Helsingin Sanomat jatkaa taas johdonmukaisesti ristiretkeään itseohjautuvuutta vastaan. Viime vuosina lehti on systemaattisesti julkaissut negatiivisia artikkeleita itseohjautuvuuden toteutumisesta sekä kouluissa että työpaikalla. Viimeisimpänä lehdessä esitetään, ettei työpaikoilla saada mitään aikaiseksi itseohjautuvuuden takia. Sinänsä ei ole ihme, että Helsingin Sanomat on onnistunut keräämään juttua varten laajan negatiivisen aineiston – taustalla on kysely otsikolla ”Onko työelämän itseohjautuvuus uuvuttanut sinut?”
On jokseenkin käsittämätöntä, ettei valtakunnan päämedia vaivaudu tekemään kotiläksyjään aiheesta.
Vaikka yllä mainittua juttua varten on haastateltu aihetta tuntevia akateemisia asiantuntijoita, siinä toistuu silti sama alkeellinen käsitteellinen virhe kuin aiemmissakin Hesarin artikkeleissa: itseohjautuvuus samaistetaan aika lailla absoluuttiseen vapauteen.
Ei tarvitse olla kovin kummoinen Sherlock Holmes tajutakseen, että päämäärähakuisessa toiminnassa, oli sitten kyse oppimisesta tai työstä, ei saada aikaan kuin kaaosta, jos oppilaiden tai työntekiöiden annetaan tehdä mitä huvittaa. Oppi syntyy opiskelusta, ja liiketulos tehdystä työstä. Jos päivät menevät Tiktokin tai Miinaharavan parissa, ei ole kovinkaan yllättävää, jos ei tuloksia synny. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tällaisen vastuuttomuuden oikeaoppinen akateeminen termi ei ole itseohjautuvuus – vaan heitteillejättö.
Itseohjautuvuus tarkoittaa sisäisesti motivoitua toimintaa.
Siis erotuksena ulkoisesti motivoidusta toiminnasta, jossa toimintaa ohjaavat ulkoa asetetut palkkiot tai rangaistukset. Sisäinen motivaatio puolestaan perustuu ihmisen psykologisten perustarpeiden tyydyttymiseen. Näitä ovat autonomia, kykenevyys ja yhteenkuuluvuus – joidenkin tuoreempien tutkimusten mukaan myös hyväntekeminen. Ihmisellä on siis luonnollinen tarve pystyä vaikuttamaan elämäänsä, saamaan asioita aikaiseksi ja kokea tulevansa hyväksytyksi yhteisössä. Muun muassa Frank Martelan tutkimusten mukaan on myös viitteitä siitä, että ihminen pyrkii luontaisesti kohti hyvää.
Itseohjautuvuuden akateeminen ydin on professorien Richard Ryan ja Edward Deci kehittämä itsemääräytymisteoria. Sen puitteissa on tutkittu laajasti työhyvinvointia ja tuottavuutta ja tulokset tukevat johdonmukaisesti päätelmää: kun ihmisen perustarpeet tyydyttyvät, sekä hyvinvointi että tuottavuus lisääntyvät. Tämä edellyttää kuitenkin koko psykologisten perustarpeiden kirjon tyydyttymistä. Pelkkä autonomia ei riitä, vaikka se voi joskus auttaakin alkuun.
Työssä ja oppimisessa tuloksellisuus palautuu viime kädessä aikaansaamiseen. Tässä puolestaan keskeisessä roolissa on tavoitteiden asettaminen oikein. Yritys, jossa johto ei määrittele tavoitteita millään tavoin on pian entinen yritys. Ongelmana on, että mitä yksityiskohtaisemmin tavoitteet määritellään, sitä vähemmän työntekijä kokee autonomiaa eli vapautta.
Eli jos töissä pitää olla minuutilleen 8.15–16.15, taulukot pitää täyttää Exceliin Times New Romanilla pistekokoa 11,5 ja omien täytettyjen taulukoiden määrä täytyy raportoida esimiehelle perjantaina klo 12.30–15.30 välillä, on autonomian kokemus todennäköisesti alhainen. Silti tällaisessa työssä voidaan saada paljon aikaiseksi ja työntekijällä voi myös olla korkea kykeneväisyyden kokemus, jos hän pitää touhuilua mielekkäänä.
Vastaavasti, jos taas töitä saa tehdä milloin huvittaa ja mistä huvittaa, eikä johto määrittele tavoitteita tai onnistumisen mittareita, tulee touhusta pian Helsingin Sanomien jutun kuvaamaa sekoilua.
Itse asiassa mitä enemmän työssä annetaan vapauksia, sitä paremmin pitää tuntea onnistumisen mittarit.
Peliala on oivallinen jos kohta aika ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten itseohjautuvuus voi parhaimmillaan onnistua. Peliyhtiöiden kulttuuri korostaa usein korkeaa autonomiaa. Samalla alalla tunnetaan kuitenkin erinomaisesti mittarit, joiden nojalla tiimi voi ihan itse mitata, onko kehityksessä olevalla pelillä hittipotentiaalia. Supercellin johtajan ei tarvitse tulla sanomaan pelitiimille, että 20% pelaajista seuraavana päivänä palauttava peli pitää kuopata – tiimi tietää sen itsekin inhorealistisen hyvin.
Tavoitteiden asettamisen ohella keskeisessä roolissa on myös jutussakin haastatellun TTL:n tutkimusprofessori Jari Hakasen esittämä huolenpito ja hyvinvoinnin johtaminen. Siinä missä tavoitteiden asettaminen lisää kyvykkyyskokemuksia, on huolenpitoon satsaava johtajuus puolestaan avainasemassa yhteenkuuluvuuden kokemuksen synnyssä.
Hesarin juttu osuu kyllä yhdessä asiassa naulan kantaan – siis siinä, että itseohjautuvuus käsitetään yhä usein työelämässä väärin. Aika usein se typistyy juuri tällaiseksi sinne tänne sekoiluksi. Todellisuudessa tällainen itseohjautuvuuden irvikuva on vain kehnoa johtamista.
Syitä väärinkäsitykseen on varmasti monia. Yksi niistä lienee kuitenkin se, että valtakunnan päämedia julkaisee vuodesta toiseen tällaisia artikkeleja, joissa itseohjautuvuuden käsite on vääristetty irvokkaaksi olkinukeksi. Nytkin varmasti tuhannet suomalaiset ovat taas tutustuneet tähän vinksahtaneeseen näkökulmaan ja sekaannus lisääntyy entisestään.
Kenties jonain päivänä Hesarikin tekee neutraalin artikkelin aiheesta, jossa itseohjautuvuuden käsite esiteltäisiin monipuolisessa ja akateemisesti syvällisesti tutkitussa muodossaan myös suurelle yleisölle. Kuka tietää, se voisi tehdä suomalaiselle työelämällekin ihan hyvää. Tietysti ongelmana on, että artikkelit, joissa pyritään aidosti kehittämään työelämää eivät kiinnosta lukijoita läheskään niin paljon kuin tällaiset klikkimagneetit, jossa todetaan, että kaikki on jo rikki.
Ajattelun ammattilainen 