kirjoitus kiinnittää huomion siihen, miten köyhyys lukitsee ihmisen loputtomaan toivottomuuden kierteeseen. Köyhän näkökulma elämään on erilainen kuin keskiluokkaisen, varakkaasta puhumattakaan.

Tutkitusti köyhyys vähentää ihmisen kykyä tehdä päätöksiä ja toimia oma-aloitteisesti. Niin kuin Jani Kaaro Hesarissa toteaa, köyhyys on aivoja syövä loinen.

Tästä syystä oikeistoretoriikassa tyypillinen köyhien syyllistäminen ajelee rytisten metsään. Köyhän mahdollisuudet toimia kun ovat ihan eri tavalla rajalliset kuin varakkaan kauppiksen kasvatin.

Ihmiset eivät ole koneita. Jos köyhyyden poistamiseen riittäisi vain painaa aivoista löytyvää touhukkuuden start-nappia, joka ikinen meistä tekisi sen saman tien kotona surkuttelun sijaan.

Mutta kuka oikeastaan on köyhä?

1990-luvun loppupuolella elelin Helsingissä Oulusta vastamuuttaneena opiskelijapoikana. Erään kerran tilin saldo oli jälleen nollilla. Onneksi yhdeksän neliön opiskelija-asunnossani oli kolikkopurkki, josta kaavituilla viidellätoista markalla sain ostettua nurkkakaupasta purkillisen tonnikalaa ja nuudelipaketin. Nälkä lähti, ja muutaman päivän kuluttua opintotukikin lopsahti tilille.

Opiskeluaikoina rahaa ei juuri ollut. TV-ohjelmat tuli katsottua 11 tuuman pienestä putkiräppänästä ja kotitietokoneena toimi vanha Pentium, joka jaksoi juuri ja juuri pyörittää tekstinkäsittelyohjelmaa. Vaatteet löytyivät UFF:ista.

En kuitenkaan koskaan ajatellut olevani köyhä. Minä olin muusikko. Uskoin vakaasti, että jonain päivänä pystyn lyömään läpi musiikintekijänä, niin kuin sitten kävikin. Raha ei ollut yleensä huomioni keskipisteessä, vaikka joskus tili paukahtikin hetkeksi nollille.

Köyhyyden juurisyynä ei ole niinkään rahan puute vaan puute tulevaisuudesta.

Tämä toivottomuus voi hyvin periytyä isältä pojalle.

Jos elämää kannattelee aate tai usko huomiseen, on huomattavasti helpompaa kestää rajallisia materiaalisia puitteita. Kannattelevan aatteen tai tulevaisuususkon löytäminen on kuitenkin vaikeaa niin pitkään kun keskustelu pyörii lähes tauotta rahan ympärillä.

Vähävaraisen ihmisen identiteetti voi olla köyhä tai työtön. Mutta yhtä hyvin rahaton voi ajatella itseään muusikkona, tutkijana, elämäntaiteilijana, koti-isänä tai vaikkapa startup-yrittäjänä.

Maailmanhistoria on täynnä rahattomia mutta intohimoisia onnensa etsijöitä taiteilijoista kultaryntäyksen pioneereihin. Köyhyys identiteettinä ei siis niinkään seuraa rahan puutteesta, vaan toivon puutteesta.

Olen suoraan sanottuna vähän neuvoton sen suhteen, mitä asialle pitäisi tehdä. Tietysti ensinnäkin pitäisi rakentaa sosiaaliturvajärjestelmä, joka turvaisi kaikille tolkullisen taloudellisen perustan elämälle. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi myös keksiä, miten usko parempaan huomiseen koskisi joka ikistä suomalaista sen sijaan, että se on keskimäärin vain varakkaampien etuoikeus.

Sanon keskimäärin, koska aina rahakaan ei poista köyhyyttä.

Saksan rikkaimpiin kuulunut pankkiiri Adolf Merckle menetti pörssikeinottelussa kolmanneksen omaisuudestaan. Mercklen nettovarallisuus kutistui vaivaiseen kahdeksaan miljardiin euroon. Hän ei kestänyt menetystään vaan heittäytyi junan alle ja kuoli.

Myös rikas voi olla köyhä.

Kohti joukkokukoistavaa Suomea

Suomi ja muu maailma ovat ennennäkemättömien haasteiden äärellä. Näyttää siltä, ettei viime vuosina maailmaa koetellut markkinatalouden myllerrys johdukaan vain finanssikriisin aiheuttamista suhdannevaihteluista.

Koko markkinatalouden luonne on menossa uusiksi. Markkinarakenteiden – siis kysynnän ja tarjonnan – muutostahti on kiihtynyt tasaisesti jo vuosisatojen ajan. Nyt vauhti alkaa olla niin nopea, etteivät vanhat toimintatavat enää toimi.

Filosofian Akatemia järjesti viime viikolla yhdessä Varman, Fujitsun, Tekesin ja Sitran kanssa huippuseminaarin nimellä Mass Flourishing Finland. Seminaarin pääpuhujana oli taloustieteen nobelisti Edmund Phelps.

Kutsuvierasjoukko koostui suomalaisista yritysmaailman, politiikan ja startup-kentän ykkösketjun johtajista ja tekijöistä. Halusimme tuoda kerralla käsittelyyn Phelpsin ajatuksen joukkokukoistuksesta. Minkälainen on joukkokukoistava Suomi?

Phelpsin mukaan modernin ajan markkinatalous tarjosi ihmisille hetken aikaa huikeat kukoistuksen mahdollisuudet. Modernin ajan innostus ja pioneerihenki tuottivat myös häikäisevää tuottavuus- ja talouskasvua.

Sitten innostus jäi kuitenkin sosialismin ja korporatismin pihteihin. Näissä ajatussuunnissa kun ajateltiin, että johdolla (joko valtion tai yrityksen) on valmiit vastaukset. Sitten ne pitää vain ”jalkauttaa” tai ”implementoida” oikein.

Kun maailma muuttuu nopeasti, ei valmiita vastauksia kuitenkaan enää ole. Sen sijaan tarvitaan ruohonjuuritason innostusta ja mielenkiintoa. Halua pitää omaa osaamista yllä ja löytää nopeita ja erikoisiakin ratkaisuja kun maailma yllättää.

Jos yrityksemme eivät pysty palauttamaan tällaista dynamismia – innostuksesta kumpuavaa liikevoimaa – näemme pian yhä useampia Kodakin tai Nokian tapaisia romahduksia.

Ihmistä ohjaavat psykologiset perustarpeet vapaus, virtaus ja vastuu. Kun nämä tarpeet tyydyttyvät, ihminen voi hyvin. Jos eivät, ihminen ahdistuu ja stressaantuu.

Psykologisten perustarpeiden ja niistä seuraavan sisäisen motivaation vaikutus ei kuitenkaan rajoitu vain hyvinvointiin. Sisäisen motivaation tuottavuusvaikutukset ovat myös hurjat, kuten hiljattain Filosofian Akatemian Frank Martelan ja Karoliina Jarengon Tulevaisuusvaliokunnalle tekemässä selvityksessä käy ilmi. Innostus ja sisäinen motivaatio voivat johtaa jopa satoja kertoja suurempaan tuottavuuteen.

Suomella on ainutlaatuinen mahdollisuus rakentaa joukkokukoistavaa yhteiskuntaa. Meillä on huippuluokan koulutusosaamista ja hyvät materiaaliset resurssit. Lisäksi suomalainen ei levittele käsiään vaan tarttuu sisukkaasti toimeen.

Tarvitsemme nyt sormella osoittelun sijaan konkreettisia toimenpiteitä. Niitä tarvitaan niin yksilö-, yhteisö- kuin yhteiskuntatasollakin. Ei riitä, että käsketään kansaa kantamaan vastuunsa. Myös työnantajien tulee mahdollistaa innostava työ. Samaten työnantajilta vaatiminen ei riitä, jollei lainsäädäntö tule vastaan. Kaikissa kolmessa vaikutuspisteessä täytyy saada tapahtumaan samaan aikaan.

Kukaan ei tiedä, miten joukkokukoistava yhteiskunta pitää rakentaa. Mutta voimme silti alkaa tehdä heti asioita, jotka johtavat vapauden, virtauksen ja vastuun lisäämiseen niin yksilön, yhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla.

Tästä syystä viime viikon seminaari on vasta lähtölaukaus kohti suomalaista joukkokukoistusta. Seuraavaksi muotoilemme seminaaripuheenvuorojen ja sen tiimoilta käytyjen keskustelujen pohjalta ehdotuksen 20 käytännön askeleesta kohti joukkokukoistavaa Suomea.

Jotta tämä yhteinen projekti ei jäisi vain filosofinplanttujen tai huippupäättäjien yksinoikeudeksi, jaamme myös piakkoin ehdotuksemme sekä seminaarivideot verkossa kaikkien suomalaisten kommentoitavaksi. Kun kommenttikierros on valmis, julkaisemme ehdotukset syksyn alussa. Sitten on aika tarttua toimeen.

Meillä on unelma siitä, että vuonna 2023 Suomi olisi sellainen maa, jossa on normaalia herätä maanantaiaamuna innostuneena töihin.

Että vuonna 2023 Suomessa olisi maailman paras työelämä, ja päättäjät Washingtonista Pekingiin tulisivat ihmettelemään, mitä täällä tehdään oikein. Vähän samaan tapaan kuin jo nyt tapahtuu koulu- ja peliosaamisemme kanssa.

Tämä on unelma, joka ei ole pelkästään tavoittelemisen arvoinen, vaan voi myös olla ainoa tapa selviytyä tulevasta talousrakenteiden myllerryksestä.

Tämä on myös unelma, joka on täysin toteutettavissa.

Ei ole mitään syytä, miksei Suomi voisi olla globaali suunnannäyttäjä ihmiskeskeiselle talouskasvulle.

Tehdään yhdessä Suomesta joukkokukoistuksen majakkamaa!

Extended Mind

Perustimme viime keväänä teknologiastartupin, joka rakentaa ratkaisuja ajattelun ja teknologian siltaamiseen. Ensimmäinen tuote on tänä vuonna julkaistava mobiilisovellus ja verkkopalvelu Extended Mind.

Extended Mind on jatke mielellesi. Se on tapa hallinnoida tehtäviäsi ja tietoasi niin että hommat hoituvat lennokkaasti ja mukavasti, ja tarvittava tieto pysyy käsillä aina kun sitä tarvitset.

Extended Mind:sta tulee tavallaan tehtävän- ja tiedonhallinnan Nike+.

Vuosi 2014 tulee olemaan päälle puettavan teknologian läpimurtovuosi. Älykellot, älylasit ja muut mukana kulkevat ratkaisut tulevat mullistamaan tapamme käyttää teknologiaa ja tietoa samalla tavoin kuin älykännykät vuonna 2007.

Luullakseni muutaman vuoden kuluttua kaiken mobiiliteknologian pitää pystyä toimimaan yhtä luontevasti kuin se olisi mielesi jatke. Tämän kysymyksen parissa myös meidän teknologiatiimimme työskentelee.

Jos haluat päästä ensimmäisten joukkoon kokeilemaan Extended Mindia, kirjaudu beta-listalle osoitteessa ext.md. Sikäli jos ensiversion kehittelyssä ei tule yllättäviä mutkia matkaan, alkavat betatestaukset kevään aikana.

Laitan nyt keväällä paljon omaa aikaani ja ajatystyötäni kiinni Extended Mindin kehittämiseen. Tästä syystä Ajattelun ammattilainen siirtyy toistaiseksi tauolle.

Kirjoitan keväällä aktiivisesti ajattelua, teknologiaa ja tulevaisuutta käsittelevää Extended Mind -blogia. Tutustu blogiin täällä.

Pasi ja Pena Afrikassa

Pasi ja Pena lähtivät kilpailevien kenkäkauppojen edustajina tutkimaan Afrikan markkinoita. Kun he olivat aikansa reissanneet pitkin poikin Afrikkaa, he sähköttivät kotiin raporttinsa.

Pasin viesti kuului näin: ”Kukaan ei käytä täällä kenkiä. Tilanne on täysin toivoton. Markkinoita ei yksinkertaisesti ole. Palaan kotiin.”

Pena puolestaan sähkötti tähän tapaan: ”Kukaan ei käytä täällä vielä kenkiä. Lähettäkää heti kolme kontillista. Täällä on planeetan kuumimmat markkinat. Jään tänne tekemään elämäni kauppoja!”

Ajattelun ammattilainen joululomailee. Seuraavat blogikirjoitukset ilmestyvät tammikuussa. Lämmintä joulua ja lennokasta uutta vuotta kaikille!

Kohta putoaa pommi

Katsoimme lasten kanssa taannoin E.T.-elokuvan. Jäin leffan jälkeen muistelemaan, kuinka auvoista elo olikaan 1980-luvulla. Oli ihanaa laittaa kaarnavene seilaamaan kevättalvien sulaessa. Lähikiskalle pystyi pyöräilemään ostamaan kymmenen pennin irtokarkkeja yksitellen. Elämä oli huoletonta ja stressitöntä. Ihan niin kuin Spielberginkin lähiöfantasioissa.

Jäin miettimään myös sitä, miten synkkää nykyään on. Ei mistään muusta puhutakaan kuin lamasta ja YT-neuvotteluista. Milloin on Himasgate päällä ja milloin kansallisaarre myydään amerikkalaisille. Nykyäänhän kaikki on päin mäntyä. Toista oli ennen vanhaan.

Yhtäkkiä pysähdyin mietteissäni. Oliko 1980-luku tosiaan niin auvoisaa ja pelotonta aikaa? Samassa tajusin, kuinka harhaanjohtavan kuvan mielikuvitukseni oli maalaillut.

Mielihän toimii assosiaatioperiaatteen nojalla. Kun alkukimmokkeena toimii spielbergiläinen lähiöidylli, kulkee ajatus yllä kuvailtua rataa. Mutta ajatus voi muotoutua toisinkin.

Nimittäin 1980-luvullahan sitä vasta pelättiinkin. Joka ilta televisiosta sai kuulla Irakin ja Iranin sodasta. Neuvostoliiton uhka häämötti itärajalla. Ja USA:n ja Neuvostoliiton uhittelu aiheutti tämän tästä pelkoa ydinsodasta. 1980-luvulla ei pelätty tehtaan sulkemista. Silloin pelättiin, että kohta putoaa pommi.

Eikä se 1980-luvun lapsena oleminenkaan ollut niin auvoista, nyt kun sitä miettii. Elämä oli monin tavoin paljon vaikeampaa ja hankalampaa kuin tätä nykyä. Rajat oli suljettu, viestintä oli hidasta ja vaivalloista. Ihmiset eivät puhuneet eivätkä pussanneet.

Aika kultaa muistot, ja mieli tarttuu pääasiassa voimakkaisiin tunnekokemuksiin. Läpi koko ihmiskunnan historian menneisyys on tuntunut tutulta ja turvalliselta, kun taas tulevaisuus on ollut pelottava ja tuntematon. Nykyaikana tämä vain korostuu entisestään, kun muutostahti kiihtyy ja tulevaisuus peittyy yhä sankempaan hämärään. Nykyhetki on puolestaan jollakin jännällä tavalla puristuksissa näiden kahden välissä.

Mutta ei sen tarvitsisi näin mennä.

Nähdäkseni meille tekisi hyvää tähytä rohkeammin tulevaisuuteen. Tarvitsisimme menneisyyden kaipuun sijaan lisää tulevaisuudenuskoa: toivoa. Vaikka mennyt aika olisi ollut kuinka auvoista tahansa, se ei tule takaisin. Mutta tulevaan me voimme vaikuttaa juuri nyt.

Ihmiset ovat ihmisiä

Luullakseni ajatteluni keskeisin aksiooma on tämä:

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ihmiset eivät ole symboleita. Eivät feminismin, vammaisuuden, menestyksen, oikeistolaisuuden tai vasemmiston. Ihmiset eivät ole merkkejä, tuotemerkkejä tai ikoneita. He ovat hengittäviä, tuntevia olentoja. Niin tavikset kuin julkkiksetkin. Ihmiset ovat itkeviä, nauravia, joskus seinään törmääviä tai siitä nojaa ottavia. Joskus mokaavia. Ja joskus taas lentoon lähteviä.

Ihmiset eivät ole objekteja. He eivät ole tarkasteltavaksi tarkoitettuja, mittatikulle asetettuja, kylmän analyyttisesti arvioituja. Tai kuuman tunteellisesti. Ihmiset ovat näkökulma maailmankaikkeuteen. Jokainen itsessään, faktuaalisesti, kokonainen maailmankaikkeus. (Ajattele: juuri tällaisena maailmaa ei näe kukaan muu kuin sinä.)

Ihmiset eivät ole koneita. Ihmiset eivät ole tuotantovälineitä tai instrumentteja toisten menestyksen siivittämiseen. Ihmisillä ei ole käyttöarvoa. Jokaisen ihmisarvo on vakio. Me olemme kaikki tasan yhtä arvokkaita, ansioihin, ulkoasuun tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Ensiksi tuntevia. Joskus ajattelevia, joskus ei.

Tekeviä. Joskus aikaansaavia, joskus ei.

Kokevia. Yhdessä nauravia ja itkeviä. Yhdessä aina enemmän kuin yksi kerrallaan.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että heidät kohdataan kokonaisina. Aidosti.

Ihmiset tarvitsevat sitä, että he pärjäävät. Että homma pysyy näpeissä.

Ja ennen kaikkea ihmiset tarvitsevat sitä, että heistä välitetään, outouksineen kaikkineen.

Me tarvitsemme sitä, että olemme osa jotain. Että emme ole yksin.

Tämä pätee niin kolmivuotiaaseen vaahtosammuttimeen kuin miljardiyrityksen toimitusjohtajaan. Niin katuojaan kaatuneesen spurguun kuin miljoonia viihdyttävään supertähteen. Niin uransa ehtoopuolella olevaan urheilijaan kuin kapakkaseurueesta itseään etsivään elämäntaiteilijaankin.

Ihmiset ovat viime kädessä hirmu simppeleitä otuksia.

Ihmiset tarvitsevat arvostusta, kannustusta ja rakkautta.

Siis sitä, että kohdataan vertaisenaan. Että kasvetaan, ja autetaan eteenpäin. Ja että annetaan tulla lähelle, juuri sellaisena kuin on.

Ihmiset ovat ihmisiä.

Joka ikinen meistä.

Cheekiä pelottaa

Uho nousee pelosta.

Pärjäänkö (raha)? Osaanko (menestys)? Kelpaanko (tytöt)? Siis psykologiset perustarpeet.

Tai siis: ei itsevarma ihminen tööttää radiotaajuuksia täyteen teini-ikäistä uhoa.

Pari kuukautta sitten, kun Cheek-kohu alkoi ottaa kunnolla tuulta siipiinsä, ajattelin minäkin katsahtaa, mistä on kyse.

Mutsi kysy, luuletsä olevas James Bond,
sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on.

Jaha.

Sinnikkäästi palasin kuitenkin nyt uutuuslevyn Kuka muu muka pariin. Tällä kertaa jonkinlaisella antropologin etäännytetyllä mielenkiinnolla.

Jari Sarasvuo piti eilen vaikuttavan puheenvuoron Tienhaara-tilaisuudessa. Sarasvuo totesi, että suurimmat ilmiöt syntyvät silloin kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka sekä ymmärtävät että vastustavat ilmiötä. Itse asiassa suurimmat kannattajat syntyvät lopulta niistä, jotka intohimoisimmin ilmiötä vastustavat. Käännynnäiset ovat raivokkaimpia asiansa ajajia.

Kun kuuntelin uudelleen uutuuslevyä, jotain outoa tapahtui. Levyn uhoa pursuava pintakudelma suli pois. Alta paljastui syvällinen, monisävyinen ja  tunnelatautunut kokonaisuus. Jollakin tavalla paljas ja aito.

Ei mikään ihme, että tässä on kenties kaikkien aikojen suurin suomalainen popmusiikki-ilmiö.

Pinnan alta esiin piirtyy välähdyksiä Jare Tiihosesta: ihmisestä, joka on jännällä tavalla rikki, vähän niin kuin monet meistä.

Ja samaan aikaan jännällä tavalla vahva. Sellaisella tavalla, jota harvat meistä ovat.

Helsingin Sanomat analysoi, että Tiihosen ilmiömäinen stadiontason suosio johtuu siitä, että hän uskoo itseensä. Monet tuttavistani riensivät lyttäämään tämän liirumlaarumina.

Totta. Pelkkä usko itseensä ei riitä. Mutta jos ei usko, ei mitään tapahdukaan.

Moni ihminen jää yksin pelkäämään ja hakemaan syytä pelolleen toisista. Moni jää yksin rikkinäisyytensä kanssa. Kaikki eivät edes voi päästä tolpilleen. Silloin tarvitaan meitä muita.

Moni voisi kuitenkin tehdä upeita juttuja. Jos vaan alkaisi tehdä asioita. Laittaisi tuulemaan.

En tiedä, pelottaako Jare Tiihosta.

Mutta niin kuin John Wayne aikanaan sanoi, rohkeus ei ole sitä, ettei pelota.

Se on sitä, että pelkäät kuollaksesi.

Ja nouset silti satulaan.

Uusi oppiminen

Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.

Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.

Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?

Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.

Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?

Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.

Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.

Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.

Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.

Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.

Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.