10 klassikkoa ajattelun ammattilaiselle

Periaatteessa olen sitä mieltä, että lukemisen pitäisi olla aina innostavaa – ihminen kun ei opi, jollei ole kiinnostunut lukemastaan. Tästä syystä jokaista kirjaa ei kannata lähilukea. Käyttämällä erilaisia lukutekniikoita, jopa puisevista tiiliskivistä saa parhaat palat irti.

On kuitenkin nähdäkseni olemassa poikkeus, joka tekee säännön: klassikkokirjallisuus. Klassikot kannattaa nimittäin lähilukea kahdesta syystä, vaikka ne olisivat kuinka raskaita tahansa. Ensinnäkin, ne valottavat koko kulttuurimme ajattelutapaa: monen arjen uskomuksen juuret ovat klassikkoteksteissä. Toisekseen, klassikot ovat usein aivan erilaisia kuin olemme ajatelleet.

Tässä siis lista kymmenestä sellaisesta klassikkokirjasta, jotka kannattaa lähilukea senkin uhalla, että välillä haukotuttaisi.

1. Homeros: Ilias ja Odysseia

Homeroksen teospari säteilee lähes koko länsimaisen kertomakirjallisuuden taustalla. Vaikka Ilias muistuttaakin graafisuudessaan paikoin splatter-elokuvia, luo se kirkkaan ajankuvan antiikin kaupunkivaltioiden Kreikasta. Odysseuksen harharetket puolestaan loivat pohjan kertomatyylille, jota ovat sittemmin hyödyntäneet niin J.R.R. Tolkien kuin George Lucaskin.

2. Platon: Apologia

Platonin kirjoittama Sokrateen puolustuspuhe linjaa klassisia teemoja filosofin roolista viisauden todelliseen luonteeseen. Puheessa Sokrates osoittaa, että viisas ymmärtää ennen kaikkea oman tietämyksensä rajallisuuden.

3. Aristoteles: Ensimmäinen ja toinen analytiikka

Teoksissaan Aristoteles käy läpi syllogistisen logiikan pätevät kuviot yksityiskohtaisesti. Samalla hän laskee kivijalan koko länsimaiselle ajattelulle: Aristoteleen logiikkaa käytettiin lähes kaksi tuhatta vuotta ennen kuin moderni logiikka sivuutti sen.

4. Aristoteles: Retoriikka

Aristoteleen toinen klassikkoteos, jossa hän esittelee kuulun retorisen jaottelun ethokseen, pathokseen ja logokseen. Yhä nykyäänkin puhetaito-opeissa tavattu erottelu antaa tehokkaat työkalut vakuttavaan puheeseen ja taitavaan sanankäyttöön.

5. Ovidius: Metamorfoosit

Ovidiuksen klassikkoeepos on varsinainen kreikkalaisen mytologian aarreaitta. Tiettävästi vanhimmassa Kreikan mytologiaa summaavassa teoksessa Ovidius käy läpi klassikkomyytit Ikaruksesta Minotaurokseen, Araknesta Zeuksen villeihin hamesankariretkiin. Ovidiuksen heksamitainen kieli on myös lennokasta ja vitsikästä.

6. Dante: Jumalainen näytelmä

On vaikea arvioida, kuinka iso osa länsimaisesta maallistuneesta uskontokuvastosta on peräisin Danten teoksesta. Jumalaisessa näytelmässä Dante kulkee klassikkokirjailija Vergiliuksen ja Danten naisihanteen Beatricen johdattamina läpi helvetin, kiirastulen ja lopulta taivaan. Danten perusteosta on jopa kutsuttu viidenneksi evankeliumiksi.

7. William Shakespeare: Romeo ja Julia

Ovidiuksen teoksesta alun perin löytyvän Pyramuksen ja Thisben tarinan versiointi kuuluu tietysti maailmanhistorian klassikoihin. Antiikin tragediasta ponnistava Shakespeare-klassikko on varsinainen kielen lennokkuuden aarreaitta, jonka tarina ei jätä ketään kylmäksi.

8. Immanuel Kant: Puhtaan järjen kritiikki

Pääteoksessaan Kant esittelee transsendentaalifilosofiansa perusperiaatteet. Kantin kopernikaaninen kumous jakoi filosofian jatkumon kahtia: yhtäällä kehitys jatkui klassisella aristoteelisella pohjalla. Toisaalla uudenlainen filosofinen ajattelu versoi Kantin pohdinnoista ja synnytti kokonaan uusia ajatussuuntia pragmatismista eksistentialismiin.

9. Charles Darwin: Lajien synty

Nykyaikaista tieteellistä ajattelua ei voi ymmärtää irrallaan Darwinista. Siinä, missä Kant mullisti filosofisen ajattelun heiluttamalla klassisen aprioristisen ajattelun kivijalkaa, antoi Darwin huutia luomisopeille kehittämällä johdonmukaisen tavan selittää, miten eliölajit voivat kehittyä riittävän ajanjakson aikana spontaanisti. Teos sisältää paljon yksityiskohtaista kasvi- ja eläintieteellistä pohdintaa, mutta sen esittelemä perusperiaate on yhä yhtä ajankohtainen kuin toista sataa vuotta sitten.

10. Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus

Usein 1900-luvun merkittävimpänä filosofisena teoksena pidetty Wittgensteinin Tractatus yhdistelee formaalin logiikan koukeroita erikoisiin Kierkegaard-vaikutteisiin filosofisiin käänteisiin ja jopa suoranaiseen mystiikkaan. Aforistisessa lausekokoelmassa Wittgenstein loi perustan loogisen positivismin ajatussuunnalle ja samalla mullisti koko länsimaisen käsityksen filosofian luonteesta. Erityisesti teoksen loppupään pohdinnat kielen ja maailman suhteesta ovat kaikkien aikojen filosofisia helmiä.

Mitä on laatu?

Aiemmassa blogikirjoituksessa kehotin panostamaan laatuun. Laadukkaat tavarat mahdollistavat jouhevan toiminnan ja laadukas taide, musiikki ja muu luova työ siivittää myös omat ajatukseesi korkeaan lentoon. Mutta mitä on tuo mystinen laatu?

Laatu tarkoittaa jotakin itsessään ainutkertaisen arvokasta.

Kun puhutaan ihmisen kädenjäljestä, laadukas työ – oli se sitten käyttöesine tai taideteos – on ammattimaisen työn tulos, jossa tekijän intohimo työtään kohtaan on kohottanut juuri oikeat nyanssit ja yksityiskohdat polttopisteeseen. Laatu ei siis ole sama asia kuin kestävyys, tasokkuus tai design-arvojen täyttäminen. Laadukas käyttöesine on toki usein kestävä ja tasokas – mutta laatu on jotakin, joka ylittää nämä maalliset arvot.

Laatu seuraa nähdäkseni tekijän taidosta ja intohimosta. Esineitä, teoksia ja miksei vaikkapa teatteriesityksiä arvioidessa voidaankin jakaa työn tuloksen taso neljään luokkaan.

Jos tekijällä ei ole sen enempää taitoa kuin intohimoakaan, on tuloksena rihkamaa tai tyhjänpäiväistä suhaamista. Kaukoidän tienvarret ovat täynnänsä roinaa, jonka tekijää ei ole siivittänyt sen enempää käsityöläisen omanarvontunto kuin intohimokaan. Motiivina on puhtaasti raha ja toimeentulo, ja tulokset puhuvat puolestaan. Samaten firman pikkujouluihin puolipakolla kyhätty mukahauska harrastelijateatterifiasko jää suhaamisen tasolle.

Jos tekijällä puolestaan on taitoa, muttei intohimoa, on tuloksena tasokas ja kestävä tuote, joka tekee sen, minkä lupaa, herättämättä samalla suuria tunteita. Tasokkaita ammattimiehen tuotoksia ovat esimerkiksi japanilaisautot tai valtavirran popmusiikki. Ammattituottaja vääntää studiossa soundit kohdalleen ja lähettää kuusinumeroisen laskun.

Jos tekijä taas on intohimon vallassa, mutta ei ole vielä opetellut riittävää taitoa, on kyseessä amatöörin tuotos. Vaikka esimerkiksi kolmevuotias tyttäreni maalaa omasta mielestäni maailman hienoimpia tauluja luovan intohimon puuskassa, en silti varaa vielä seinätilaa MoMA:sta.

Mutta jos tekijällä on sekä riittävä ammattitaito, että polttava intohimo tekemistään kohtaan, on tulos aidosti laadukas. Tästä on kyse silloin, kun Heath Ledger astuu ruutuun elokuvassa The Dark Knight, vangiten katsojan otteeseensa ensimmäisestä kuvasta ja jättäen huippulahjakkaat kanssanäyttelijänsä auttamatta varjoonsa loppuelokuvan ajan. Tästä on kyse, kun Glenn Gould soittaa jokaisen pianistinalun loppuun saakka kuluttamia Bachin inventioita niin, että musiikkiin paneutumaton amatöörikin hiljenee soittoa kuullessaan.

Tästä on kyse, kun Leonardo maalaa Viimeisen ehtoollisensa tai William Turner Rain Steam and Speedinsä. Tästä on kyse silloin kun Shakespeare kirjoittaa Hamletinsa ja Homeros Odysseiansa. Ja tästä on kyse, rohkenisin väittää, kun Apple marssittaa markkinoille uuden puhelimen tai kannettavan tietokoneen, kun Mercedes esittelee uuden E-sarjalaisen tai kun Eero Aarnio suunnittelee pallotuolinsa.

Laatu tarkoittaa sitä, että jokin esine, asia tai tapahtuma palvelee tarkoitustaan lähes täysin jäännöksettä, käyttäjänsä ja tarkkailijansa ihastuksesta mykistäen. Ihmistyössä laatu seuraa siitä, että ihminen toimii koko osaamisensa äärirajoilla, tuottaen flow-tilassa jotain niin ainutlaatuista ja koskettavaa, ettei sellaista voi kuvitella kenenkään muun koskaan toiste tuottavan. Laatu seuraa oman kutsumuksen täydellisestä täyttämisestä. Panostamalla laatuun jaamme toisten kutsumuksen täyttymyksen ja saamme siitä samalla pontta myös omalle hyvinvoinnillemme.

Mistä sitten tunnistaa laadun? Se onkin ihan oma kysymyksensä.