Näyttää kovasti siltä, että kirkko on varsinainen paheen pesä. Viime aikoina otsikoita ovat täyttäneet toinen toistaan järkyttävämmät uutiset erilaisissa uskontokunnissa tapahtuneista seksuaalisista hyväksikäytöistä. Näkyvimmin esillä on ollut katolinen kirkko. Tapauksia on myös alkanut ilmaantua ääriliikkeissä ja jopa Suomen omassa kotoisessa luterilaisessa kirkossakin. Otsikot puhuvat selvää kieltään: kirkon siipien suojissa tapahtuu kamalia asioita.
Pieni medialukutaidon oppitunti olisi kuitenkin paikallaan. Lehdistö muotoilee otsikot mahdollisimman myyvästi. Tämä tapahtuu vetoamalla ihmisen primitiivisiin vaistoihin: pelkoon, seksuaaliviettiin, kateuteen. Iskevä otsikko ei varsinaisesti valehtele päin naamaa. Mutta monesti se asemoi sanomansa niin, ettei välittynyt viesti enää juuri tosiseikkoja kumarra.
Asemointi on ikivanha retorinen keino.
Jos sanotaan, että uusi lääke pelastaa käyttäjistä 80% hengen, valtaosa äänestää sen käyttöönoton puolesta. Jos sen sijaan sanotaan, että lääke tappaa 20% käyttäjistä, ei kukaan koske siihen pitkällä tikullakaan. Flunssarokotteita menee metritavarana, kun otsikko huutaa, että USA:ssa kuolee possunuhaan 10 ihmistä päivässä! Jos sama otsake mainitsisi verrokkitietona, että ihan tavallinen kausiflunssa niittää samassa ajassa 174 jenkkiä, voisi paniikki laantua aika haipakkaa.
Kaivelin hieman kirkkoskandaalin tilastoja. Psykiatri Gene Abelin mukaan USA:n valtaväestöstä 1%–5% on syyllistynyt jossakin vaiheessa alaikäisiin liittyvään seksuaalirikokseen. Sama prosentti pätee muun muassa maallisissa auktoriteettiasemissa työskenteleviin, kuten opettajiin tai poliiseihin.
Usein siteeratun John Jay -raportin mukaan USA:n katolisen papiston on väitetty olleen vuosien 1950–2002 aikana epäilyksenalaisena alaikäisiin kohdistuneista seksuaalirikoksista runsaat 10000 kertaa. Vahvistettuja epäilyjä on 4392. Media on vetänyt tästä yksiselitteisen johtopäätöksen: selibaattilupaus ajaa papit paheen tielle. Kun tilaston mittasuhteet laittaa kohdilleen, nousee kuitenkin esiin toisenlainen johtopäätös.
USA:n katolisessa kirkossa työskenteli raportin tarkastelemana ajanjaksona 109 694 pappia. Tällöin epäiltyjen vuosittaisten tapausten prosenttiluku koko papistosta on runsaat neljä prosenttia. Tutkituista tapauksista rikosoikeudelliseen tuomioon johtanutta näyttöä löytyi lopulta vain 252:sta tapauksesta. Varmennettujen tapausten osuus kaikista kirkossa työskentelevistä papeista on siis vain 0.23 prosenttia. Siinä on 252 tapausta liikaa. Mutta suhteutettuna valtaväestöön tilastosta voi päätellä, että katolisen kirkon pappien keskuudessa seksuaalirikokset ovat noin 5-25 kertaa valtaväestöä harvinaisempia.
Toki kirkkojen on kannettava vastuunsa, erityisesti jos ne syyllistyvät salailemaan tällaisia tapauksia – niin kuin on koulujen, kyläyhteisöjen ja ihan tavallisten perheidenkin. Kirkoilla on erityisesti eettisesti vastuullinen rooli, ja siksi on tärkeää, että esiin tulleet tapaukset on nostettu yhteiseen keskusteluun. Asioita tulisi kuitenkin tarkastella oikeissa mittasuhteissa median sosiaalipornahtavan otsikkoräiskinnän sijaan.
Seksuaalirikokset, erityisesti alaikäisiin kohdistuneet, ovat kaamea asia. Vielä kaameampia ne ovat silloin, kun syypää on joku yhteisön luottamusta nauttinut ihminen. Tämä tausta synnyttää kiusauksen asemoida esiin tulleet tapaukset mahdollisimman jyrkässä valossa. Syntyy vahva kontrasti, joka synnyttää voimakkaita tunnekuohuja. Tunnekuohuilla puolestaan myydään hyllykaupalla lehtiä.
Usein otsikon taustalla asuu kuitenkin tilastoharha.
Ajattelun ammattilainen 