Monikulttuurisuudesta kulttuurievoluutioon

Tiistain #meilläonunelma-mielenosoitus monikulttuurisen Suomen puolesta oli huikea juttu. Hienossa tilaisuudessa oli nähdäkseni kylläkin yksi merkittävä särö: perussuomalaisten Matias Turkkilan kaltoin kohtelu äänekkään mielenosoittajavähemmistön puolesta.

Jos 15 000 ihmistä kokoontuu osoittamaan mieltä monikulttuurisuuden puolesta, ja paikalle vaivautuu merkittävä vastakkaisen näkökulman edustaja, olisin toivonut porukalta sivistyneempää otetta dialogin rakentamiseen. Itse asian pihvi kun on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Turkkilan näkökulman kategorinen torppaaminen oli nähdäkseni lähinnä lapsellista kiukuttelua. Onneksi Ali Jahangirin mestarillinen pelisilmä pelasti sen, mitä pelastettavissa oli. Mutta miksi moniäänisyyden salliminen on ihan yhtä tärkeää kuin monikulttuurisuudenkin?

Palaan hetkeksi äskeiseen avauslauseeseen. Se, että tuhannet suomalaiset organisoivat spontaanisti mielenosoituksen rasisitiseksi koettua kannanottoa vastaan on huikea juttu. Avainasemassa on, että väite koettiin rasistiseksi. Siitä, että tällainen kokemus kirvoitti näin huikean vastaiskun näin lyhyessä ajassa voidaan nähdäkseni päätellä, että elämme aika upeassa ja edistyneessä maassa. Maassa, jossa valtava enemmistö haluaa kunnioittaa ja arvostaa erilaisuutta sen monissa eri muodoissa.

Monikulttuurisuuskeskustelussa tuntuvat kuitenkin menevän puurot ja vellit sekaisin. Luullakseni merkittävä enemmistö tiistain mielenosoittajista ei ole tutustunut laajalti monikulttuurisuuskirjallisuuteen. Itsekin tutustuin aihepiiriä käsitteleviin teksteihin, esimerkiksi tähän loistavaan Logos-ensyklopedian artikkeliin, tarkemmin vasta tänään. Samalla 15 000 ihmistä näyttävät olleen valtavan yksimielisiä siitä, että monikulttuurisuus on tosi jees ja tärkeä juttu, jota pitää puolustaa.

Tässä kohtaa dialogi vastaleirin kanssa voisi avartaa ajattelua. Monikulttuurisuus kun on jo määritelmällisesti valtavan haastava ilmiö. Luullakseni meille liberaaleille sana kääntyy jonkinlaiseksi yleiseksi erilaisuuden hyväksynnäksi. Mutta poliittisesti kyse on ennemminkin siitä, kuinka suuria myönnytyksiä erilaisten vähemmistöjen tarpeiden puolesta tehdään.

Pitäisikö uimahalleissa olla erilliset uimavuorot musliminaisille, jotka eivät kulttuurinsa puolesta voi näyttäytyä bikineissä? Pitäisikö joka ravintolassa tarjoillta halal-teurastettua lihaa niille, jotka eivät muuta syö? Millä kaikilla kielillä ihmisten pitäisi saada palvelua valtion virastoissa?

Minä en tiedä vastausta näihin kysymyksiin. Tiedän vain sen, että kategoriset ”kyllä” ja ”ei” -vastaukset menevät rytisten metsään. Kaikkein aggressiivisinkin anarkisti lienee samaa mieltä siitä, ettei monikulttuurisuuden puitteissa voida sallia vaikkapa tyttöjen ympärileikkauksia tai kunniamurhia. Siitä huolimatta että nämä ovat osa joitakin maailmastamme – ja kaiketi myös maastamme – löytyviä kulttuureita.

Meidän pitäisi siis käydä keskustelua myös niiden kanssa, joiden lähtökohtia emme oikein tajua, ehkä edes halua tajuta. Kun kukaan meistä ei osaa vetää tarkkaa rajaa.

Kulttuurien kirjo on niin laaja, että kategorinen kaikkien kulttuuri-ilmiöiden salliminen on ihan yhtä tyhmää kuin mystisen yhtenäiskulttuurin vaaliminenkin. Ja rajojen tunnustelussa tarvitsemme monenlaisia ajattelijoita. Siis myös niitä, jotka ajattelevat eri tavoin.

Monikulttuurisuus on vaikea ja monisyinen ilmiö, jonka erilaisiin alatapauksiin ja ilmentymiin tarvitsemme monenlaisia näkökulmia ne ratkaistaksemme. Myös kansallismielisten vaalima ajatus suomalaisen kulttuurin arvokkuudesta on tärkeä: meidän kansallisperinnössämme on sisuineen ja Koskelan Jusseineen jotain ihan poskettoman arvokasta, josta kannattaakin pitää kiinni.

Demokratiassa on sellainen ihana puoli, että se antaa myös (meidän mielestämme) kyseenalaisille ilmaisuille elintilaa. Olli Immosen kannanotto onkin mielestäni demokratian ja erityisesti sananvapauden riemuvoitto. Sananvapaus sallii näin kärkevien kannanottojen esittämisen. Se sallii myös kaikki ne monenkirjavat reaktiot, joilla Suomen kanssa on kirkkaasti osoittanut, ettei se hyväksy rasismia tai siihen edes viitteellisesti kannustavaa argumentointia. Mutta jos me nyhtäisimme eri tavoin ajattelevat ihmiset kokonaan keskustelusta pois, ei jäljelle jäisi enää kuin selkään taputtelua. Siitä ei järin suurta kehitystä synny.

Todennäköisesti osa monikulttuurisuuden haasteiden ratkaisuista löytyy sulauttamalla, osa eriyttämällä ja osa kotouttamalla. Mutta sallimalla kulttuurimme kehittymisen ja käymällä siitä keskustelua synnytämme jotakin vielä monikulttuurisuuttakin arvokkaampaa.

Keskustelemalla avoimessa dialogissa synnytämme kulttuurin evoluutiota.

Tyhmä ei ole enää tyhmä

Yksi järkyttävimpiä löydöksiä, joihin olen viime vuosina törmännyt, on tämä: tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo ja ihmisiä jotka eivät osaa vielä. Oppiminen on silta jälkimmäisestä edelliseen.

Tärkein taito, jonka koulu voi opettaa, on oppia oppimaan. Nykyaikana päähän päntätyillä faktoideilla ei ole arvoa sen enempää sivistyksen kuin arjessa toimimisenkaan kannalta. Keskeisempää on ymmärtää, mistä tietoa saadaan tarvittaessa, miten sitä pitää arvioida ja mitä sillä voi tehdä.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen. Jos ei ole opittavaa, ei oppimista tapahdu. Mutta vaikka kuinka altistettaisiin, jos oppilaan tarkkaavaisuus harhailee, ei oppimista tapahdu tällöinkään. Oppilas, joka ei ole kiinnostunut opittavasta asiasta vaikuttaa tyhmältä: hänhän pärjää huonommin kuin ne, joita homma nappaa.

Oppimaan opettavan koulun tärkein tehtävä on herättää jokaisen oppijan kiinnostus oppimista kohtaan. Huomaa: en tarkoita, että jokaisen oppijan pitäisi olla kiinnostunut ihan kaikesta. Mutta jokaiselle pitäisi löytää oma juttu tai kaksi, jotka innostavat päivästä toiseen oppimaan uutta ja selvittämään lisää.

Kiinnostuksen voi herättää monella tavoin. Yhä paras tapa herättää oppijan kiinnostus on innostunut ja innostava opettaja. Monet Nobelistit muistelevat kaiholla fysiikan tai kemian opettajaansa, joka sytytti aikanaan kipinän omaa oppialaa kohtaan. Mutta opettajakaan ei voi olla aina innostunut kaikesta.

Tässä apuun tulee uuden oppimisen työkalupakki. Kaikki ne monipuoliset menetelmät, joilla oppiaines voidaan esittää niin, että se aidosti kiinnostaa oppijaa. Pelit, leikit, videot, verkko-oppimisalustat ja muut uuden oppimisen menetelmät voivat tehdä aiemmin puisevasta oppiaineksesta aidosti innostavaa.

Esimerkiksi koodaaminen tuskin innostaa suurta joukkoa oppilaita, jos se opetetaan puisevien kirjatehtävien avulla. Jos sen sijaan oppijat käyttävät vaikkapa Scratch-koodauspeliä oppimiseen, voi mukuloita olla vaikeaa saada irti koodikoneista.

Nähdäkseni tehokas tapa lisätä oppimisen innostavuutta on myös antaa oppilaiden opettaa itse. Opettaminen syventää omaa ymmärrystä. Ja innostunut oppilas voi sytyttää myös muiden kiinnostuksen oppimista kohtaan ihan samalla tavoin kuin innostunut opettajakin.

Siinä vaiheessa kun koulu osaa aidosti innostaa ihmiset oppimaan oppimaan, ei tyhmiä oppilaita enää ole. Silloin kun ihminen on aidosti kiinnostunut oppimastaan, on vain ajan kysymys, että hän syventää ymmärrystään ja parantaa osaamistaan.

Tulevaisuuden koulussa tyhmä ei ole enää tyhmä.

Tulevaisuuden koulussa on vain niitä, jotka osaavat jo, ja niitä, jotka osaavat ihan kohta.

Kukin omalla tavallaan.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa. Lisää aiheesta SuomiAreenalla. Tervetuloa mukaan 17.7.

Köyhyys ei parane rahalla

Hesarissa oli taas juttu köyhyydestä. Olen hämmästellyt sitä, eikö Suomesta tosiaan löydy oikeasti köyhiä ihmisiä, kun media ja sosiaalinen media villiintyvät näistä ”onhan tämä kolmio meille kahdelle vähän iso” jutuista tämän tästä.

Ulkomaiset ystäväni ovat alati äimän käkenä kuullessaan, että Suomessa voidaan pitää köyhänä ihmistä, jolla on oma talo ja auto, niin kuin taannoin julkaistussa Suomen kuvalehden jutussa. Samaten on aika hämmentävää, että äiti kokee mokanneensa, kun lapsilla ”ei ole omakotitaloa eikä purjevenettä”.

Siinä vaiheessa jos köyhyyden piina on se, että pitää pystyä kuluttamaan samanverran kuin tuo toinenkin, ollaan aikamoisessa suossa. Tällainen köyhyys kun ei parane rahalla. Jos tukia nostetaan tässä kohtaa, voi aina muuttaa isompaan kämppään tai ostaa tuoreemman telkkarin. Ja sitten taas päivitellään kun rahaa ei ole.

Köyhyyspuhe syyllistyy normatiiviseen virhepäätelmään. Siitä, että status merkkaa suomalaisille ei seuraa, että sen pitäisi merkata. Ihminen voi olla täysin onnellinen ilman juuri mitään länsimaisia etuuksia, jos hän kokee elämänsä mielekkääksi. Samaten ihminen voi olla ihan yhtä ahdistunut kuin köyhiksi leimatut ja samaan aikaan rikas kuin Kroisos.

Nyt en tarkoita alkuunkaan sitä, että köyhillä olisi asennevamma. Näissä ihmisissä ei itsessään ole mitään vikaa. Kyse on ennen kaikkea yhteiskuntarakenteistamme ja keskustelukulttuuristamme juontuvasta ongelmasta. Kyse on siitä, että ihmisiltä riistetään toivo tulevasta.

Carol Dweck on tunnistanut kaksi tapaa suhtautua toimintaan: fiksatun asenteen ja kasvun asenteen. Jos asenne on fiksattu, ”minä olen köyhä”, on ihan turha yrittää etsiä ulospääsyä. Tällöin myös saavutetuista eduista luopuminen on nöyryyttävää: se syöksee entistä syvempään koetun köyhyyden kuiluun.

Kasvun asenne puolestaan lähtee siitä, että aina on mahdollisuus kehittyä. Että aina on jotain, mitä voidaan tehdä uudella tavalla tai paremmin. Tällöin kulujen pudottaminen ei ole pelottavaa, koska sillä saa vauhtia seuraavaan siirtoon. Thomas Edison myi aikanaan asuntonsa ja muutti labransa yläkertaan kun rahoituspohja petti.

Ihminen voi kuitenkaan harvoin päättää itse, kummalla tavalla asennoituu. Asenteisiin vaikuttavat oma henkilöhistoria, sosiaalinen lähipiiri, yhteiskuntarakenteet sekä ylläpitämämme keskustelukulttuuri.

Siinä vaiheessa kun ihminen ei ole enää nälkärajalla, ei hän tarvitse ensisijaisesti enää euroja, vaan liikevoimaa elämään. Tämän liikevoiman me kuitenkin riistämme köyhiksi itsensä kokevilta siinä vaiheessa kun sanomme, ettei heidän elämänsä ole tarpeeksi hyvää liian vanhan telkkarin tai liian harvojen Lintsikäyntien takia.

Ratkaisu suomalaiseen köyhyyteen ei löydy tukia lisäämällä, vaan siitä, että nykyiset pöljät rakenteet rempataan sellaiseen kuntoon että ne oikeasti toimivat. Köyhyyspäivittelyn sijaan me tarvitsemme kannustavaa ja tukevaa keskustelukulttuuria. Vinoutuneiden työmarkkinarakenteiden sijaan me tarvitsemme lisää liikkuvuutta ja parempaa työn ja tekijän kohdentamista. Ja kyllä aika alkaa olla ihan kypsä sille, että saisimme pystyyn riittävän yksinkertaiset ja helppokäyttöiset sosiaalitukijärjestelmät, jotka eivät nöyryytä ihmistä.

Suomalainen köyhyys ei parane rahalla. Se paranee rakentamalla jokaiselle suomalaiselle tulevaisuus.

Tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista

Elämme haastavia aikoja.

Vaikka viime aikoina on puhuttu paljon lamasta tai taantumasta, ei tämä kuvaa nykytilaa oikein. Nyt ei ole kyse siitä, että talous olisi jämähtänyt paikalleen jonkin yksittäisen makrotason tekijän, kuten energiakriisin, valuuttakriisin tai finanssikriisin, takia.

Talous ei kasva, koska kokonaiset toimialat sukeltavat alati kiivaammin muuttuvassa globaalissa markkinassa. CD-levyt ja VHS-nauhat ovat jo historiaa. Pian sitä ovat myös paperiteollisuus ja taksitolpat. Vähän myöhemmin muutoksen jalkoihin jäävät älykännykät ja taulutelevisiot, vähittäistavarakauppa ja pienesineteollisuus. Ne korvataan virtuaalilaitteilla, robottilennokeilla ja 3D-printtereillä.

Moni ennen paikallinen ilmiö on nyt globaali, puhutaan sitten kilpailusta, työelämästä, tiedon saatavuudesta tai vaikkapa tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta. Työelämä on murroksessa: keskiluokkainen työ vähenee, ja paine itsensä työllistämisen lisääntyy.

Teknologinen kehitys ja digitalisaatio muuttavat ja haastavat kiihtyvässä tahdissa sekä työtä että koulutusta – ajatellaanpa nyt sitten robotisaatiota, oppimateriaalien muotoja, tiedon jakamisen mahdollisuuksia ja oppimispaikkoja. Maailma monimutkaistuu ja moniarvoistuu. Mutkistunut maailma tekee päätöksenteosta vaikeampaa. Systeeminen ajattelu nostaa päätään.

Nämä muutokset tapahtuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Ne ovat kaikki kivuliaita murroksia yhteiskunnallemme. Niiden seurauksena on täysin mahdollista, että suurin osa nykyaikana keskeisestä ammattitaidosta muuttuu täysin hyödyttömäksi. Ainoa tapa selviytyä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa on oppia oppimaan.

Uuden koulutuksen yhteinen visio

Kun maailma ja yhteiskunta muuttuvat, on koulutuksenkin muututtava. Jotta koulutuksen muutos ei ole vain sopeutumista ympäristön muutokseen, on muutoksella oltava suunta ja tahtotila. Koulutus tarvitsee vision.

Uusi koulutus -foorumi muotoili suomalaisen koulutuksen vision näin: tehdään Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Visiomme taustalla on ajatus koulutuksesta, joka auttaa ja tukee jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä. Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, jokainen oppii ja kehittyy läpi elämän. Rakkaus oppimiseen on halua kehittyä. Se on sisäistä yrittäjyyttä ja kykyä valjastaa oma osaaminen myös työelämän käyttöön. Ilman oppimishalua ei voi syntyä uutta, ja yhteiskunnallisella tasolla rakkaus oppimiseen tuokin hyvinvointia ja kilpailukykyä.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, opettajat ovat valmentajia ja ohjaajia. Opettajia ja mentoreita löytyy myös opettajakunnan ulkopuolelta. Oppimiseen ja osaamisen kehittämiseen osallistuvat kaikki – puhutaan sitten yksilöistä tai instituutiosta.

Oppiminen nousee opettamisen ohi keskiöön. Oppimisympäristö laajenee koulun ja oppilaitosten seinien ulkopuolelle. Oppiminen tapahtuu entistä enemmän ilmiöpohjaisesti todellisissa ympäristöissä. Paikallisella tasolla tämä voi näkyä vaikkapa oppimiskylinä ja tiivistyneenä yhteistyönä, jossa yrittäjät, erilaiset kuntapalvelut, järjestöt, taitelijat ja oppilaitokset kohtaavat. Oppimisesta tulee kokeilevaa. Oppiminen on yhteisöllistä ja avointa.

Maassa, jossa kaikki rakastavat oppimista, koulutus ei tapahdu putkessa. Nykyisen kaltaiset raja-aidat oppiaineiden, ikäluokkien, koulutusasteiden, oppimisen tapojen ja ammattien välillä eivät raamita oppimispolkua.

Koulutus hengittää monimutkaista maailmaa. Se on osa suurempaa systeemiä. Koulutuksen tulee paitsi sopeutua, myös ottaa koppia muuttuneista osaamistarpeista. Se hyödyntää uusia ratkaisuja, muuttaa muotoaan joustavasti ja osallistuttaa uuden rakentamiseen. Uusi koulutus rakentaa tulevaisuuden tekijöitä.

Matka alkaa nyt

Foorumilla kuulluissa asiantuntijapuheenvuoroissa on tullut esille, että koulutusjärjestelmä uudistuu hitaasti. Matkaa on taitettavana paljon.

Etenkin suomalainen hallinto rakentuu ajatukselle ennustettavasta maailmasta, jossa asiat ja olosuhteet ovat tiedossa, ja ratkaisumallit kehitettävissä tiedon pohjalta. Monimutkaisessa maailmassa, jossa jo elämme, vanhat toimintamallit eivät enää riitä, eivätkä totutut ratkaisumallit toimi. Nyt pitää kokeilla – ja keskittyä siihen, mikä toimii! Aloitetaan nyt. Päämääränä maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.

Kuvittele, että luokkahuoneissa on normaalia kun kolmekymmenpäinen oppilasjoukko nojautuu eteenpäin silmät loistaen innostavan opettajan ohjauksessa. Keski-ikäinen insinööri opettelee uutta kieltä tai uutta oppialaa puistonpenkillä mobiilipelin avulla. Alakouluikäiset kokoontuvat työpajahalleihin rakentamaan pienryhmissä Lego-palikoista itseohjautuvia robotteja.

Kaikki tämä on jo nyt mahdollista. Kaikki tämä on jo nyt todellista: uutta oppimista tapahtuu jo nyt ympäri maailmaa pienissä keskittymissä. Nyt meidän pitää jakaa uusi oppiminen tasaisesti koko yhteiskuntaamme.

Eric Hoffer sanoi: ”Muutoksen maailmassa oppijat perivät maan, samalla kun oppineet huomaavat olevansa täydellisesti valmistautuneet maailmaan, jota ei ole enää olemassa”.

Jos haluamme selvitä alati nopeammin muuttuvassa maailmassa, meidän on opittava oppimaan. Ja koska oppiminen on kovaa työtä, meidän pitää päästä käsiksi aidosti innostavaan ja kannustavaan oppimiseen.

Meidän pitää tehdä Suomesta maa, jossa kaikki rakastavat oppimista. Muuten meidän käy hullusti.

Uusi koulutus-foorumi loi kevään 2015 aikana vision suomalaiselle koulutukselle: ”Maa, jossa kaikki rakastavat oppimista.” Se jakautuu kolmeen teemaan: 1) Uusi koulutus tunnistaa jokaisen vahvuudet; 2) Uusi koulutus luo tulevaisuuden mahdollisuuksia; 3) Uusi koulutus uudistuu yhdessä rakentaen.

Foorumin lopputuotokset esitellään yleisölle Rakkaudesta oppimiseen -tapahtumassa Tiedekeskus Heurekassa 4.6.2015. Tilaisuuteen voi osallistua myös verkon välityksellä.

Kirjoitin tekstin Milma Arolan kanssa koko Uusi koulutus -foorumin puolesta. Teksti on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa.

Tuottavuus ei kasva mailaa puristamalla

Autovalmistaja Porsche ilmoitti taannoin lyhentävänsä työaikaa tunnin viikossa . Yrityksen johdon mukaan työntekijät olivat olleet liian stressaantuneita. Työajan lyhentäminen on purrut stressipiikkiin.

Samanlaiseen havaintoon päätyi jo Henry Ford vuosisadan alussa, jota saamme kiittää 8-tuntisesta työpäivästä. Autopohatta päätteli, että tehtaiden kokonaistuottavuus kasvaa kun työaikaa lyhennetään. Ford oli oikeassa. Pian koko länsimainen teollisuus seurasi perässä.

Nyt Suomen talouskuoppaan haetaan vauhtia vaatimalla lisää viikkotyötunteja. Tämä on aika hämmästyttävä ajatus kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, sama hallitus, joka vaatii lisätyötunteja on myös ilmoittanut haluavansa nostaa kokonaistyöllisyyttä. Lisätyötuntien työllisyysvaikutus laskusuhdanteessa on kuitenkin lähes väistämättä negatiivinen.

Todellisuudessa työtunteja lisäämällä tuottavuus voi kasvaa vain, jos talous kasvaa. Tarkkaan ottaen yksittäisen yrityksen kokonaistuottavuus voi kasvaa työtunteja lisäämällä vain jos sen tilauskanta kasvaa samaan tahtiin. Laskusuhdanteessa tilauskannat sukeltavat kuitenkin kuin lehmän häntä. Näin ylimääräisen työtunnin voi käyttää lähinnä peukaloiden pyörittelyyn tai miinaharavan pelaamiseen.

Jos työtuntilisäys menee läpi, on yritysjohtajilla tässä kyllä tehokas keino hakea lisätuottavuutta: lemppaamalla turha työvoima pellolle. Jos työtuntitavoite siis saavutetaan kysynnän pysyessä ennallaan, on odotettavissa uusi YT-aalto.

Toinen syy siihen, miksei tuottavuusloikka-ajatus lennä, on että tuottavuus ei synny pelkistä tehdyistä työtunneista. Vaikka se Excelissä saattaa siltä näyttääkin, tehtaalla ja toimistolla työn tekee vielä useimmiten ihminen, ei robotti.

Kun ihminen tekee töitä, riippuu työn jälki siitä, kuinka innostunut tai stressaantunut hän on. Työstään kiinnostunut tekee monin verroin parempaa jälkeä. Stressipaniikissa puolestaan huolimattomuus ja heikko laatu lisääntyvät.

Hämmästyttävää kyllä, yksikkötuottavuus on tutkimusten mukaan suoraan riippuvainen työntekijän kiinnostuksesta työtään kohtaan. Jos siis vedetään suomalainen työvoima polvilleen lisäämällä työkuormaa, ei odotettavissa ole suinkaan tuottavuusloikkaa. Päin vastoin, tällä tempulla on odotettavissa entistä pahempi sukellus suomalaisen työn tuottavuudessa.

Elämme aikoja, jolloin ennustaminen muuttuu alati vaikeammaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että kuka tahansa joka väittää tietävänsä varmuudella, miten asiat lähivuosina kehittyvät valehtelee. Tämä koskee niin poliitikkoja kuin allekirjoittanuttakin. Tästä syystä olisikin viisastelua tärkeämpää tarttua toimeen, tehdä kokeiluja, katsoa mitä niistä seuraa ja korjata sitten tarvittaessa.

Uudessa hallitusohjelmassa on paljon hyviä avauksia, joiden tuloksia odotan suurella mielenkiinnolla. Koulujen päivittäminen digiaikaan, terveydenhuollon painopisteen siirtäminen ennaltaehkäisyyn, yrittäjämyönteisyys, perustulo tai korkeakoulujen ja liike-elämän innovaatioyhteistyön parantaminen ovat kaikki tervetulleita avauksia, joita kannattaa ilman muuta kokeilla.

Mutta jos suomalaista tuottavuutta ja työllisyysastetta halutaan saada nousuun, on kokonaistyöajan nostaminen tuhoon tuomittu hanke.

Rentoutunut pelaaja pelaa paremmin kuin stressaantunut. Suuret voitot eivät synny mailaa puristamalla.

Myös tutkimusrahoitus toimii markkinataloudessa

Mietin, miksi Gabriel Sandun taannoinen Hesari-sivallus ”mediahuomiota kalastavista filosofeista” jäi kaivelemaan. (Muuta kuin tietysti että osui omaan nilkkaan.)

Ehkä jotenkin näin:

Minusta on jännää, etteivät markkinakriittiset yliopistotutkijat tajua, että myös tutkimusrahoitusjärjestelmä on yhdenlainen markkina. Se on vaan ihan poskettoman vinoutunut sellainen.

Kuvittele kaupankäyntijärjestelmä, jossa maitoa ostavia asiakkaita on kymmenen kappaletta – ja maitokauppoja kolme tuhatta. Siinä on aika vaikeaa rakentaa fiksua kilpailutilannetta vaikka tekisi mitä.

Sen lisäksi ne kymmenen maksavaa asiakasta haluavat kaikki jotain ihme taideranskalaista luomulehmän aamukasteessa lypsettyä ternimaitoa. Asiakkaat eivät myöskään kerro koskaan miksi ostivat juuri siltä tai tältä tarjoajalta – tai mitä kilpailijan tuotteessa on vikana.

Apurahajärjestelmä toimii kuitenkin juuri näin. Kysyntää on marginaalisesti ja se kohtaa melko harvoin tutkijoita aidosti kiinnostavia tutkimushankkeita. Sen sijaan tutkijat joutuvat lukemaan säätiöiden päätöslistoja ja lottoamaan tutkimusaiheita siinä toivossa, että ensi kerralla tärppäisi. Näin ollaan luotu Suomeenkin nykyinen ihastuttava filosofinen ”Kant siitä” ja ”Wittgenstein tästä” -tutkimuskulttuuri.

Rannalle jää ruikuttamaan valtava määrä aidosti lahjakkaita ja intohimoisia tekijöitä, sama mitä tekevät. Ei mikään ihme, että tutkijat kyynistyvät. Akateeminen vapaushan tuntuu olevan akateemisessa järjestelmässä lähinnä surullinen vitsi.

Jos sen sijaan tutkimustuloksia tehdään kansantajuisemmiksi (myös osin median avulla), laajenee tutkimusrahoitusmarkkina ahtaasta akateemisesta sisämarkkinasta kattamaan käytännössä koko kansakunnan. Olemassaolevaan kysyntään on mahdollista vastata monin tavoin, puhumattakaan uudenlaisen kysynnän synnyttämisestä esimerkiksi innostavilla ja innovatiivisilla uusilla ajatuksilla.

Eikö filosofian perimmäinen tarkoitus ole kuitenkin herättää kiinnostavaa keskustelua, synnyttää uutta ajattelua ja rakentaa mielenkiintoisia näkökulmia meitä kautta aikain askarruttaneisiin kysymyksiin?

Akateeminen sisämarkkina toimii ihan samalla tavoin asiakkaan (apurahalautakunnan) ehdoilla kuin kaupallinenkin markkina. Rahoitushaku on kai pohjimmiltaan ihan samanlaista myyntityötä kuin kaupallisessakin markkinassa. Jälkimmäisessä vaan potentiaalisten ”tutkimusrahoittajien” määrä on päätähuimaavassa mittakaavassa moninkertainen.

Tässä ajatuksenjuoksussa saattaa toki olla jonkinlainen virhe tai useitakin, mutta minusta tuntuu, ettei apurahalautakuntien huomionkaan kalastaminen tunnu järin järkevältä tavalta tehdä tutkimusta.

Sen sijaan voisi olla hienoa, jos yliopistot satsaisivat olemassaolevan tutkimuksen popularisointiin ja kaupallistamiseen tutkimuslaitoksista erillisissä yksiköissä niin, että tutkijat saisivat rauhassa tutkia sitä mitä haluavat – ja ”mediahahmot” voisivat samalla rakentaa akateemiselle vapaudelle toimivan rahoituspohjan.

Voi voi sinua ja geenejäsi

Pelasimme viime perjantaina sählyporukkamme kanssa mielestäni kevään parhaan harjoitusottelun. Peli oli alusta loppuun lähes tasan. Viimeiseen erään joukkueemme lähti parhaasta mahdollisesta asemasta: 8–9 tappiotilanteesta.

Sinun geenisi ovat todennäköisesti aika keskinkertaisia. Tarkoitan, että et todennäköisesti ole Princeton-alumni, tavallista pidempi, kauniimpi, lihaksikkaampi, nopeampi oppimaan tai muuten älykkäämpi.

Olen surrut usein omien geenieni keskinkertaisuutta. Kaihoten olen katsonut kavereitani, jotka voivat syödä ihan mitä vaan, samalla kun suuhuni laittamani suklaapatukka humahtaa heti vyötärölle. Toiset roistot käyvät salilla kerran kuussa ja pullistelevat lihaksikkaina, kun itse joudun tekemään viikkokaupalla töitä, että edes vähän isompi paino nousisi.

Samaten olen ihmetellyt tutkijatovereitani, jotka vähän silmäilevät valtavia filosofisia opuksia ja käyvät niistä saman tien syvällisiä keskusteluja. Itse kun joudun tiiliskiveni tavaamaan kynä kädessä. Samaten ihmettelen niitä kauniita mieliä, jotka ratkovat matemaattisia haasteita salamannopeasti, kun itse painin niiden kanssa usein huuli pyöreänä.

Ehkä juuri tästä syystä olen usein kirjoittanut paljon harjoittelun merkityksestä. Olen usein toistanut mantraa: alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta. Tämä on nähdäkseni totta.

Mutta jos tästä saa käsityksen, ettei geeneillä ole mitään väliä, se on ihan höpönlöpöä.

Kimi voi ajaa kymmenenneltä ruudulta ruutulipulle. Mutta kyllä se formulakisan voittaminen on perhanan paljon helpompaa, jos vauhtiin pääsee paalupaikalta. Samaten elämänhaasteisiin on helpompaa tarttua, jos on siunaantunut nätti naamakerroin, hyvä aineenvaihdunta tai terävästi piuhoitettu aivosolukko.

Geenit ovat kuitenkin vain yksi palikka elämäntarinassa.

Esa Saarisen filosofiakavalkadista löytyy superviehättävä ajatusrakennelma nimeltään muumifilosofia. Sen pääteesi on: “töpöjaloillakin pääsee”.

Geeneillä on väliä. Mutta töpöjaloille on toivoa kahdesta seikasta.

Ensinnäkin, vaikka suurimmalle osalle meistä on todennäköisesti jaettu ekalla kierroksella mitäänsanomattomat kortit, se ei vielä ratkaise sitä, miten pelaamme niillä.

Toisekseen, töpöjaloilla starttaamisesta voi jopa olla hyötyä.

Kyllä: huippugeenit yhdistettynä kovaan harjoitteluun ovat yhä lyömätön yhdistelmä. Katso vaikka Usain Boltia.

Huippugeeneillä on kuitenkin ristinsä. Niin kuin takavuosien Fatboy Slimin albumin You’ve Come a Long Way, Baby kannessa luki “I’m number one, so why try harder.” (Jos et muista levynkantta, klikkaa tästä, niin ymmärrät mitä tarkoitan.)

Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta.

160-senttinen koripalloilija Muggsy Bogues treenasi niin kovaa, että oppi jallittamaan puolta pidempiä kilpakumppaneitaan – ja teki NBA-historiaa. Peikkomaisen näköinen Björk rakensi omintakeisen tyylinsä niin, että hänestä tuli muoti-ikoni pitkäsääristen huippumallien rinnalle. Albert Einsteinin opettajat tuomitsivat nelivuotiaana puhumaan oppineen tyhmäksi, laiskaksi ja hankalaksi ihmiseksi. Tämän töpöjalan nimeä käytetään nyt synonyyminä nerolle.

Kun töpöjaloilla pääsee vauhtiin, niillä voi päästä ihan järkyttävän pitkälle.

Yhden pisteen taka-ajotilanne on nähdäkseni paras mahdollinen paikka aloittaa urheiluottelun viimeinen erä. Johtavalla joukkueella on kovat paineet voittoaseman ylläpitämisestä. Altavastaaja voi puolestaan laittaa vaihteen silmään ja hakea uutta vauhtia. Johtava joukkue on osoittanut tähän asti olevansa parempi. Mutta alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta. Sen määrää se, minkälaisella tarmolla juoksemme pallon perässä ja haemme maalipaikkoja.

Voitimme sählymatsin 12–10.

Elvyttäminen ja leikkaaminen ovat menneen ajan makropolitiikkaa – nyt tarvitaan liikevoimaa

Olen seurannut viime päivinä vaivaantuneena Hesarissa käytyä keskustelua siitä, pitäisikö sukeltavaa kansantalouttamme tukea elvyttämällä velkarahalla vai leikkamalla julkisia menoja. Kumpikin näkemys saa tukea valtavirran makrotalousteorioista. Harmi vaan, että nämä teoriat perustuvat maailmaan, jota ei enää ole.

Sekä elvyttäminen että leikkaaminen ovat käsittääkseni ihan hyvin perusteltuja toimenpiteitä silloin kun talous sakkaa makrotasolla. Ennen vanhaan tämä johtui siitä, että markkinat lakkasivat vetämästä esimerkiksi öljykriisin tai valuuttakriisin takia.

Vieläkin kuulee puhetta siitä, miten nykyinen talouskriisi olisi jonkinlainen lama tai taantuma. Ongelmana on, ettei nykytilanne ole tosiasiassa lähelläkään takavuosien makrotason lamaa. Nykytilanne ei johdu niinkään siitä, että massojen ostovoima olisi heikentynyt jonkin yksittäisen ison tekijän takia. Syynä nykyiseen talouskriisiin on se, että ihmisten ja yritysten ostotottumukset muuttuvat koko ajan rajummin. Markkinarakenteet muuttuvat päivä päivältä nopeammin. Siis sekä se, mitä kysytään että se, mitä tarjotaan.

Tästä seuraa, että erityisesti omaan markkinajohtaja-asemaansa tuudittautuneet yritysjätit saavat tuta sen, kun ketterämpi haukkaa markkinan alta. Kun liikevaihto sulaa, on pakko saneerata. Seurauksena on työttömyyttä ja sitä kautta ostovoiman heikentymistä.

Elvytyksen perusajatus on, että kun markkinaan pumpataan lisää rahaa, ostovoima paranee. Julkishallinnon investointien kautta saadaan töihin lisää porukkaa ja sitä kautta lisää ostovoimaa myös markkinoille. Näin yritykset voivat paksummin ja voivat palkata lisää porukkaa, jotka voivat puolestaan kuluttaa lisää. Hupsista vaan, ja talous kasvaa. Tämä toimiikin loistavasti, jos markkinat koostuvat pääasiassa hitausvoimaisista teollisuustuotteista ja päivittäiskulutustavarasta.

Siinä vaiheessa kun ihmiset upottavat miljardeja muutaman kymmenen hengen kehittämiin mobiilipeleihin tai virtuaaliyrityksen välittämiin taksikyyteihin, on tilanne ihan toinen. Nyt markkinaan pumpattu raha ei menekään suuryritysten kasvuun ja työllistämiseen, vaan valuu pienten digiyhtiöiden kassaan. Usein omien rajojemme ulkopuolelle.

Leikkaamiskiiman takana on käsittääkseni puolestaan ajatus siitä, että kun valtiohallinto on pieni, verot pienenevät ja pääoman tuotto on parempi. Tällöin maahan virtaa oletettavasti lisää fyrkkaa. Harmi vaan, että verovaroin tuotetaan nykyaikana alati arvokkaampaa osaamispääomaa esimerkiksi koulutusjärjestelmämme kautta. Ei se sijoittaja rahojaan Suomeen upota siksi että meillä on kivat verot, vaan siksi, että täällä tehdään jotain, jonka joku haluaa ostaa.

Elvyttäminen saa nykytilanteessa aikaan pahimmassa tapauksessa sen, että pumppaamme velkarahaa maasta ulos. Leikkaaminen puolestaan vähentää julkisen sektorin työpaikkoja ja entisestään jo nyt kyykytettyä ostovoimaa. Mikä sitten avuksi?

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Kukaan ei tiedä, mikä näin nopeasti muuttuvassa maailmassa toimii. Sitä ei tiedä sen enempää poliitikko, professori kuin tällainen filosofinplanttukaan. Sen takia pitäisikin rohkeasti kokeilla, katsoa mitä tapahtuu ja sitten toistaa tai korjata tulosten mukaan.

Sokean elvyttämisen sijaan meidän pitää kannustaa rohkeisiin kokeiluihin ja tukea aloittavia yrityksiä, joilla on pähkähullultakin vaikuttavia ideoita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta epäonnistuu. Mutta yksikin suksee saattaa tuoda satoja miljoonia verotuloina kansan kassaan. Supercell, yksi viime aikojen suurista suomalaisonnistujista, on kerta toisensa jälkeen alleviivannut Tekesin merkitystä miljardimenestykselleen.

Sokean leikkaamiskiiman sijaan pitäisi satsata hallintohimmeleiden virtaviivaistamiseen. Niissä on kuitenkin paljon parantamisen varaa. On kansan kokonaistuottavuuden kannalta ihan turhaa istuttaa leipääntynyttä virkamiestä vuosikaupalla tyhjän panttina konttorissa, kun sama ihminen voisi nauttia elämästä täysin rinnoin vaikkapa harjan varressa tai laulunopettajana.

Sokkoside silmillä leikkaamisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Jos sen sijaan joku neropatti käy läpi valtion ja kunnallishallinnon himmelit huolella läpi ja siivoaa sieltä turhat pois, luullakseni kaikki voittavat.

Ja sitten: Meidän pitää suunnata resursseja siihen, että työmarkkinassa on riittävästi liikkuvuutta, jotta ihmiset löytäisivät mielekästä työtä. Ongelmamme ei ole niinkään ostovoiman vähyys, vaan ennemminkin kokonaistuottavuutemme ja -innovatiivisuutemme heikkous. Sekä tuottavuus että luovuus kukoistavat kun työ kiinnostaa muunkin kuin palkan takia.

Yritysjohtajien on pakko herätä siihen, ettei markkinoiden sakkaaminen johdu keskuspankin ohjauskorosta, vaan siitä, että Piilaaksosta pompahtanut propellipää tarjoaa sinun yritystäsi parempaa tuotetta. Tällöin YT-kirves on pahinta mitä voit yrityksellesi tehdä. Satsaa ennemmin tuotekehitykseen.

Keskeisin huomio on, että elämme ihmiskunnan historian muutosvoimaisinta aikaa. Kapitalismin aika alkaa olla ohi. Olemme siirtymässä ideoiden aikakaudelle, jossa se, joka jaksaa innostua ja kehitellä uutta tulee voittamaan. Vaikka olisit kuinka markkinajohtaja tahansa, voi innokkaampi tekijä syödä markkinasi alta nopeammin kuin ehdit sanoa ”Nokia”.

Maailman suurin taksiyhtiö Uber ei omista ainuttakaan autoa. Maailman suurin hotelliyhtiö AirBNB ei omista ainuttakaan asuntoa. Maailman suurin mediayhtiö Facebook ei tuota riviäkään sisältöä.

Kaikki kolme perustuvat siihen, että joku on keksinyt hyvän idean. Hyvät ideat eivät synny sen enempää setelitukku kourassa kuin saneerausveitselläkään. Hyvät ideat syntyvät liikkuvuudesta, kokeiluista, innostuksesta, oppimisesta ja halusta tehdä hyvää. Ne syntyvät siitä, kun pääkoppaan saadaan liikettä.

Maailma on muuttunut perustavanlaatuisesti. Jopa muutos on muuttunut: maailma muuttuu alati nopeammin. Muuttuva Suomi ei tarvitse sen enempää elvyttävää kuin leikkaavaakaan politiikkaa.

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Tänään tehdään sisutekoja

Tänään vietetään klo 15–16 maailmanhistorian ensimmäistä Sisun tuntia, Hour of Sisua. Siinä missä Earth Hour kutsuu sammuttamaan valot tunniksi tai Hour of Code koodaamaan saman aikaa, Hour of Sisu on tunti, jonka aikana voimme ylittää itsemme.

Miksi ihmeessä itsensä ylittäminen sitten on tärkeää? Yleensä tämä ajatus liitetään sankari- ja menestyjämyytteihin. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, eikö niin? Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta yleinen väärinkäsitys on, että jokaisen pitäisi ylittää itsensä ponnistelemalla vaikkapa maratonille tai väitöskirjan pariin. Tai sitten olympialaisiin tai Nobelin syrjään.

Itsensä ylittäminen ei ala sieltä, missä muut ovat – vaan sieltä, missä sinä olet juuri nyt. Se voi olla ihan pieni teko. Pääasia on, että teet jotain, mitä et yleensä tekisi – tai jotain, mitä olet aina miettinyt, että sinun pitäisi tehdä, mutta et ole vielä uskaltanut. Itsensä ylittäminen on tärkeää siksi, että ponnistelussa ja yrittämisessä asuu kehittyminen ja kasvu. Ihminen joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Me olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa meillä on materiaalisia resursseja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samalla yhteiskuntamme polkee paikoillaan. Me tarvitsemme suomalaista sisua nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös yhteiskunta joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Hour of Sisu on mahdollisuus meille jokaiselle ylittää itsemme juuri siinä kohdassa, missä olemme nyt. Osta kollegalle kukkia. Soita mummolle. Ota loparit. Soita ihastuksellesi. Hae uutta työtä tai perusta yritys. Pyydä anteeksi.

Tai sitten tähyä korkeuksiin ja aseta hullulta ja pelottavalta tuntuva tavoite, jonka viet sisulla maaliin. Sekin on ihan ok, jos se tuntuu sinusta oikealta.

Niin kuin Esa Saarinen usein teroittaa, meissä kaikissa on paljon enemmän voimaa kuin mitä päälle päin näkyy. Nyt on aika tuoda se voima esiin.

Tee tänään sisutekosi. Hour of Sisua vietetään klo 15–16 Suomen aikaa. Kannusta myös muita sisutekoihin jakamalla ponnistuksesi Twitterissä hashtagilla #hourofsisu.

Tämä vuosi on Sisun vuosi. Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Sisun juhlavuosi käynnistyi lauantaina upealla Sisun päivän gaalalla

Tänä vuonna juhlitaan sisun juhlavuotta.

Meillä on edessä ennennäkemättömiä haasteita. Niistä ei selvitä pelkillä juhlapuheilla. Samaan aikaan olemme kansa, joka tunnetaan maailmalla sisustaan: kyvystään nousta ja ylittää mahdottomiltakin tuntuvia haasteita. Voisiko Suomen suunta kääntyä tänä vuonna uuteen nousuun?

Sisun juhlavuosi polkaistiin käyntiin viime lauantaina Korjaamolla pidetyssä Filosofian Akatemian järjestämässä juhlagaalassa. Tilaisuuden aloitti Jonna Tervomaa kappaleella ”Ihme”. Jo ensi nuoteista lähtien laitojaan myöten täyteen pakattu Korjaamon pääsali oli virittäytynyt sisun taajuudelle.

Tilaisuuden juontaja Marco Bjurström osoitti illan aikana kerta toisensa jälkeen mieletöntä tilannetajua. Hän kutoi illan puheenvuorot, julkistukset ja taide-esitykset saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Illan ensimmäinen pääpuhuja oli sisututkija Emilia Lahti. Emilian määritelmän mukaan sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Perinteitä murtavassa puheenvuorossaan Emilia totesi kuitenkin, että sisu ei ole vain jääräpäistä puurtamista. Se on myös rakkautta, paljaana toisten edessä olemista. Tästä rakkaudellisuudesta ja toisten kohtaamisesta kasvoikin yksi koko illan pääteemoista.

Emilian jälkeen näimme videotervehdykset Suomen USA:n suurlähettiläs Bruce Oreckilta, UN Womenin pääjohtaja Phumzile Mlambo-Ngcukalta sekä sinnikkyyttä tutkivalta Pennsylvanian yliopiston professori Angela Duckworthilta.

Ensimmäisen puoliajan aikana julkistettiin myös Monsterin Sisukone, joka auttaa tunnistamaan oman sisuprofiilin, sekä Suomen Rahapajan sisu-aiheinen juhlaraha. Ensimmäinen puoliaika huipentui Syyriassakin asti sisukkaasti vaikuttaneen Sirkus Magentan upeaan pariakrobatiaan.

Toinen puoliaika alkoi Pepe Willbergin esittämällä kappaleella ”Aamu”. Yleisö sähköistyi kuulemaan esitystä seurannutta paneelia, jossa osallistujina olivat Rovion Peter Vesterbacka, CMI:n toiminnanjohtaja Tuija Talvitie, maahanmuutto- ja ammattiosaajavaikuttaja Aleksej Fedotov sekä Emilia. Minä toimin paneelin moderaattorina.

Peter totesi, että ei ole mitään syytä, miksei Suomi voisi kohota jo vuoden 2017 100-vuotisjuhliin mennessä ihan uuteen nousuun. Tujia korosti neuvottelutaitojen keskeisyyttä. Kuka olisikaan parempi auktoriteetti alleviivaamaan neuvottelua, kuin ympäri maailmaa rauhaa rakentava huippuammattilainen?

Oli myös superinnostavaa kuulla, että nyt kymmeniä tuhansia huippuammattilaisia Suomeen vetävä Slush startattiin vuonna 2008 samaisesta salista. Peterin mukaan on ihme, jos Sisun juhla ei vedä vähintään kahtakymmentä tuhatta maailmanmatkalaista Suomeen opiskelemaan sisua vuoteen 2020 mennessä.

Paneelin teemana oli päivittää sisu 2000-luvulle. Aiheeseen sopivasti julkistimme seuraavaksi hurjan Sisu-pastillirasian päivityskampanjan. Jokainen suomalainen voi tänä kevään aikana ehdottaa omaa näkemystään siitä, miltä 2000-luvun Sisu näyttää. Voittavasta designista tulee sitten uuden ajan Sisu-rasia.

Seminaarin ylivoimainen kohokohta oli Pekka Hyysalon tunteita laidasta laitaan herätellyt huippupuheenvuoro. Urheiluonnettomuudessa halvaantunut Hyysalo kun on ehkä maailman kirkkaimpia sisun kasvoja. Hän on määrätietoisen harjoittelun kautta kuntouttanut itsensä niin, että on jopa pystynyt jo juoksemaan yli kahden kilometrin matkan. Horisontissa siintää tavoitteena maraton.

Pekka Hyysalo palkittiin puheenvuoron jälkeen vielä sisukkuudestaan Rahapajan sisu-juhlarahalla numero 1. Tämän jälkeen seurasi illan viimeinen julkistus: tämän kevän ajan ympäri Suomea näkyvät Suomalaisen sisun kasvot. Huippuvalokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvaamat tavalliset suomalaiset sisun ilmikuvat näkyvät tämän viikon ajan katukuvassa sekä pitkin kevättä suomalaisessa mediassa.

Tilaisuuden lopuksi esitimme kutsun tarttua toimeen.

Suomi tarvitsee nyt sisua enemmän kuin koskaan. Tarvitsemme sitä, että ylitämme itsemme ei vain kerran, ei vain kahdesti – vaan jatkuvasti uusien arjen haasteiden kohdatessa. Me emme tarvitse kuitenkaan vain jääräpäistä Suo, kuokka ja Jussi -sisua, vaan myös aitoa kohtaamista, rakkautta ja paljaana olemista. Sitä, että uskallamme olla sitä, mitä me aidosti olemme. Eikö siinä muuten olekin meidän toinen kansallisaarteemme, aitous?

Sisu löytyy sieltä, missä sinnikkyys loppuu. Sieltä, missä tie näyttää kääntyvän pystyyn ja haaste tuntuu mahdottomalta. Se on se kohta, jossa meissä jokaisessa on vielä vähän enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, tai mitä edes itse olemme uskaltaneet unelmoida.

Sisu on, niin kuin filosofi William James sen sanoi, ”toinen henki”, varavoima joka meistä kaikista löytyy silloin kun sitä kipeimmin tarvitaan. Otetaan nyt suomalainen sisu käyttöön ja pannaan tuulemaan.

Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Lue lisää Sisun juhlavuodesta täältä.