No mikä sitten on synnynnäistä?

Olen kirjoittanut viime aikoina aika paljon lahjakkuuden ja harjaantumisen suhteesta. Puolustan aika jyrkästi näkemystä siitä, etteivät synnynnäiset ominaisuudet määrää elämässä onnistumista.

Ongelmana tässä on, että kaikki tietävät kuitenkin vallan hyvin synnynnäisten ominaisuuksien vaikuttavan siihen, miten hyvin pärjää elämässä. Niinpä harjoitteluun ja päämääränasetteluun keskittyvä argumentointi rupeaakin pika pikaa kuulostamaan tyhjänpäiväiseltä oma-apuhömpältä.

Jos nyt vaikka syntyy ilman jalkoja, niin onhan sitä ihan eri asemassa pikajuoksuskabassa, kuin parimetrinen jamaikalainen, harjoitteli sitä kuinka paljon tahansa. Ja jos tässä joku eteläafrikkalainen poikkeus säännön tekeekin, niin ei se mitään takaa planeetan muille jalattomille.

Jos Risto syntyy kultalusikka suussa rikkaaseen ja rakastavaan bisnesperheeseen ja Pasi puolestaan ikkunoita särkevään huumekierteiseen lähiöhelvettiin, ovat onnen lahjat käyneet kaikkea muuta kuin tasan.

Näin on.

Mutta:

Alkuasetelma ei kuitenkaan määrää lopputulosta.

Alkuasetelma kyllä vaikuttaa siihen, mutta niin vaikuttaa lukemattoman moni muukin seikka. Jos alkuasetelma määräisi lopputuloksen, ei meillä pitäisi olla ainoatakaan junan alle heittäytynyttä finanssipankkiiria, ei liioin kaikkien rakastamia ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. Yhteen elämään mahtuu niin monta valinnan mahdollisuutta ja niin monta satunnaistekijää, että lähtöruudun merkitys kutistuu lopulta lähes olemattomaksi. Tarpeeksi taitava kuski ajaa ruutulipulle jonon perältäkin.

Yksi synnynnäinen ominaisuus määrää kuitenkin merkittävästi kunkin elämän suuntaa. Jo syntyessään jokainen lapsi on temperamentiltaan erilainen. Temperamentti synnyttää kussakin yksilöllisiä taipumuksia tietynlaiseen toimintaan. Yksi tykkää kerätä vanhoja Aku Ankkoja, toinen rääkkää vanhaa epävireistä viulua. Kolmas pomppii rikki kolme sohvaa vuodessa ja neljäs puolestaan käyttää faijan pokaalikokoelmaa maalitauluna. Ja jos viulu ja haulikko vaihdetaan päittäin, on tuloksena rumaa jälkeä.

Jokainen on syntyjään erilainen ja kiinnostunut erilaisista asioista. Synnynnäinen temperamentti määrää pohjimmiltaan mihin kukin mieluiten suuntautuu – jos vain uskaltaa. Se vain ei ole kovin helppoa silloin jos joka puolelta kuuluu kitinää: ”ei sinusta ole kuitenkaan siihen”.

Se, mitä temperamenttisi ohjaa sinut tekemään on synnynnäistä. Mutta sitä, kuinka hyvin sen opit tekemään ei määrää kukaan muu kuin sinä itse. Riittävällä harjoittelulla ja sinnikkäällä paneutumisella voit aivan varmasti ylittää ne rajat, jotka syntyperäsi, koulutustaustasi ja tukkasi väri sinulle asettavat.

Mitä tekemistä Talent-finaalilla on lahjakkuuden kanssa?

Katsoin lauantai-iltana vaimon ja anopin kanssa Puolan Talent-kilpailun finaalin. Finaaliin osallistui kymmenen puolalaislahjakkuutta. Lavalla nähtiin muun muassa laulajia, akrobaatteja, miimikoita ja tanssijoita. Kilpailun voitti, oikeutetusti, huippulahjakas harmonikansoittaja Marcin Wyrostek.*

Kykykilpailut Talentista Idolsiin ovat tarkkaan rakennettuja ja dramatisoituja kokonaisuuksia. Ei ole sattumaa, että Puolan finaalin aloitti epävireisesti laulava mustalaistyttönen. Ei myöskään se, että tasokkaampien esiintyjien väliin mahtuu aina yksi tai kaksi keskinkertaista esitystä. Eikä liioin kilpailun ykköstähden esiintyminen viimeistä edeltävänä. Jo Aristoteles tiesi kertoa runousopissaan, että kliimaksin jälkeen kannattaa tarjota vielä pieni loppukaneetti.

Jos jokainen Talent-finalisti olisi huipputaitava, olisi lopputulos puuduttavaa katsottavaa. Tosi-TV-velho Simon Cowellin suunnitteleman Talent-kilpailun finaali on sen sijaan huippukoukuttava kokonaisuus, joka vangitsee kahdeksi tunniksi jännittämään varttituntisten mainoskatkojen ylitse. Kyseessä ei suinkaan ole reilu kilpailu taitavimman esiintyjän löytämiseksi. Kyseessä on nykyaikaisen TV-draaman mestariteos. Finalistien tasoerot luovat kontrasteja, jotka taitavammat esiintyjät nostattavat elämyksiksi. Samalla heikkotasoisemmat esiintyjät laajentavat ohjelman samaistumispinnan koskettamaan koko kansaa. Tässä onkin Talent-formaatin suurin tenho.

Minäkin saatan olla oikeasti lahjakas – kunhan vain pääsen näyttämään kynteni televisioon!

Formaattia kannattava ajatus on kiusallinen. Se nimittäin sisältää otaksuman, että lahjakkuus on jotain, joka putkahtaa jonakin kauniina päivänä esiin lottovoiton tavoin. Ehkäpä olemmekin kaikki nupullaan olevia tulppaaneja, ja jonain päivänä puhkeamme kukkaan kuin varkain. Jokaisessa meistä saattaakin asua pieni Susan Boyle.

Ajatus on koukuttava siksi, että  se on puoliksi totta. Jokaisella tosiaan on oma kutsumus, johon keskittymällä voi tulla alansa huipuksi. Mutta käsitys siitä, että osaaminen putkahtaisi eräänä kauniina päivänä varoittamatta valmiina pintaan on puhdasta humpuukia. Lahjakkuus on intohimon ja harjoittelun tulosta. Ei yksin riitä, että tiedät, mitä haluat tehdä. Sinun täytyy myös tehdä se.

Lahjakkuuden kukkimisen odottelun sijaan kannattaakin siis tutkiskella sitä, mikä puhuttelee sinua. Mieti, mitä oikeasti haluat tehdä päivät pitkät. Tarkastele, mitä teet silloin, kun sinun ei ole pakko tehdä mitään. Mieti, mikä kiehtoo sinua eniten maailmassa. Mihin käytät vapaa-aikasi? Ja kun löydät viimein kutsumuksesi, ala harjoitella. Kymmenen vuoden päästä tulet varmasti pääsemään alasi huipulle, television avulla tai ilman.

Puolan Talent-voittaja Wyrostek oli valovuoden kanssakilpailijoitaan edellä. Tämä ei ole mikään ihme: kirkkaassa flow-tilassa harmonikastaan huikeita sävyjä loihtinut huippumuusikko on harjaantunut instrumenttinsa mestariksi yli kaksikymmentä vuotta. Kontrasti flow-tilassa virtaavan muusikon ja mieliharrastuksensa parissa puuhastelevien kanssakilpailijoiden välillä oli kouriintuntuva; Wyrostekin taidokkuus oli suorastaan taianomaista. Puolalaisyleisö tunnistikin todellisen lahjakkuuden ja äänesti virtuoosin voittoon.

* Katso täältä Wyrostekin huikea Piazzolla-tulkinta.

Kaikki ovat fiksuja – mutta kaikki eivät vain vielä tiedä sitä

New Scientist julkaisi hiljattain jutun älykkyysosamäärän ja älykkyyden suhteesta. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on käynyt ilmi, ettei älykkyysosamäärä suinkaan korreloi suoraan sen kanssa, mitä normaalisti pidetään älykkäänä. Esimerkiksi mensalaisissa on ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista: Stanford-Binet -älyköissä on niin todellisia neroja kuin toistaitoisia uunojakin.

Tutkimuksissa havaittiin, että korkea ÄO kyllä korreloi jossakin määrin älykkyyden kanssa. Jos suoriutuu hyvin standardoidusta ÄO-testistä, on hiukan todennäköisempää, että pärjää elämässä. Ilmiö on kuitenkin samanlainen kuin pituuden ja koripallotaituruuden välillä: jos olet pitkä, on sinulla suurempi todennäköisyys pärjätä koripallossa kuin pätkällä. Mutta yksikään hongankolistaja ei vie automaattisesti Michael Jordania kahville – ja toisinaan NBA-kentillä saatetaan jopa nähdä lyhyenläntiä ketteräjalkaisia oranssin pallon pomputtajia.

Älykkyys ei riipu vain siitä, mitä pään sisään on sattunut syntymälahjana osumaan. Se ei riipu myöskään pelkästään siitä, mihin kouluihin vanhemmat ovat jälkikasvunsa kiikuttaneet – tai jättäneet kiikuttamatta.

Älykkyys on harjaantumisen kautta opittu kyky toimia taitavasti ajatustyötä vaativissa tilanteissa.

Älykkyytenä pidetään usein kyvykkyyttä loogis-analyyttiseen ja matemaattiseen ajatteluun, ongelmanratkaisuun ja kenties myös luovaan ajatteluun. Tosin älykkyyttä voi olla muunkinlaista. Howard Gardner on esimerkiksi esittänyt, että älykkyyttä on kaikkiaan seitsemää sorttia. Oli miten oli, taitavan ajattelun taidon voi opetella niin kuin minkä tahansa taidon: aloittamalla riittävän varovaisesti ja harjoittelemalla riittävän pitkään.

Tässä yksin harjoitus ei kuitenkaan tee vielä mestaria. Varsinainen nokkelikon tulikoe on sosiaalinen. Jenkkileffoista tuttu arkkityyppi on lukiolaisnörtti. Kun karismaattinen pelinrakentaja kaataa tanssiaiskuningattaren, jää nörtti soittelemaan lehdellä. Siinä ei auta edes tiedekilpailun pääpalkinto – jenkkifutis nyt vaan painaa söpöläisen vaa’assa enemmän. Mutta sitten koittaa koston hetki: viime tingassa ennen tanssiaisparin lopullista valintaa nörtti vamppaa pom pom -neidon pelastamalla tämän piukasta paikasta päätään käyttämällä samalla kun harteikas futissankari seisoo sormi suussa vieressä. Tanssiaisiin kaunotar astelee nörtin käsipuolessa, ja koulun kunkku saa tyytyä kakkossijaan.

Kysymys kuuluu: onko nörtti siis fiksu? Tai jenkkifutari, jos niikseen tulee? Mitä tulee amerikkalaiseen jalkapalloon, tyttösten hurmaamiseen tai sosiaaliseen vuorovaikuttamiseen, futari pesee nörtin 11–0. Ongelmanratkaisussa, tiedekilpailuissa ja loogisessa päättelyssä on puolestaan nörtti ylivoimainen. Kumpikaan ei ole millään yleismaailmallisella tavalla fiksu tai tyhmä: kumpikin on hyvä jossain, ja kehnompi jossakin muussa. Älykkyys ei ole aivojen ominaisuus. Se on kyky toimia jossakin ajatustyötä vaativassa tilanteessa tarkoituksenmukaisesti. Tarkoituksenmukaisuuden puolestaan määrää sosiaalinen ympäristö. Kyky koodata sata riviä javaa minuutissa ei vie jenkkifutaria jaardiakaan eteenpäin, kun taas huippuluokan pelisilmä on koko lailla hyödytön taito Googlen leivissä.

Älykkyys riippuu yhtäältä harjoituksesta ja intohimostamme – siitä, mistä olemme niin kiinnostuneita, että jaksamme harjoitella sitä harjoittelemasta päästyämme. Toisaalta se riippuu myös siitä, että pääsemme toteuttamaan omaa osaamistamme sellaisessa ympäristössä, jossa siitä on todellista hyötyä.  Jokainen voi löytää itseään tutkiskelemalla oman intohimonsa kohteen ja paikan, jossa sitä voi hedelmällisesti harjoittaa. Ja kun sen on löytänyt, ei tarvitse enää kuin tehdä sitä, mitä kaikkein mieluiten tekee – ja nauttia matkasta. Jokaisella on mahdollisuus löytää ala, jossa voi harjaantua mestariksi. Siispä jokainen on jo tavallaan fiksu – kaikki vain eivät ihan vielä tiedä sitä.

Näin teet itsestäsi tahdon jättiläisen

Tunnustan erehtyneeni. Taannoisessa blogimerkinnässä väitin, että tahdonvoima on ajattelun ammattilaiselle lähes tarpeetonta. Ajattelin tuolloin, että riittävän taitavalla ajatusten ohjailulla ei omaa ajatteluaan tarvitse liikutella väkipakolla. Asiaa tarkemmin pohdittuani olen tullut toisiin aatoksiin. Itse asiassa tahdonvoima on mitä hyödyllisin ajattelun taito.

Ajatukset ovat prosesseja. Kuvitellaanpa, että ajatukset ovat eräänlaisia aaltoja, jotka sinkoilevat päänsisäisessä valtameressä. Tahdonvoima on tällöin eräänlainen kantoaalto: aalto, jonka selässä toiset aallot joko kulkevat, tai jotka tahdonvoima jyrää tsunamin lailla poikki. Ajatusten ohjaaminen vaatii aikaa ja harjaantumista. Joskus aikaa ei kuitenkaan ole.

Tahdonvoima on ennen kaikkea kyky muuttaa nopeasti omaa ajatteluamme.

Jos elämäsi on täydellisessä järjestyksessä, et tarvitse tahdonvoimaa. Tällöin ajatuksesi soljuvat omalla raikkaalla painollaan eteenpäin ilman, että sinun tarvitsisi kammeta niitä mihinkään suuntaan. Jos osaat ohjata ajatuksiasi samalla ketteryydellä, kuin Jackie Chan liikkeitään, et kenties tarvitse tahdonvoimaa. Mutta meille muille, jotka emme ole mentaalisia kung-fu -mestareita tai zen-munkkeja, on tahdonvoima mitä hyödyllisin taito.

Tahdonvoima on joko positiivista tai negatiivista. Positiivista tahdonvoimaa tarvitset silloin, kun haluat ylittää aloittamisen kynnyksen. Se on se taito, jota tarvitset silloin, kun et millään jaksaisi viikon sairastamisen jälkeen lähteä lenkille, silloin kun pitäisi aloittaa uusi työprojekti, silloin kun pitäisi viedä roskat. Se on kyky nostaa itsensä saappaanrakseista ylös viivästelyn suosta ja tarttua toimeen.

Negatiivista tahdonvoimaa puolestaan tarvitaan silloin, kun kaapin takahyllylle piilotettu suklaapatukka alkaa viekoitella seireenin lailla. Tällöin suklaapatukan alkuunpaneman ajatusprosessin ohjailu voi olla ylivoimaista – mutta riittävän harjaantuneella tahdonvoimalla voi kiusaavan prosessin katkaista kuin kananlennon. Ajatusprosessien katkaisu ei kuitenkaan käy käden käänteessä. Se vaatii yllättävän paljon voimaa.

Onneksi kumpaistakin tahdonvoimataitoa voi vahvistaa harjoituksen kautta. Joka kerta kun saat kammettua itsesi lenkille, vahvistat positiivista tahdonvoimaasi. Ja kun saat purtua hammasta ja jätettyä suklaapatukan vielä hetkeksi aloilleen, saa negatiivinen tahdonvoimasi siitä lisää mentaalista pinaattia. Tahdonvoima, niin kuin mikään muukaan taito, ei kuitenkaan treenaannu yhdestä tai kahdesta kerrasta.

Jos haluat kehittää tahdonvoimaasi, harjoita sitä järjestelmällisesti. Aseta itsellesi tarkkarajainen harjoituskausi, esimerkiksi kaksi viikkoa tai kuukausi. Keskity tuona aikana vain jompaan kumpaan tahdonvoimaasi. Pyri olemaan jättämättä harjoituskauden aikana yksiäkään treenejä väliin. Keskity siis joko aina viivästellessäsi ylittämään toiminnan kynnys ja tartu sinnikkäästi toimeen – tai lataa koko mielesi mahti peliin aina kun houkutus yllättää. Tulokset eivät näy päivässä tai parissa, mutta muutaman viikon jälkeen tulet varmasti yllättymään siitä, miten nopeasti olet edistynyt.

Tahdonvoima on oivallinen lisä ajattelun ammattilaisen työkalupakkiin. On hyvä pystyä tarvittaessa saamaan nopeasti säpinää jäseniin. Tahdonvoimallekaan ei pidä kuitenkaan antaa liikaa valtaa. Jos treenaat tahdonvoimasi ylikierroksille, voi tuloksena olla Chocolat-elokuvan comte de Reynaudin tapainen niuhokompleksi. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää suorittamista. Joskus tekee myös ihan hyvää haukata palanen suklaata.

Mitä luovuus on?

Kolmetoistavuotiaana olin orastava sarjakuvapiirtäjän alku. Albumeita syntyi yksi viikossa. Niiden sivuilla seikkailivat avaruussankari Todd McHero ja eriskummallinen olento, puuhakas silmä nimeltä Sami Silmämonsteri. Opusten tekninen taso ei ollut järin hääppöinen, mutta uransa alussa olevan taiteilijan into riitti kompensoimaan asiaa aktiiviselle lukijakunnalle – muille perheenjäsenille.

Lupaava ura tyrehtyi kuitenkin kahdeksannella luokalla, kun yläasteen kuvaamataidon opettaja arvioi erään sivun pituisen stripin nojalla, etten ole järin luova. Myönnettäköön, että stripissä seikkaili erästä brittiagenttia muistuttava häiskä, jonka puuhastelu liikkuvan junan katolla taisi kyllä saada inspiraationsa samaisen charmantin herrasmiehen filmatisoiduista seikkailuista. Vaikkei bondahtava strippini kenties ollutkaan picassoinen mestariteos, on kysymys siitä, mitä luovuus on kuitenkin koko lailla mutkikas.

Encyclopedia Britannica tietää kertoa, että luovuus on kyky luoda jotain uutta. Nähdäkseni tämä määritelmä jättää toivomisen varaa, jos kohta onkin omalla lavealla tavallaan tosi. Uuden luominenhan ei sinänsä ole mikään kummoinen tapahtuma: uutta paperisilppua voi esimerkiksi synnyttää nappaamalla arkin käteen ja repimällä sen atomeiksi. Sen sijaan paperisilpun repiminen taideteokseksi näyttäisi edellyttävän enemmän. Kun sanomme jotakin tointa luovaksi, emme yleensä tarkoita mitä tahansa uuden synnyttämistä.

Wikipedian mukaan luovuus on kyky synnyttää jotain uutta ja tarkoituksenmukaista. Tämä määritelmä on jo lupaavampi. Toki tarkoituksenmukaisuuden määritteleminen on jokseenkin hankalaa. Tanskassa palkittiin taannoin uraauurtava modernin taiteen teos. Teosta arvioineet kriitikot olivat piirun verran yllättyneitä, kun kävi ilmi, että taiteilijalla oli ikää vasta viisi vuotta. Silti lie selvää, että esimerkiksi hehkulamppu tai ”Viimeinen ehtoollinen” ovat innovaatioita, joilla on kohtalaisen korkea itseisarvo.

Jos luovutta tarkastellaan tässä blogissa usein esiintyvän ajattelun prosessimallin kautta, on asia aika yksiselitteinen.

Luovuus on kyky rikkoa parkkiintuneita ajatusprosesseja ja koostaa niistä uusia ajatuksia, jotka synnyttävät rikastavaa toimintaa.

Luovuus on kyky ohjata ajattelua ja toimintaa kohti uusia, ennenkokemattomia suuntia. Mahdollisuus uudenlaiseen, arvokkaaseen toimintaan erottaa jyvät akanoista: paperisilppu lattialla mahdollistaa vain harjanvarteen tarttumisen. Sama silppu MoMA:n seinällä voi sen sijaan aiheuttaa suurenmoisia väristyksiä Ison Omenan taiteentuntijain selkäpiissä.

Luovuus vaikuttaa vain harvoille ja valituille suodulta lahjalta. Jokaisella ihmisellä on kuitenkin synnynnäinen taipumus luovuuteen – sen huomaa pikkulapsia seuraamalla. Aikuisiällä valtaosa ihmisistä oppii suorittamaan päivittäiset toimensa rutinoituneesti. Monella alalla totuttujen toimintatapojen kyseenalaistamista ei suinkaan pidetä luovana – vaan typeränä. Näin olemassa olevat ajatusrakenteet parkkiintuvat entisestään ja kyky kyseenalaistaa surkastuu.

Mitään luovuusgeeniä ei ole olemassa. Luovuus vaatii taitoa kyseenalaistaa omaa ajattelua ja kanavoida keskittyneesti omaa toimintaa kohti itselleen tarkoituksenmukaisia päämääriä. Niin kuin minkä tahansa taidon, myös luovuuden jalon taidon voi oppia. Riittävästi harjoitellen kuka tahansa voi harjaantua varsinaiseksi luovan ajattelun jättiläiseksi. Harjoittelua voit puolestaan siivittää oikeanlaisin metodein.

Kirjoitin hiljattain uutukaisen Luovan työn oppaan. Oppaassa luovaa työtä käsitellään viisiportaisena prosessina. Jokaiselle prosessin vaiheelle esitellään valikoima erilaisia luovaa työtä siivittäviä ja helpottavia työkaluja. Oppaan esittelemillä työkaluilla opit muun muassa lateraalista MacGyver-ajattelua ja pääset eroon luovaa työtä kiusaavista valkoisen paperin kammosta ja ylityöstämisen syöksykierteestä. Lataa täältä luovan työn opas ja sytytä sydämessäsi lapsesta saakka asustanut renessanssinero täyteen loistoonsa.