Voi voi sinua ja geenejäsi

Pelasimme viime perjantaina sählyporukkamme kanssa mielestäni kevään parhaan harjoitusottelun. Peli oli alusta loppuun lähes tasan. Viimeiseen erään joukkueemme lähti parhaasta mahdollisesta asemasta: 8–9 tappiotilanteesta.

Sinun geenisi ovat todennäköisesti aika keskinkertaisia. Tarkoitan, että et todennäköisesti ole Princeton-alumni, tavallista pidempi, kauniimpi, lihaksikkaampi, nopeampi oppimaan tai muuten älykkäämpi.

Olen surrut usein omien geenieni keskinkertaisuutta. Kaihoten olen katsonut kavereitani, jotka voivat syödä ihan mitä vaan, samalla kun suuhuni laittamani suklaapatukka humahtaa heti vyötärölle. Toiset roistot käyvät salilla kerran kuussa ja pullistelevat lihaksikkaina, kun itse joudun tekemään viikkokaupalla töitä, että edes vähän isompi paino nousisi.

Samaten olen ihmetellyt tutkijatovereitani, jotka vähän silmäilevät valtavia filosofisia opuksia ja käyvät niistä saman tien syvällisiä keskusteluja. Itse kun joudun tiiliskiveni tavaamaan kynä kädessä. Samaten ihmettelen niitä kauniita mieliä, jotka ratkovat matemaattisia haasteita salamannopeasti, kun itse painin niiden kanssa usein huuli pyöreänä.

Ehkä juuri tästä syystä olen usein kirjoittanut paljon harjoittelun merkityksestä. Olen usein toistanut mantraa: alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta. Tämä on nähdäkseni totta.

Mutta jos tästä saa käsityksen, ettei geeneillä ole mitään väliä, se on ihan höpönlöpöä.

Kimi voi ajaa kymmenenneltä ruudulta ruutulipulle. Mutta kyllä se formulakisan voittaminen on perhanan paljon helpompaa, jos vauhtiin pääsee paalupaikalta. Samaten elämänhaasteisiin on helpompaa tarttua, jos on siunaantunut nätti naamakerroin, hyvä aineenvaihdunta tai terävästi piuhoitettu aivosolukko.

Geenit ovat kuitenkin vain yksi palikka elämäntarinassa.

Esa Saarisen filosofiakavalkadista löytyy superviehättävä ajatusrakennelma nimeltään muumifilosofia. Sen pääteesi on: “töpöjaloillakin pääsee”.

Geeneillä on väliä. Mutta töpöjaloille on toivoa kahdesta seikasta.

Ensinnäkin, vaikka suurimmalle osalle meistä on todennäköisesti jaettu ekalla kierroksella mitäänsanomattomat kortit, se ei vielä ratkaise sitä, miten pelaamme niillä.

Toisekseen, töpöjaloilla starttaamisesta voi jopa olla hyötyä.

Kyllä: huippugeenit yhdistettynä kovaan harjoitteluun ovat yhä lyömätön yhdistelmä. Katso vaikka Usain Boltia.

Huippugeeneillä on kuitenkin ristinsä. Niin kuin takavuosien Fatboy Slimin albumin You’ve Come a Long Way, Baby kannessa luki “I’m number one, so why try harder.” (Jos et muista levynkantta, klikkaa tästä, niin ymmärrät mitä tarkoitan.)

Alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta.

160-senttinen koripalloilija Muggsy Bogues treenasi niin kovaa, että oppi jallittamaan puolta pidempiä kilpakumppaneitaan – ja teki NBA-historiaa. Peikkomaisen näköinen Björk rakensi omintakeisen tyylinsä niin, että hänestä tuli muoti-ikoni pitkäsääristen huippumallien rinnalle. Albert Einsteinin opettajat tuomitsivat nelivuotiaana puhumaan oppineen tyhmäksi, laiskaksi ja hankalaksi ihmiseksi. Tämän töpöjalan nimeä käytetään nyt synonyyminä nerolle.

Kun töpöjaloilla pääsee vauhtiin, niillä voi päästä ihan järkyttävän pitkälle.

Yhden pisteen taka-ajotilanne on nähdäkseni paras mahdollinen paikka aloittaa urheiluottelun viimeinen erä. Johtavalla joukkueella on kovat paineet voittoaseman ylläpitämisestä. Altavastaaja voi puolestaan laittaa vaihteen silmään ja hakea uutta vauhtia. Johtava joukkue on osoittanut tähän asti olevansa parempi. Mutta alkuasetelma ei ratkaise lopputulosta. Sen määrää se, minkälaisella tarmolla juoksemme pallon perässä ja haemme maalipaikkoja.

Voitimme sählymatsin 12–10.

Elvyttäminen ja leikkaaminen ovat menneen ajan makropolitiikkaa – nyt tarvitaan liikevoimaa

Olen seurannut viime päivinä vaivaantuneena Hesarissa käytyä keskustelua siitä, pitäisikö sukeltavaa kansantalouttamme tukea elvyttämällä velkarahalla vai leikkamalla julkisia menoja. Kumpikin näkemys saa tukea valtavirran makrotalousteorioista. Harmi vaan, että nämä teoriat perustuvat maailmaan, jota ei enää ole.

Sekä elvyttäminen että leikkaaminen ovat käsittääkseni ihan hyvin perusteltuja toimenpiteitä silloin kun talous sakkaa makrotasolla. Ennen vanhaan tämä johtui siitä, että markkinat lakkasivat vetämästä esimerkiksi öljykriisin tai valuuttakriisin takia.

Vieläkin kuulee puhetta siitä, miten nykyinen talouskriisi olisi jonkinlainen lama tai taantuma. Ongelmana on, ettei nykytilanne ole tosiasiassa lähelläkään takavuosien makrotason lamaa. Nykytilanne ei johdu niinkään siitä, että massojen ostovoima olisi heikentynyt jonkin yksittäisen ison tekijän takia. Syynä nykyiseen talouskriisiin on se, että ihmisten ja yritysten ostotottumukset muuttuvat koko ajan rajummin. Markkinarakenteet muuttuvat päivä päivältä nopeammin. Siis sekä se, mitä kysytään että se, mitä tarjotaan.

Tästä seuraa, että erityisesti omaan markkinajohtaja-asemaansa tuudittautuneet yritysjätit saavat tuta sen, kun ketterämpi haukkaa markkinan alta. Kun liikevaihto sulaa, on pakko saneerata. Seurauksena on työttömyyttä ja sitä kautta ostovoiman heikentymistä.

Elvytyksen perusajatus on, että kun markkinaan pumpataan lisää rahaa, ostovoima paranee. Julkishallinnon investointien kautta saadaan töihin lisää porukkaa ja sitä kautta lisää ostovoimaa myös markkinoille. Näin yritykset voivat paksummin ja voivat palkata lisää porukkaa, jotka voivat puolestaan kuluttaa lisää. Hupsista vaan, ja talous kasvaa. Tämä toimiikin loistavasti, jos markkinat koostuvat pääasiassa hitausvoimaisista teollisuustuotteista ja päivittäiskulutustavarasta.

Siinä vaiheessa kun ihmiset upottavat miljardeja muutaman kymmenen hengen kehittämiin mobiilipeleihin tai virtuaaliyrityksen välittämiin taksikyyteihin, on tilanne ihan toinen. Nyt markkinaan pumpattu raha ei menekään suuryritysten kasvuun ja työllistämiseen, vaan valuu pienten digiyhtiöiden kassaan. Usein omien rajojemme ulkopuolelle.

Leikkaamiskiiman takana on käsittääkseni puolestaan ajatus siitä, että kun valtiohallinto on pieni, verot pienenevät ja pääoman tuotto on parempi. Tällöin maahan virtaa oletettavasti lisää fyrkkaa. Harmi vaan, että verovaroin tuotetaan nykyaikana alati arvokkaampaa osaamispääomaa esimerkiksi koulutusjärjestelmämme kautta. Ei se sijoittaja rahojaan Suomeen upota siksi että meillä on kivat verot, vaan siksi, että täällä tehdään jotain, jonka joku haluaa ostaa.

Elvyttäminen saa nykytilanteessa aikaan pahimmassa tapauksessa sen, että pumppaamme velkarahaa maasta ulos. Leikkaaminen puolestaan vähentää julkisen sektorin työpaikkoja ja entisestään jo nyt kyykytettyä ostovoimaa. Mikä sitten avuksi?

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Kukaan ei tiedä, mikä näin nopeasti muuttuvassa maailmassa toimii. Sitä ei tiedä sen enempää poliitikko, professori kuin tällainen filosofinplanttukaan. Sen takia pitäisikin rohkeasti kokeilla, katsoa mitä tapahtuu ja sitten toistaa tai korjata tulosten mukaan.

Sokean elvyttämisen sijaan meidän pitää kannustaa rohkeisiin kokeiluihin ja tukea aloittavia yrityksiä, joilla on pähkähullultakin vaikuttavia ideoita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta epäonnistuu. Mutta yksikin suksee saattaa tuoda satoja miljoonia verotuloina kansan kassaan. Supercell, yksi viime aikojen suurista suomalaisonnistujista, on kerta toisensa jälkeen alleviivannut Tekesin merkitystä miljardimenestykselleen.

Sokean leikkaamiskiiman sijaan pitäisi satsata hallintohimmeleiden virtaviivaistamiseen. Niissä on kuitenkin paljon parantamisen varaa. On kansan kokonaistuottavuuden kannalta ihan turhaa istuttaa leipääntynyttä virkamiestä vuosikaupalla tyhjän panttina konttorissa, kun sama ihminen voisi nauttia elämästä täysin rinnoin vaikkapa harjan varressa tai laulunopettajana.

Sokkoside silmillä leikkaamisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Jos sen sijaan joku neropatti käy läpi valtion ja kunnallishallinnon himmelit huolella läpi ja siivoaa sieltä turhat pois, luullakseni kaikki voittavat.

Ja sitten: Meidän pitää suunnata resursseja siihen, että työmarkkinassa on riittävästi liikkuvuutta, jotta ihmiset löytäisivät mielekästä työtä. Ongelmamme ei ole niinkään ostovoiman vähyys, vaan ennemminkin kokonaistuottavuutemme ja -innovatiivisuutemme heikkous. Sekä tuottavuus että luovuus kukoistavat kun työ kiinnostaa muunkin kuin palkan takia.

Yritysjohtajien on pakko herätä siihen, ettei markkinoiden sakkaaminen johdu keskuspankin ohjauskorosta, vaan siitä, että Piilaaksosta pompahtanut propellipää tarjoaa sinun yritystäsi parempaa tuotetta. Tällöin YT-kirves on pahinta mitä voit yrityksellesi tehdä. Satsaa ennemmin tuotekehitykseen.

Keskeisin huomio on, että elämme ihmiskunnan historian muutosvoimaisinta aikaa. Kapitalismin aika alkaa olla ohi. Olemme siirtymässä ideoiden aikakaudelle, jossa se, joka jaksaa innostua ja kehitellä uutta tulee voittamaan. Vaikka olisit kuinka markkinajohtaja tahansa, voi innokkaampi tekijä syödä markkinasi alta nopeammin kuin ehdit sanoa ”Nokia”.

Maailman suurin taksiyhtiö Uber ei omista ainuttakaan autoa. Maailman suurin hotelliyhtiö AirBNB ei omista ainuttakaan asuntoa. Maailman suurin mediayhtiö Facebook ei tuota riviäkään sisältöä.

Kaikki kolme perustuvat siihen, että joku on keksinyt hyvän idean. Hyvät ideat eivät synny sen enempää setelitukku kourassa kuin saneerausveitselläkään. Hyvät ideat syntyvät liikkuvuudesta, kokeiluista, innostuksesta, oppimisesta ja halusta tehdä hyvää. Ne syntyvät siitä, kun pääkoppaan saadaan liikettä.

Maailma on muuttunut perustavanlaatuisesti. Jopa muutos on muuttunut: maailma muuttuu alati nopeammin. Muuttuva Suomi ei tarvitse sen enempää elvyttävää kuin leikkaavaakaan politiikkaa.

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Tänään tehdään sisutekoja

Tänään vietetään klo 15–16 maailmanhistorian ensimmäistä Sisun tuntia, Hour of Sisua. Siinä missä Earth Hour kutsuu sammuttamaan valot tunniksi tai Hour of Code koodaamaan saman aikaa, Hour of Sisu on tunti, jonka aikana voimme ylittää itsemme.

Miksi ihmeessä itsensä ylittäminen sitten on tärkeää? Yleensä tämä ajatus liitetään sankari- ja menestyjämyytteihin. Elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolelta, eikö niin? Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta yleinen väärinkäsitys on, että jokaisen pitäisi ylittää itsensä ponnistelemalla vaikkapa maratonille tai väitöskirjan pariin. Tai sitten olympialaisiin tai Nobelin syrjään.

Itsensä ylittäminen ei ala sieltä, missä muut ovat – vaan sieltä, missä sinä olet juuri nyt. Se voi olla ihan pieni teko. Pääasia on, että teet jotain, mitä et yleensä tekisi – tai jotain, mitä olet aina miettinyt, että sinun pitäisi tehdä, mutta et ole vielä uskaltanut. Itsensä ylittäminen on tärkeää siksi, että ponnistelussa ja yrittämisessä asuu kehittyminen ja kasvu. Ihminen joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Me olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa meillä on materiaalisia resursseja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Samalla yhteiskuntamme polkee paikoillaan. Me tarvitsemme suomalaista sisua nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myös yhteiskunta joka ei kehity kuihtuu pian pois.

Hour of Sisu on mahdollisuus meille jokaiselle ylittää itsemme juuri siinä kohdassa, missä olemme nyt. Osta kollegalle kukkia. Soita mummolle. Ota loparit. Soita ihastuksellesi. Hae uutta työtä tai perusta yritys. Pyydä anteeksi.

Tai sitten tähyä korkeuksiin ja aseta hullulta ja pelottavalta tuntuva tavoite, jonka viet sisulla maaliin. Sekin on ihan ok, jos se tuntuu sinusta oikealta.

Niin kuin Esa Saarinen usein teroittaa, meissä kaikissa on paljon enemmän voimaa kuin mitä päälle päin näkyy. Nyt on aika tuoda se voima esiin.

Tee tänään sisutekosi. Hour of Sisua vietetään klo 15–16 Suomen aikaa. Kannusta myös muita sisutekoihin jakamalla ponnistuksesi Twitterissä hashtagilla #hourofsisu.

Tämä vuosi on Sisun vuosi. Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Sisun juhlavuosi käynnistyi lauantaina upealla Sisun päivän gaalalla

Tänä vuonna juhlitaan sisun juhlavuotta.

Meillä on edessä ennennäkemättömiä haasteita. Niistä ei selvitä pelkillä juhlapuheilla. Samaan aikaan olemme kansa, joka tunnetaan maailmalla sisustaan: kyvystään nousta ja ylittää mahdottomiltakin tuntuvia haasteita. Voisiko Suomen suunta kääntyä tänä vuonna uuteen nousuun?

Sisun juhlavuosi polkaistiin käyntiin viime lauantaina Korjaamolla pidetyssä Filosofian Akatemian järjestämässä juhlagaalassa. Tilaisuuden aloitti Jonna Tervomaa kappaleella ”Ihme”. Jo ensi nuoteista lähtien laitojaan myöten täyteen pakattu Korjaamon pääsali oli virittäytynyt sisun taajuudelle.

Tilaisuuden juontaja Marco Bjurström osoitti illan aikana kerta toisensa jälkeen mieletöntä tilannetajua. Hän kutoi illan puheenvuorot, julkistukset ja taide-esitykset saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Illan ensimmäinen pääpuhuja oli sisututkija Emilia Lahti. Emilian määritelmän mukaan sisu alkaa siitä, missä sinnikkyys loppuu. Perinteitä murtavassa puheenvuorossaan Emilia totesi kuitenkin, että sisu ei ole vain jääräpäistä puurtamista. Se on myös rakkautta, paljaana toisten edessä olemista. Tästä rakkaudellisuudesta ja toisten kohtaamisesta kasvoikin yksi koko illan pääteemoista.

Emilian jälkeen näimme videotervehdykset Suomen USA:n suurlähettiläs Bruce Oreckilta, UN Womenin pääjohtaja Phumzile Mlambo-Ngcukalta sekä sinnikkyyttä tutkivalta Pennsylvanian yliopiston professori Angela Duckworthilta.

Ensimmäisen puoliajan aikana julkistettiin myös Monsterin Sisukone, joka auttaa tunnistamaan oman sisuprofiilin, sekä Suomen Rahapajan sisu-aiheinen juhlaraha. Ensimmäinen puoliaika huipentui Syyriassakin asti sisukkaasti vaikuttaneen Sirkus Magentan upeaan pariakrobatiaan.

Toinen puoliaika alkoi Pepe Willbergin esittämällä kappaleella ”Aamu”. Yleisö sähköistyi kuulemaan esitystä seurannutta paneelia, jossa osallistujina olivat Rovion Peter Vesterbacka, CMI:n toiminnanjohtaja Tuija Talvitie, maahanmuutto- ja ammattiosaajavaikuttaja Aleksej Fedotov sekä Emilia. Minä toimin paneelin moderaattorina.

Peter totesi, että ei ole mitään syytä, miksei Suomi voisi kohota jo vuoden 2017 100-vuotisjuhliin mennessä ihan uuteen nousuun. Tujia korosti neuvottelutaitojen keskeisyyttä. Kuka olisikaan parempi auktoriteetti alleviivaamaan neuvottelua, kuin ympäri maailmaa rauhaa rakentava huippuammattilainen?

Oli myös superinnostavaa kuulla, että nyt kymmeniä tuhansia huippuammattilaisia Suomeen vetävä Slush startattiin vuonna 2008 samaisesta salista. Peterin mukaan on ihme, jos Sisun juhla ei vedä vähintään kahtakymmentä tuhatta maailmanmatkalaista Suomeen opiskelemaan sisua vuoteen 2020 mennessä.

Paneelin teemana oli päivittää sisu 2000-luvulle. Aiheeseen sopivasti julkistimme seuraavaksi hurjan Sisu-pastillirasian päivityskampanjan. Jokainen suomalainen voi tänä kevään aikana ehdottaa omaa näkemystään siitä, miltä 2000-luvun Sisu näyttää. Voittavasta designista tulee sitten uuden ajan Sisu-rasia.

Seminaarin ylivoimainen kohokohta oli Pekka Hyysalon tunteita laidasta laitaan herätellyt huippupuheenvuoro. Urheiluonnettomuudessa halvaantunut Hyysalo kun on ehkä maailman kirkkaimpia sisun kasvoja. Hän on määrätietoisen harjoittelun kautta kuntouttanut itsensä niin, että on jopa pystynyt jo juoksemaan yli kahden kilometrin matkan. Horisontissa siintää tavoitteena maraton.

Pekka Hyysalo palkittiin puheenvuoron jälkeen vielä sisukkuudestaan Rahapajan sisu-juhlarahalla numero 1. Tämän jälkeen seurasi illan viimeinen julkistus: tämän kevän ajan ympäri Suomea näkyvät Suomalaisen sisun kasvot. Huippuvalokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvaamat tavalliset suomalaiset sisun ilmikuvat näkyvät tämän viikon ajan katukuvassa sekä pitkin kevättä suomalaisessa mediassa.

Tilaisuuden lopuksi esitimme kutsun tarttua toimeen.

Suomi tarvitsee nyt sisua enemmän kuin koskaan. Tarvitsemme sitä, että ylitämme itsemme ei vain kerran, ei vain kahdesti – vaan jatkuvasti uusien arjen haasteiden kohdatessa. Me emme tarvitse kuitenkaan vain jääräpäistä Suo, kuokka ja Jussi -sisua, vaan myös aitoa kohtaamista, rakkautta ja paljaana olemista. Sitä, että uskallamme olla sitä, mitä me aidosti olemme. Eikö siinä muuten olekin meidän toinen kansallisaarteemme, aitous?

Sisu löytyy sieltä, missä sinnikkyys loppuu. Sieltä, missä tie näyttää kääntyvän pystyyn ja haaste tuntuu mahdottomalta. Se on se kohta, jossa meissä jokaisessa on vielä vähän enemmän kuin mitä päälle päin näkyy, tai mitä edes itse olemme uskaltaneet unelmoida.

Sisu on, niin kuin filosofi William James sen sanoi, ”toinen henki”, varavoima joka meistä kaikista löytyy silloin kun sitä kipeimmin tarvitaan. Otetaan nyt suomalainen sisu käyttöön ja pannaan tuulemaan.

Tänä vuonna Suomi ylittää itsensä.

Lue lisää Sisun juhlavuodesta täältä.

Suomi pystyy mihin vain

Luin viikonloppuna Ruben Stillerin erinomaisen kolumin siitä, miten nykyaikaista ”esitystaloutta” tuntuu riivaavan läpitunkeva vaatimus positiivisuudesta. Valittajia nimitetään Harry Potterin hengessä ankeuttajiksi. Kaikki olisi hyvin ja hienosti kun vaan lakattaisiin valittamasta ja alettaisiin tekemään juttuja.

Samalla kun vaaditaan, että kaikkien pitäisi osata koodata ja varmaan kohta perustaa oma startup-yritys, jää unholaan esimerkiksi Tolstoin ja Tshehovin koko inhimillisen tunneskaalan sisälleen kätkevä ilmaisu. Elämä kun on kuitenkin paljon muutakin kuin läpimurto applikaatiokaupassa.

Ihmettelin sitä, miten painokkaasti olin Stillerin kanssa samaa mieltä. Itse kun olen juurikin alleviivannut positiivisuuden voimaa, pidän Koodi2016-pamflettia mestariteoksena ja Linda Liukasta suomalaisena johtotähtenä. Olen myös sitä mieltä, että jatkuvan kitinän sijaan meidän pitäisi tosiaankin sisuuntua, kääriä hihat ja laittaa tuulemaan.

Asia ei olekaan ihan yksinkertainen. Siitä, että tyhjänpäiväinen kitinä vie kansakuntaa eteenpäin käsijarru päällä ei suinkaan seuraa, että inhimillinen tunneskaala tulisi typistää vain Pepsodent-hymyyn. Päin vastoin, Tolstoi ja Tshehovkin ovat tehneet paljon muuta kuin valittaneet: he ovat teroittaneet kynän, istuneet alas ja alkaneet kirjoittaa.

Kritiikin ei pitäisikään kohdistua negatiivisiin tunteisiin. Niillä on ihan älyttömän tärkeä rooli ihmiselämässä. Jopa niin, että samalla kun luemme Tolstoita tai ihastelemme teatterissa Tshehovia, koemme Aristoteleen Runousopin mukaisia katharsiksen tuntemuksia. Elämä muuttuu jotenkin elävämmäksi kun käytössä on koko tunneskaala.

Elämänlaatua haittaa sen sijaan jatkuva kitinä, joka torppaa liikkeen. Siis tämä iänikuinen ”ei tästä kuitenkaan mitään tule” -virsi. Tänäkin vuonna olen istunut kymmenissä palavereissa, joissa joku selittää ensin innostuneena visiotaan, kun toinen jo rientää torppaamaan: ”joo, mutta haasteena tässä on…” Kyllä, haasteita on vaikka missä. Entä sitten? Mitä jos haasteiden puhki pohtimisen sijaan tehtäisiin ja kokeiltaisiin? Kuka ties haasteet eivät tehdessä ehtisi edes realisoitua.

Kun itse kritisoin negatiivisuutta, en suinkaan kritisoi negatiivisia tunteita, vaan yksisilmäistä innostuksen torppaamista. Asennetta, jota ei paremmin voisi kuvata kuin Alivaltiosihteerin Muutosvastarinta-sketsissä. Muutosvastarinnan sijaan tarvitsemme ratkaisukeskeisyyttä: kykyä tarttua toimeen ja mennä kohti ratkaisua, haasteita pelkäämättä. Tarvitaan suomalaista sisua.

Ratkaisukeskeisyys ei ole pelkkää positiivista ajattelua. Siihen liittyy myös epäkohtien tunnistaminen ja haasteiden huomioiminen. Fokus on ratkaisussa, mutta kuvaan mahtuu muutakin.

Suomi ei ole suinkaan ankeuttajien valtaama. Päin vastoin, kuten Taneli Heikan loistokolumnista käy ilmi, Suomessa on potentiaalia vaikka mihin. Juuri sen tähden, että me emme ole amerikkalaisen mukapositiivisuuden läpitunkemia, vaan osaamme myös nostaa kissan pöydälle tarvittaessa.

Suomalainen asenneilmapiiri on maailmalla matkattuani jollakin tavalla lähes taianomainen. Tarkoitan sitä tarmokkuutta ja sisukkuutta, joka tulee vastaan Suomessa toimiessa joka ikinen arkipäivä. Täällä ei levitellä käsiä, vaan pannaan tuulemaan. Siksi ei oikeastaan ole edes ihme, että Suomi on kärjessä kymmenillä ihmisarvoa, onnellisuutta ja onnistumista mittaavilla maailmanlistoilla.

Elämä ei ole projekti, joka pitää saada suu hymyssä maaliin, vaan tarina, johon mahtuu koko inhimillinen tunnekirjo. Mutta tarina pitää lähteä kertomaan. Sitä varten pitää nousta sohvalta, ottaa kuokka tai kynä käteen ja laittaa tuulemaan. Ja vaikka täällä joskus kitistäänkin, todellisessa suomalaisessa arjessa asialliset hommat hoidetaan. Jokainen tyylillään.

Hyvää joulua & loistavaa ja sisukasta uutta vuotta 2015!

Kutsumuskoneella kohti unelmien työpaikkaa

Julkaisimme maanantaina Monster.fi:n ja Filosofian Akatemian yhteistyössä kehittelemän Kutsumuskoneen. Leikkimielisen testin tarkoituksena on avata työnhakua omista intohimoista käsin. Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä – ihminen tarvitsee intohimoaan vastaavaa työtä.

Testin taustafilosofia perustuu viime vuonna julkaistua Upeaa työtä -kirjaani varten tekemääni tutkimukseen sekä Filosofian Akatemian tiimimme työhön. Vaikka itse testi on viihteellinen, on sen takana myös paljon tutkimustyötä. Samalla testi avaa myös Monsterin laajaa työpaikkatietokantaa hieman uudella tavalla.

Kutsumuskoneen suosio ylitti kaikki odotuksemme. Itse ajattelin, että jos ensimmäisinä päivinä saamme muutaman tuhatta testaajaa, olen tosi tyytyväinen. Neljässä päivässä testin on tehnyt yli 150 000 suomalaista! Huikea juttu!

En edes osaa alkaa arvailla, mistä testin suosio johtuu. Kenties aika alkaa viimein olla kypsä kutsumustyölle.

Nähdäkseni hyvä elämä ei löydy prinsessahäistä tai perjantaipullosta, vaan maanantai-iltapäivästä klo 13:30. Siis ihan tavallisesta arjesta, kun puuhaamme normaalien askareidemme parissa. Mutta jotta tämä toteutuu, täytyy askareiden vastata sitä, mistä olet aidosti kiinnostunut. Olennaista on, että et rajaa työpaikkojen vaihtoehtoavaruutta turhaan esimerkiksi taustasi tai tutkintosi kautta.

Hoivaviettinen ihminen voi löytää kutsumuksensa yhtä hyvin sairaanhoitajana, kennelinpitäjänä tai lastentarhan opena. Esiintymisestä ja lukemisesta pitävä voi puolestaan nauttia niin konsultin, opettajan kuin pr-gurunkin puuhasta. Salilla viihtyvä ja kroppansa kehittämisestä kiinnostunut voi puolestaan löytää kutsumuksensa fitness-ohjaajana, puistotöistä tai varastohommista. Olennaista ei ole tittelin komeus tai tutkinnon laajuus. Olennaista on arjen askareiden laatu ja soveltuvuus juuri sinulle.

Asetimme vuonna 2013 tavoitteeksi, että vuoteen 2023 mennessä on normaalia, että suomalaiset heräävät maanantai-aamuna innostuneena töihin ja kouluun. Tavoite on määritelty niin, että vähintään 51% suomalaisista kokee silloin työnsä tai opintonsa kutsumuksellisina – siis sellaisina, että ne innostavat aidosti. Tämä vaatii työskentelyä niin yksilöiden, työyhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla.

Nähdäkseni olemme tosi pahassa pulassa, jos emme onnistu tässä tavoitteessa. Yhä nopeammin muuttuva maailma tarvitsee aidosti työstään kiinnostuneita tekijöitä.

Olen kuitenkin viime aikoina alkanut miettiä, pitäisikö rimaa nostaa. Minusta 51% suomalaisista on kyllä hyvä ja mitattavissa oleva tavoite. Mutta se ei ehkä riitä.

Olen itse ollut niin onnekas, että olen saanut lähes koko aikuisikäni tehdä kutsumuksellista työtä. Tämä koskee niin ensimmäistä uraani musiikin parissa, kuin nykyistä tutkijantyötänikin. Mutta minusta on pitkään tuntunut epäreilulta, että tällainen onnekkuus on yhä vain harvojen etuoikeus.

Minusta hyvä tavoite voisi olla sittenkin, että jokainen saisi tehdä halutessaan aidosti kiinnostavaa ja innostavaa työtä. Olen ihan vakavissani alkanut viime aikoina ajatella, että tämä projekti ei ole valmis, ennen kuin joka ikinen suomalainen saa tehdä työtä, jonka kokee aidosti mielekkääksi. Nähdäkseni löytämällä ratkaisut siihen, miten oikea työ kohtaa oikean tekijän tämä on myös mahdollista.

Jos me onnistumme tässä, Suomi näyttää samalla suuntaa myös muulle maailmalle. Unelmani onkin, että Suomesta tulisi innostavan ja kannustavan työn majakkamaa. Että suomalaisesta innostavasta työstä ja uuden ajan sisukkuudesta tulisi kansainvälisesti arvostettu vientituote. Ehkä sitten rimaa pitää nostaa vieläkin korkeammalle. Hymiö tähän.

Mutta Suomi on hyvä paikka aloittaa. Meillä on täällä ihan huikeaa porukkaa, ja jos nyt kääritään hihat, ei mene aikaakaan kun asiat ovat täällä ihan älyttömän hyvin.

Tehdään Suomesta yhdessä sellainen paikka, jossa on hyvä olla ja tehdä hienoja juttuja. Tehdään Suomesta innostavan työn globaali majakkamaa.

Testaa Kutsumuskonetta täällä.

Mikä on valtion tehtävä?

Minua ei kiinnosta tällä hetkellä kauheasti henkiinjääminen. Elämä kylläkin.

Tätä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Erityisesti se on kiinnostanut, kun olen seurannut viimeaikaisia mediapainotuksia ja poliittista keskustelua.

Mediassa polttopisteessä on ollut kaksi mörköä: Venäjä ja Ebola. Kumpikin vaikuttaa akuutilta uhalta henkiinjäämisellemme.

Politiikassa taas kohkataan, niin kuin aina, rahasta ja sen riittävyydestä. Luottoluokitus ja julkinen sektori, sitä rataa.

Minut pysäytti, kun juttelin taannoin politiikasta amerikkalaisen professorin kanssa. Hän kysyi: eikö valtion tehtävä ole taata kansalaisten turvallisuus?

Ja minä kun olen aina ajatellut, että valtion tehtävä on taata kansalaisten hyvinvointi.

Valtio ei muuten ole mikään abstrakti kokoelma kabineteissa lymyäviä päättäjiä. Valtio olemme me. Siis mitä ikinä sovimmekaan keskenämme.

Tässä kuumapäisimmät valtiosta luopumisesta unelmoivat libertaarit osuvat samanlaiseen harhaan kuin jakamistaloutta kannattavat markkinatalouden kriitikot.

Jakamistalous ei ole mikään sosialistinen unelma. Markkina on markkina, käytiin kauppaa sitten eurolla, bitcoinilla tai talkkarivuoroilla.

Samaten valtio on valtio, sovittiin asioista sitten parlamentissa, ylähuoneessa tai kättä päälle naapuruston kesken. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Ja mitä yhteiskunnan sitten kannattaisi sopia? Mikä on valtion tehtävä? Tähänhän voisi olla ihan fiksua etsiä vastausta, jos nyt esimerkiksi pitäisi tehdä päätöksiä siitä, minkälaisilla painotuksilla sitä julkista sektoria jatkossa pyöritetään.

Perinteisesti proffan ajatus tuntuu tutulta: valtion tehtävä on turvata kansalaisten henkiinjäänti. Taata siis minimimäärä pötyä pöytään, torjua rauta rajalla ja rokottaa pahimpia pöpöjä vastaan.

Eli fiksataan talous, puolustus ja terveydenhoito, niin hyvä tulee.

Mutta kun henkiinjäänti ei riitä.
Ei riitä, jos henkiinjäävä ei saa elää.

Kansallisteatterin loistavassa Vanja-eno -näytelmässä nimihenkilö pohti 47-vuotiaana, miten kestää vielä elinajanodotuksensa mukaiset 13 vuotta tyhjää harmaata elämää. Joskus henkiinjäänti voi olla se huonompi vaihtoehto.

Jokaisen ihmisen ihmisarvo on vakio. Se on sama toimitusjohtajalle ja kodittomalle. Jokainen ihminen ansaitsee ihmisarvoisen elämän. Siis Elämän isolla Eellä.

Miltä näyttäisi, jos valtio – siis me – lähtisikin tästä liikkeelle? Jos tekisimmekin rakenteita linjaavat päätökset ensi sijassa niin, että jokainen ihminen saisi sen seurauksena elää hyvää elämää, sen kun sitä kestää?

Viime kädessä tärkeintä ei ole elämämme vuosien määrä, vaan elämän määrä vuosissamme.

Kohti tulevan ajan maailmaa

Nyt on aika jännää aikaa. Tiistaina julkaistiin uusi kirjani Monenkirjavia kuvitelmia. Olen kirjoittanut aika paljon käytännönläheisiä kirjoja. Nyt halusin kirjoittaa pohdiskelevamman, filosofisemman teoksen.

Kirja käsittelee todellisuuden ja kuvitelmien rajoja. Unia ja unelmia, haaveita ja niiden todeksi tekemistä. Kirjan julkaisu ajoittui tosi jännään kohtaan elämässäni. Tulin nimittäin tiistai-iltapäivänä takaisin Suomeen Washingtonista. Tiistai-illan kirjajulkkarit olivat huikea ja lähes surrealistinen kokemus, kiitos kaikkien paikalle tulleiden ihanien ihmisten, huikeiden sirkus- ja lauluesitysten sekä myös jetlagin sumentamissa aivoissani pyörineistä viikonlopun tapahtumista.

Vietimme viikonlopun yhdessä Rovion Peter Vesterbackan ja Lauri Koutaniemen kanssa White House Education Game Jam -tilaisuudessa. Värkkäsimme uudenlaista oppimisympäristöä oppimispelitilaisuudessa, jossa olimme ainoa USA:n ulkopuolinen tiimi. Maanantaina oli aika surrealistinen olo esitellä viikonlopun tuotoksia Valkoisen talon auditoriossa USA:n johtaville oppimis- ja teknologia-alojen päättäjille.

Oli hurjaa huomata, minkälainen maine Suomella (ja vihaisilla linnuilla) on USA:ssa. Päädyin viikonlopun aikana punaisessa Angry Birds -hupparissa varmaan yli sataan selfie-kuvaan USA:n vaikutusvaltaisimpien johtajien kanssa. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, kuinka iso juttu Rovion peli on Suomen ulkopuolella. Ja koko juttu on syntynyt siitä, että kourallinen ihmisiä on uskonut niin paljon tekemiseensä, että on jaksanut yrittää uudelleen ja uudelleen.

Meillä on kaksi voimakasta trendiä käynnissä. Yksi näistä on pelon trendi: maailma muuttuu yhä nopeammin, ja se on pelottavaa. Monet uskovat, että kohta seuraa lopullinen romahdus. Pelon trendi kutistaa. Se tekee maailman pieneksi ja ahdistavaksi.

Toinen trendi on puolestaan toivon trendi. Se saa katsomaan kohti tulevaisuutta ja uskomaan uusiin mahdollisuuksiin. Myös sellaisiin, joita emme vielä osaa nähdä tai edes aavistaa.

En osaa sanoa, kumpi näistä trendeistä vie voiton. Mutta tiedän kirkkaasti, kumpaa haluan itse olla rakentamassa.

Toivo tekee maailmasta suuremman ja kauniimman ja se auttaa meitä rakentamaan uutta. Toivo auttaa meitä näkemään maailman kauniina, jopa kauniimpana kuin se nyt on. Ja sitten tarttumaan toimeen ja tekemään.

Maailma ei ole pysyvä paikka, vaan se on alati liikkeessä. Me emme ole yhtä kuin historiamme. Siitä voimme oppia, ja huomenna teemme asiat fiksummin kuin ennen.

Kaikkiin asioihin emme voi vaikuttaa. Mutta siellä missä voimme, ehkä pitäisi. Tulevaisuus on aina ensin tarinaa. Jos uskallamme unelmoida, pystymme tekemään ihan mielettömän huikeita juttuja. Kunhan vaan sitten tartumme toimeen.

Maailmaa voi nähdäkseni muuttaa kahdella tavalla: muuttamalla ajattelua tai muuttamalla asioita. Ja usein asioita voi muuttaa muuttamalla ensin ajattelua: uskomalla siihen, että uskomatonkin on mahdollista.

Maailmasta vain puolet on totta. Loput perustuu ajatuksiimme, asenteisiimme ja unelmiimme.

Todellisuus on se taustakangas, jolle maalaamme monenkirjavat kuvitelmamme.

Monenkirjavia kuvitelmia

Jokunen aika sitten seisoin kesäiltana terassilla katsomassa pikku hiljaa tummuvaa taivasta. Samassa minut valtasi merkillinen tunne: mieleeni piirtyi ajatus siitä, että seison valtamerilaivan kannella ja katson eteenpäin laivan halkomaa merta.

Illan pimetessä esiin piirtyvä tähtitaivas oli tyyni meri.

Laiva jalkojeni alla oli Maa.

Yksi maailman tunnetuimmista valokuvista on avaruudesta otettu kuva maapallosta nimeltä “Blue Marble”. Astronautit kertovat, että nähtyään Maapallon avaruudesta käsin, heidän suhtautumisensa elämään ja ihmiskuntaan muuttui radikaalisti.

Frank White lanseerasi termin “overview effect” – kokonaiskuvaefekti.

Kun Maapallon näkee etäältä, astronautti toisensa jälkeen kertoo ymmärtäneensä, että kuulumme kaikki yhteen. Konfliktit ja maalliset kriisit menettävät merkityksensä. Yhteys toisiin korostuu.

Olemme kaikki osa samaa ihmeellistä maailmaa.

Olemme matkalla, jonka päämäärästä kukaan ei tiedä. Kuljemme läpi kosmoksen valtavaa vauhtia. Emme koskaan voi palata sinne, mistä olemme tulleet. Maapallon kiertonopeus Auringon ympäri on noin 30 kilometriä sekunnissa. Tunti sitten olimme siis 108 000 kilometrin päässä. Auringon galaktinen vuosi, matka koko galaksin ympäri, kestää 225 miljoonaa vuotta. Lopulta myös itse Linnunrata kieppuu kohti tuntematonta päämäärää.

Tähtitieteilijä ja tieteiskirjailija Carl Sagan sanoi, että meidät on tehty tähtipölystä: “Kaikki kivinen ja metallinen aines, jolla seisomme, veremme rauta, hampaidemme kalsium, geeniemme hiili, on tehty miljardeja vuosia sitten punaisen jättiläistähden sisuksissa. Meidät on tehty tähtiaineesta.”

Emme ole vain osa Maapalloa. Olemme osa valtavan suurta maailmankaikkeutta, jossa historialliset säikeet johtavat aina tähtien sisuksiin ja viime kädessä alkuräjähdykseen saakka.

Olemme yhtä aikaa valtavan suuria, jokainen oma maailmankaikkeutensa. Mutta samalla käsittämättömän pieniä.

Maapallosta on otettu myös toinen kuuluisa kuva nimeltään “Pale Blue Dot”.

Voyager-luotaimen kaukaa Aurinkokunnan laidalta ottamassa kuvassa Maa on vain pienen pieni sininen täplä mustan avaruuden keskellä. Olemme kosmisia pölyhiukkasia käsittämättömän suuressa maailmankaikkeudessa.

Maailmankaikkeudessa, jota ymmärrämme yhä tavattoman vähän.

Maailmankaikkeudessa, joka on lähes yhtä paljon tarinaa kuin todellisuutta.

Maailmankaikkeudessa, jossa seilaamme eteenpäin, niin kuin Buckminster Fuller kerran sanoi, avaruusaluksessa nimeltä Maa.

Kirjoitus on ote ensi tiistaina ilmestyvästä uutuuskirjastani Monenkirjavia kuvitelmia (ss. 13–15). Tutustu kirjaan tarkemmin täällä.

Suomessa tehdään hämmentävän hyvää politiikkaa

Viime aikoina media on ollut taas vaihteeksi aika hulluna poliitikkojen sättimisestä. Milloin aiheena on pääministerin shortsigate tai twiittauskäytännöt, tai valtiovarainministerin budjettilinjanvedot. Suomalainen politiikka on ihan surkeaa, hallitus pitäisi saada vaihtoon nyt eiku heti, samaten Arkadianmäen sakki.

Minua on useamman kuukauden ajan kiusannut tämä uutisointi ja kitisevä keskustelu. En ole kuitenkaan saanut ihan kiinni siitä, mikä minua asiassa on häirinnyt ennen kuin Sixten Korkman niittasi asian loistavassa Hesarin kolumnissaan.

Kyllä, Suomessa on ongelmia. Mutta niitä on ensinnäkin keskimäärin vähemmän kuin lähes missään muualla. Ja toiseksi, meillä menee myös monella osa-alueella ihan tolkuttoman hyvin.

Iso osa ongelmistamme johtuu siitä, että koko maailma on tullut hulluksi. Globaali talous ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut näin turbulentti ja ennustamaton. Tämän seurauksena Kreikka, Italia, Irlanti, Islanti sun muut natisevat liitoksistaan. Samaan aikaan Suomi keikkuu niin innovaatio-, koulutus-, kilpailukyky-, kuin eettisyystilastojenkin kärjessä.

Suomi on siis yhtä aikaa maailman tuottavimpia ja eettisimpiä maita. Aika huikea saavutus, sanoisin, huomioiden minkälaisessa maailmassa tällä hetkellä elämme.

Jollakin hämmästyttävällä tavalla suomalaiset poliitikot ovat onnistuneet pitämään kansantaloutemme ja hyvinvointivaltiomme pystyssä huolimatta finanssikriisistä, lähi-idän konflikteista, Ukrainan kriisistä, alati natisevasta eurotaloudesta ja niin edelleen. Olemme lainoittaneet heikommin pärjääviä valtioita ja silti menee aika hyvin. Olemme tehneet eettisiä sopimuksia – emme ihan kaikkia, mutta silti aika monia – ja talous ei ole ottanut siitä pataansa. Päin vastoin, Suomi on Euroopan kilpailukykyisin maa.

Kyllä, meillä on vielä paljon tehtävää. Kyllä, poliitikkomme eivät ole täydellisiä.

Mutta miettikää nyt hetki millaisessa maailmassa meidän poliitikkomme tekevät työtään. Työtään, jota tusinan tilastokärkipaikan mukaan kukaan tällä planeetalla ei tee paremmin kuin he.

Kyllä, rutiseminen on kivaa ajanvietettä, ja kyllä, epäkohdista pitää puhua ja niihin pitää puuttua. Ja kyllä, tähänkin blogipostaukseen voi keksiä heti kolmekymmentä anekdotaalista vastaesimerkkiä siitä, miksi esimerkiksi Pihtiputaalla kaikki on kuitenkin päin honkia.

Mutta kun katselee maailman menoa, niin kyllä Suomessa tehdään tällä hetkellä ihan hämmentävän hyvää politiikkaa.