Mitä luovuus on?

06/11/2009

Kolmetoistavuotiaana olin orastava sarjakuvapiirtäjän alku. Albumeita syntyi yksi viikossa. Niiden sivuilla seikkailivat avaruussankari Todd McHero ja eriskummallinen olento, puuhakas silmä nimeltä Sami Silmämonsteri. Opusten tekninen taso ei ollut järin hääppöinen, mutta uransa alussa olevan taiteilijan into riitti kompensoimaan asiaa aktiiviselle lukijakunnalle – muille perheenjäsenille.

Lupaava ura tyrehtyi kuitenkin kahdeksannella luokalla, kun yläasteen kuvaamataidon opettaja arvioi erään sivun pituisen stripin nojalla, etten ole järin luova. Myönnettäköön, että stripissä seikkaili erästä brittiagenttia muistuttava häiskä, jonka puuhastelu liikkuvan junan katolla taisi kyllä saada inspiraationsa samaisen charmantin herrasmiehen filmatisoiduista seikkailuista. Vaikkei bondahtava strippini kenties ollutkaan picassoinen mestariteos, on kysymys siitä, mitä luovuus on kuitenkin koko lailla mutkikas.

Encyclopedia Britannica tietää kertoa, että luovuus on kyky luoda jotain uutta. Nähdäkseni tämä määritelmä jättää toivomisen varaa, jos kohta onkin omalla lavealla tavallaan tosi. Uuden luominenhan ei sinänsä ole mikään kummoinen tapahtuma: uutta paperisilppua voi esimerkiksi synnyttää nappaamalla arkin käteen ja repimällä sen atomeiksi. Sen sijaan paperisilpun repiminen taideteokseksi näyttäisi edellyttävän enemmän. Kun sanomme jotakin tointa luovaksi, emme yleensä tarkoita mitä tahansa uuden synnyttämistä.

Wikipedian mukaan luovuus on kyky synnyttää jotain uutta ja tarkoituksenmukaista. Tämä määritelmä on jo lupaavampi. Toki tarkoituksenmukaisuuden määritteleminen on jokseenkin hankalaa. Tanskassa palkittiin taannoin uraauurtava modernin taiteen teos. Teosta arvioineet kriitikot olivat piirun verran yllättyneitä, kun kävi ilmi, että taiteilijalla oli ikää vasta viisi vuotta. Silti lie selvää, että esimerkiksi hehkulamppu tai ”Viimeinen ehtoollinen” ovat innovaatioita, joilla on kohtalaisen korkea itseisarvo.

Jos luovutta tarkastellaan tässä blogissa usein esiintyvän ajattelun prosessimallin kautta, on asia aika yksiselitteinen.

Luovuus on kyky rikkoa parkkiintuneita ajatusprosesseja ja koostaa niistä uusia ajatuksia, jotka synnyttävät rikastavaa toimintaa.

Luovuus on kyky ohjata ajattelua ja toimintaa kohti uusia, ennenkokemattomia suuntia. Mahdollisuus uudenlaiseen, arvokkaaseen toimintaan erottaa jyvät akanoista: paperisilppu lattialla mahdollistaa vain harjanvarteen tarttumisen. Sama silppu MoMA:n seinällä voi sen sijaan aiheuttaa suurenmoisia väristyksiä Ison Omenan taiteentuntijain selkäpiissä.

Luovuus vaikuttaa vain harvoille ja valituille suodulta lahjalta. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin synnynnäinen taipumus luovuuteen – sen huomaa pikkulapsia seuraamalla. Aikuisiällä valtaosa ihmisistä oppii suorittamaan päivittäiset toimensa rutinoituneesti. Monella alalla totuttujen toimintatapojen kyseenalaistamista ei suinkaan pidetä luovana – vaan typeränä. Näin olemassa olevat ajatusrakenteet parkkiintuvat entisestään ja kyky kyseenalaistaa surkastuu.

Mitään luovuusgeeniä ei ole olemassa. Luovuus vaatii taitoa kyseenalaistaa omaa ajattelua ja kanavoida keskittyneesti omaa toimintaa kohti itselleen tarkoituksenmukaisia päämääriä. Niin kuin minkä tahansa taidon, myös luovuuden jalon taidon voi oppia. Riittävästi harjoitellen kuka tahansa voi harjaantua varsinaiseksi luovan ajattelun jättiläiseksi. Harjoittelua voit puolestaan siivittää oikeanlaisin metodein.

Kirjoitin hiljattain uutukaisen Luovan työn oppaan. Oppaassa luovaa työtä käsitellään viisiportaisena prosessina. Jokaiselle prosessin vaiheelle esitellään valikoima erilaisia luovaa työtä siivittäviä ja helpottavia työkaluja. Oppaan esittelemillä työkaluilla opit muun muassa lateraalista MacGyver-ajattelua ja pääset eroon luovaa työtä kiusaavista valkoisen paperin kammosta ja ylityöstämisen syöksykierteestä. Lataa täältä luovan työn opas ja sytytä sydämessäsi lapsesta saakka asustanut renessanssinero täyteen loistoonsa.

Miten ajattelen pääni ulkopuolella?

30/10/2009

14 kommenttia

Laajalti levinneen uskomuksen mukaan ihminen ajattelee yhden päivän aikana noin 50’000 ajatusta. Oli tässä perää tai ei, aika paljon säpinää yhdessä päässä tapahtuu päivän kuluessa. Ei siis mikään ihme, jos huomiokanavat menevät välillä tukkoon, eikä oman pään sisällöstä tahdo saada hetkeen tolkkua.

Ajattelu seuraa paljolti ympäristössä tapahtuvia muutoksia. Jos satut esimerkiksi baariin, jossa on televisio, saa tahdonlujuutesi olla zen-munkin tasoa, jotta ajatuksesi eivät lähtisi ajelehtimaan katodiputken sädemyrskyn tuudittamina. Useimmilla meistä silmät harhautuvat vaistonvaraisesti tuijottamaan katonrajaan ripustettua töllöä, vaikka päällä olisi Ostos-TV.

Ympäristö vaikuttaa radikaalisti ajattelutoimintaamme.

Normaali ajattelutoiminta on pääsääntöisesti reaktiivista. Ajattelemme siis useimmiten sitä, mikä nyt sattuu päähän pälkähtämään. Ajattelun ammattilainen pyrkii puolestaan proaktiiviseen ajatteluun. Proaktiivinen ajattelu tarkoittaa omista mielenkiinnon kohteistamme syntyvää ajattelua. Proaktiivista on esimerkiksi arvoituksen ratkaiseminen tai artikkelin työstäminen, päättelytyön tekeminen, mietiskely tai vaikkapa haaveilu.

Usein kuitenkin ajattelumme reaktiivisuus ja viettitoiminnot kampeavat ajatuksenjuoksun sivuun valitsemastamme aiheesta. Puhelin soi tai email piippaa, ja punainen lanka katkeaa jotta naps. Siksi häiriötekijät kannattaa pitää minimissään ainakin omassa työympäristössäsi. Kun haluat tehdä keskittyneesti töitä, sulje puhelin, laita työhuoneen ovi kiinni, siivoa työpöytäsi ja laita vaikka korvatulpat korviin. Näin häiriötekijät eivät kampea ajatteluasi raiteiltaan.

Häiriöiden eliminoimisen lisäksi ajattelun ammattilainen myös käyttää ympäristöään ajattelussaan. Ajattelu ei tapahdu vain pään sisällä – ajatteluprosessisi sisältävät usein myös elementtejä ympäristöstäsi. Ajattelun reaktiivisuus osoittaa tämän tehokkaasti: moni ajatus olisi jäänyt syntymättä ilman niitä alkuun panneita ympäristöärsykkeitä.

Ajatuksia voi ulkoistaa ympäristöön myös omalla toiminnallaan. Tyypillinen tapa ulottaa ajatusprosesseja ympäristöön on jättää esimerkiksi postiin vietävä kirjekuori oven eteen niin, että se tulee automaattisesti mukaan aamulla töihin lähtiessä. Näin ulkoistat ajatusprosessin, joka muutoin pyörisi mielessäsi muistuttelemassa siitä, että kirje pitää ottaa aamulla mukaan. Kun tiedät, että kirje tulee väistämättä mukaan aamutuimaan, ei siitä tarvitse enää hermoilla. Ajatusten ulkoistamiseen perustuu muuten myös ajattelunhallinta, johon voit tutustua esimerkiksi lataamalla tästä Ajattelunhallinnan oppaan.

Ajatteluprosessien ulkoistamista voit käyttää myös ajattelusi ohjaamiseen haluamaasi suuntaan. Voit esimerkiksi artikkelia kirjoittaessasi tehdä artikkelin aihepiiristä miellekartan ja ripustaa sen seinälle työpisteeseesi tai muulle näkyvälle paikalle, jossa haluat ajatustesi kiinnittyvän artikkelin aihepiiriin. Kun tulet työhuoneeseesi, silmäsi kiinnittyvät johonkin miellekartan kohtaan ja mielesi singahtaa saman tien jahtaamaan jotain artikkelillesi kriittistä oivallusta. Näin aktivoit aina miellekartan nähdessäsi työllesi keskeisiä ajatuksia ja kanavoit ajatuksesi pois esimerkiksi illalla odottavasta keittiön siivoamisesta.

Oma työ- ja kotiympäristö kannattaa siis pitää mahdollisimman vapaana turhanaikaisista ajatustenherättäjistä. Sen lisäksi elinympäristöt kannattaa täyttää sellaisilla virikkeillä, jotka ohjaavat ajatteluasi haluamaasi suuntaan. Tällöin ajattelet kirkkaammin ja keskittyneemmin niitä asioita, joita haluat, eikä mielesi reaktiivisuus enää taajaan keskeytä hedelmällisiä pohdintoja.

Kirjoita siis vaikka heti jostakin tärkeästä projektista miellekartta tai yksityiskohtainen muistilappu ja ripusta se näkyville jonnekin, missä se tulee huomatuksi silloin, kun haluat ajatella projektiasi. Tuloksena ajatuksesi kirkastuvat ja kohdistuvat useammin sellaisiin asioihin, joita sinä itse haluat ajatella.

Synnynnäistä lahjakkuutta ei ole olemassa

26/10/2009

17 kommenttia

Samalla kun maailmalla kohkataan possunuhasta, on keskuuteemme pesiytynyt huomattavasti harmillisempi pöpö. Keskustellessani ihmisten kanssa lahjakkuudesta olen nimittäin viime aikoina törmännyt taajaan seuraavanlaiseen argumenttiin: ”Kyllähän lahjakkaat ihmiset pystyvät ihan mihin vaan, ja se on hienoa – mutta ei minusta kyllä ole tuollaiseen.”

Minusta on alkanut vaikuttaa siltä, että meihin on iskenyt memeettinen virus nimeltään emmänyvaanpysty. Epidemia vaikuttaisi saavuttaneen huolestuttavat mittasuhteet etenkin Suomessa. Tämä on kovin harmillista, sillä tässä tapauksessa virus on puhtaasti psykosomaattinen: se saa siis voimansa omista uskomuksistamme.

Lahjakkuus, ja erityisesti synnynnäinen lahjakkuus, ovat vaarallisia käsitteitä. Ne antavat yhtäältä taitaville ihmisille syyn kuvitella, että he olisivat jollakin tavalla olemuksellisesti muita parempia. Toisaalta lahjakkuus antaa omaa kutsumustaan vielä etsiville oikeutuksen sille, ettei moista oikeastaan edes kannata etsiä – vaikka se löytyisikin, ei minusta kuitenkaan olisi siihen.

Synnynnäistä lahjakkuutta ei kuitenkaan ole olemassa.

Yksikään ihminen ei ole äitinsä kohdusta maailmaan putkahdettuaan säveltänyt sinfoniaa tai sprintannut satasen maailmanennätystä. Itse asiassa joka ikinen iikka on pääsääntöisesti osannut syntyessään kaksi asiaa: pitää meteliä ja hamuta sapuskaa. Siinä siis inhimillisen synnynnäisen lahjakkuuden kirjo.

Käsitys lahjakkaasta yksilöstä syntyy silloin, kun joku tekee jotakin, joka ei kaikilta luonnistu luonnostaan. Arthur Schopenhauerin sanoin: ”Lahjakas osuu maaliin, johon muut eivät osu. Nero osuu maaliin, jota muut eivät näe.” Painoarvo tässä on osumisella – ja osuminen vaatii ihan ensiksi yrittämistä. Jos joku lojuu päivät pitkät sohvalla, on yksi lysti minkälaista deoksiribonukleiinihappoa sohvaperunan tumissa lojuu pölyttymässä – yksin perintötekijät eivät ratkaise mitään, mitä tulee henkilön lahjakkuuteen. Toki perintötekijöillä on vaikutusta lahjakkuuden ilmenemiseen – mutta mitä tahansa perinnöllistä puutetta voi kompensoida harjoituksen ja innovaation keinoin, kuten esimerkiksi eteläafrikkalainen jalaton pikajuoksija Oscar Pistorius osoittaa.

Keskeistä lahjakkuudelle on se, että yksilö on erityisen taitava jossakin toiminnassa. Ja toimimaan oppii vain harjoituksen kautta. Tässä kohtaa moni älähtää taas helposti vaikkapa näin: ”mutta ei minusta voi tulla huippusäveltäjää, kun minulla ei ole lainkaan sävelkorvaa!” Tässä piilee emmanyvaanpysty-viruksen voimallisin patogeeninen teho: olettamus siitä, että nykyinen kyvykkyytesi määräisi kokonaisvaltaisesti lahjakkuutesi. Lahjakkuus määrittyy kuitenkin tarkalleen sen nojalla, mitä joku pystyy tekemään – ja asioita oppii tekemään harjoittelemalla.

Harjoittelu ei kuitenkaan tarkoita mitä vaan sutimista. Aika moni orastava maratoonari on juossut polvensa rikki kahdessa kuukaudessa ja päätellyt sitten, että emmänyvaanpysty. Keskeistä onkin aloittaa harjoittelu siltä tasolta, millä juuri nyt pystyy toimimaan. Täytyy siis aloittaa riittävän varovasti.

Ihminen oppii minkä tahansa taidon, kun hän aloittaa harjoittelun riittävän alhaiselta tasolta ja harjoittelee määrätietoisesti vastusta jatkuvasti nostamalla.

Kuka tahansa punttisalilla käynyt tietää, ettei se sata kiloa nouse penkiltä kylmiltään. Mutta kun ensin nostellaan pelkkää kymmenen kilon tankoa, sitten ladataan painoa parin viikon välein, kysytään saliohjaajalta vähän proteiinipitoisia dieettivinkkejä ja opetellaan hissukseen oikeaa tekniikkaa, nousee penkiltä lopulta tankoa taivuttaen päätä huimaava kasa rautaa.

Kuka vaan pystyy tekemään mitä vaan, kunhan aloittaa harjoittelun riittävän matalalta tasolta ja harjoittelee riittävän pitkään keskittyneesti. Kuten Anders Ericssonin ja työryhmän 1993 julkaistu tutkimus osoitti, joka ikinen huipputasolla hääräävä superlahjakkuus on harjoitellut vähintään kymmenen tuhatta tuntia omalla alallaan. Se tarkoittaa siis vähintään kolmen tunnin keskittynyttä päivittäistä harjoittelua kymmenen vuoden ajan! Se on aika paljon hääräämistä yhden asian parissa. Tällä hetkellä keskimääräinen länsimainen ihminen käyttää tämän verran aikaa päivittäin lähinnä televisiota katsellen.

Tästä syystä kutsumus on niin tärkeä juttu lahjakkuuden kannalta. Se, mikä meissä on synnynnäistä on nimittäin temperamentti. Jokainen ihminen on jo syntyessään yksilöllinen ja tämä yksilöllisyys määrää jo hyvin varhaisessa vaiheessa kiinnostuksen kohteemme. Temperamentti ei siis määrää millään muotoa sitä, mitä voit tehdä. Mutta se sanelee pitkälti sen, mitä haluat tehdä. Nyt jos lahjakkuus vaatii sen kymmenen tuhatta tuntia harjoitusta, kannattaa tehdä muutama tutkimusmatka omaan ajatusmaailmaan ja selvittää, mitä oikeasti haluaa. Ihmisen nimittäin kannattaa ihan jo oman mielenterveytensä vuoksi tutkia, mistä on kiinnostunut, jotta polla kestää sen kolme tuntia harjoitusta päivässä.

Mutta jokaisella meistä on jokin intohimo, tiesimme sitä tai emme. Ja jokainen meistä voi tulla omalla alallaan huippulahjakkaaksi harjoituksen kautta, kun hoksaa tämän intohimon ja alkaa tehdä töitä sen parissa. Mikä parasta, oman intohimon parissa harjoitteleminen on kaukana oppimastamme ajatuksesta harjoittelusta puurtamisena – intohimo kannattelee toimintaa niin, että se kymmenen tuhatta tuntia tulee nakutettua kasaan ennen kuin huomaatkaan!

Mieti mitä sinä haluat oikeasti tehdä. Ja kun keksit sen, ala harjoitella – mutta aloita riittävän kevyesti, jottei orastava matkasi kohti tähtihetkeäsi jumitu alkumetreille.

Miten muistan kaiken, minkä haluan?

05/10/2009

1 kommentti

David Chalmersin ja Andy Clarkin 1998 esittämässä laajennetun mielen hypoteesissa väitetään, että ajattelun lopputuloksen kannalta on yhdentekevää, onko ajattelussa kyse aivotoiminnasta, vai jostakin laajemmasta kokonaisuudesta. Esimerkiksi anagrammin miettiminen päässä tai Scrabble-palikoiden järjesteleminen tuottavat saman tuloksen: uudelleen järjestetyistä kirjaimista muodostetun sanan. Samaten laskutoimituksen suorittaminen taskulaskimella tuottaa saman tuloksen kuin päässälasku. Itse asiassa taskulaskimella suoritettu laskutoimitus on usein päässälaskua ketterämpi: tulos ei ole ainoastaan sama, vaan vieläpä nopeammin tuotettu ja todennäköisemmin oikein.

Ajattelun ammattilainen ei ole vain päänkäytön mestari.

Ajattelun ammattilainen hyödyntää myös ympäristöään ajattelutyössä. Eräs keskeisimpiä tapoja ulkoistaa ajattelua on muistin toiminnan tukeminen muistiinpanojen avulla. Lähestulkoon kaikki suuret ajattelijat ovat olleet patologisia muistiinpanojen tekijöitä. Ludwig Wittgenstein raapusti ensimmäisen maailmansodan aikana muistikirjojaan rintamalla ristitulessa. Thomas Edison taas jätti jälkeensä hulppeat viisi miljoonaa sivua muistiinpanoja. Pääsipä Edison vielä tiettävästi käsiksi mihin tahansa yksittäiseen muistiinpanoon enimmillään viidessä minuutissa.

Nykyaikana informaatioteknologia tarjoaa huikeat mahdollisuudet ajattelun ulkoistamiselle. Google ja Wikipedia tarjoavat salamannopean pääsyn ensyklopediseen informaatioon. Google Translate tulkkaa kielen kuin kielen. Ja toisaalla internetpilvissä lymyävät muistipalvelut, kuten Evernote, mahdollistavat kattavan muistipankin ylläpitämisen. Vielä tovi sitten nettipalvelujen vasteajat olivat niin hitaat, ettei niiden käyttöä voinut verrata biologiseen ajattelutyöhön. Nykyään Googlesta, Wikipediasta ja Evernotesta kaivaa informaation jo parhaillaan muutamassa kymmenessä sekunnissa – siis liki biologiseen päänkäyttöön verrannollisessa ajassa. Funktionaalisesti googlaaminen tai Evernoten kaivaminen on siis käytännössä verrattavissa biologiseen toimintaan: sama tulos tuotetaan samassa ajassa.

Tavallisella tallaajallakin voi nykyään olla Lurijan suurmuistajan kyky palauttaa asia kuin asia tarvittaessa mieleen. Venäläisen psykologin tutkima miekkonen kun muisti aivan kaiken. Jos haluat muistaa kaiken, käy rekisteröitymässä täällä Evernote-palveluun. Palvelu on ilmainen. Kun pystyt noutamaan Evernoten syövereistä muistiinpanosi samassa ajassa, jonka niiden mieleenpalauttaminen veisi, on yhdentekevää, onko muisto talletettu internet-serverille vai hippokampukseesi. Jos joku vaikka esittää sinulle kysymyksen, ei vastauksen kannalta ole merkittävää mitä työvaiheita sen tuottamiseen liittyy. Kun pystyt noutamaan muiston samassa ajassa, pystyt myös tuottamaan saman vastauksen samassa ajassa. Palaan tuonnempana siihen, miten tämä käytännössä tapahtuu. Tällöin et ihan oikeasti unohda enää mitään, mitä et halua unohtaa.

Meillä päin on tapana ajatella

19/08/2009

1 kommentti

Meillä on vallalla omituinen käsitys, että ajatukset ovat sellaisia mokkuloita, joita säilytetään pään sisällä vähän niin kuin legoja laatikossa. Tällaisessa jälkikartesiolaisessa ajattelutavassa ei ole kuitenkaan mitään järkeä. Eivät ajatukset ole mitään esineitä. Ne ovat tapahtumia.

Tarkkaan ottaen, ajatukset ovat tapoja.

Tämän ajatuksen esitti amerikkalainen filosofi Charles Sanders Peirce jo 1800-luvun lopussa. Ajatukset ovat tapoja – tietyllä tavalla rakentuneita prosesseja, joilla on jokin ennalta määrätty lopputulos. Jos minulla on esimerkiksi tapana ostaa kaupasta kaksi tölkkiä luomumaitoa ja yksi tölkki laktoositonta maitojuomaa, koostuu tämä tapa erilaisista käsien ja jalkojen monimutkaisista liikkeistä, jotka riippuvat osin kulloisistakin vallitsevista ympäristön oloista. Mutta merkittävintä tavan toteutumisen kannalta on tulos: se, että kassalle saapuessani kärryssä tosiaan ovat nuo kolme vaaleansinistä tölkkiä.

Samalla tavalla ovat ajatukset monimutkaisia prosesseja, jotka koostuvat monenlaisista osasista. Neurotiede on pääsääntöisesti sitä mieltä, että ajattelu on aivojen etuosassa tapahtuvaa sähkökemiallista säpinää. En sitten tiedä, mitä neurotieteilijän prefrontaalikorteksi ajattelee ajattelusta, mutta nähdäkseni tässä jäädään puolitiehen. Toki aivotoiminnalla on merkittävä rooli ajattelussa – mutta ei ajattelu jää vain aivoihin. Hermosolujen toiminta on ajatukselle sama asia, kuin jäsenten liikuttelu maidon ostamiselle – se on osa sitä kokonaiskoreografiaa, joka tuottaa tietyn lopputuloksen. Vasta tulos – jokin tunnistettava ja toistettava tapahtuma – määrää ajatuksen. Ajatukset ovat tapoja, prosesseja, jotka tähtäävät tiettyyn lopputulokseen.

Ajatteluprosessit ovat merkillisen jäykkiä. Kun prosessi on kerran alkanut, se on valtavan työlästä katkaista. Koetapa lakata ajattelemasta jotain ajatusta. Tai vielä parempi tapa testata käyntiin lähteneen tavan voimaa on seuraava: ensi kerralla kun olet kävellen menossa jonnekin, koeta pysähtyä kesken kaiken ilman mitään syytä. Katso kuinka pitkään pystyt seisomaan paikoillasi, ennen kuin käynnissä oleva tapa pakottaa sinut taas liikkeelle. Lujimmat tahdon jättiläiset kykenevät jurmuttamaan paikoillaan jopa kymmeniä sekunteja.

Ajattelulle ominaista ei ole oikeiden ajatusmokkuloiden nostelu ajattelulaatikosta, vaan ajatusprosessien oikeanlainen ohjailu.

Tavallaan ajattelu on eräänlaista kung-fu:ta. Kun katson Jackie Chanin vanhoja Hong-Kong -pätkiä, en voi kuin hämmästellä sitä, miten Chan hallitsee omia – ja muiden – liikkeitä. Chan on jatkuvassa liikkeessä, hyödyntää oman ja vastustajiensa kehon liikkeitä ja myöskin ympäristöään – kaikkea, mistä saa kiinni.* Samalla tavalla mestariajattelija harjoittaa ajattelun kung-fu:ta. Ajatukset tulevat ja menevät ja kun ne ovat kerran alkaneet, on niitä aika vaikea pysäyttää. (Vähän samalla tavalla kuin 170-senttisen kiinalaisen on tyhmää seistä aloillaan, kun 200-kiloinen ammattipainija rymistää kohti.) Mutta taitavalla pään käytöllä – ja, Chanin esimerkkiä seuraten, myös ympäristön käytöllä – ajattelua voi ohjata haluamaansa suuntaan.

Niin kuin on laita kaikkien tapojen, myös ajatuksiin mahtuu hyviä ja huonoja. Ajattelun ammattilainen osaa ohjata huonot ajatukset nopeasti pois häiritsemästä kun taas hyvistä voi taidokkaasti koostaa kirkkaita oivalluksia. Ajattelun kung-fu -mestari ohjaa esimerkiksi korvamadon tiehensä pyydystämällä sen jo kauan ennen kuin mato löytää tiensä korvien väliin. Maito jää ostamatta, jos maidon ostaja jää kotiin. Samaten mato jää nalkkiin, kun siihen johtavan prosessin tunnistaa ja nitistää heti alkuunsa. Harjoittamalla ajattelun taitoa pystymme ohjaamaan ajatuksemme juuri sinne, minne haluamme. Parhaana päivänä voimme jopa ajatella juuri sitä, mitä haluamme.

*Vilkaise pätkä Chanin akrobatiaa täältä.