Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Päätöksentekoa vastavirtaan

Tultuaan valituksi presidentiksi, Abraham Lincoln valitsi kabinettiinsa pahimmat poliittiset vastustajansa. Hän tiesi joutuvansa USA:n historian tiukimpaan poliittiseen tilanteeseen: keskelle sisällissotaa. Lincoln ymmärsi, että jos hänen lähipiirinsä koostuu hännystelijöistä, menee hänen jokainen päähänpistonsa läpi sellaisenaan – siis myös huonot ideat. Jos sen sijaan kabinetti koostuu tiukoista vastapelureista, eivät läpi pääse kuin parhaat mahdolliset päätökset.

Lopputulokset puhuvat puolestaan. Lincoln voitti sodan.

Valta tarvitsee vastavoimia

Toni Kannisto julkaisi taannoin blogissaan tarkkanäköisen kirjoituksen vaalikohusta. Kirjoitus edustaa perussuomalais-reaktion kolmatta aaltoa. Ensimmäinen aalto nousi vaali-iltana, kun vihervasemmistolaiset ilmaisivat sankoin joukoin närkästyksensä Perussuomalaisten menestyksestä. Toinen aalto syntyi reaktiona reaktioon. Sen ytimessä oli toteamus siitä, ettei hätä ole välttämättä lainkaan tämän näköinen. Lakataan valittamasta ja seurataan mielenkiinnolla, miten tilanne kehittyy. Tämä reaktio synnytti kolmannen aallon, johon kiteytyy nykytilanteessa kenties olennaisin: ei närkästyneitä reaktioitakaan voi demokraattisessa yhteisössä kieltää.

Homma menee suurin piirtein näin. Meillä on demokraattinen yhteiskunta, jossa jokainen voi vaikuttaa omalla äänellään. Tämän yhteiskunnan yhdet vilkkaimmista vaaleista ovat tuottanut tuloksen, joka kohautti suurta osaa kansasta. Tämä kansanosa on puolestaan ilmaissut huolensa vaalituloksesta, joka on taas synnyttänyt lisää keskustelua. Nyt alamme siis olla demokratian ytimessä: erilaiset mielipiteet tulevat esiin julkisessa keskustelussa. Niiden pohjalta voimme synnyttää aitoa ajatusten vaihtoa.

Elämme poliittisesti huisan jännittävää aikaa. Kansa on aktivoitunut historiallisessa mittakaavassa. Äänestysprosentti oli kaikkien aikojen suurimpia. Puolueiden nuorisojärjestöt täyttyvät uusista jäsenistä. Suomalainen politiikka ei ole ainakaan juuri nyt tavanomaista hännystelyä ja hyssyttelyä. Päin vastoin: ensimmäistä kertaa pitkään aikaan meillä on aitoja vastavoimia poliittisessa päätöksenteossa. Kuka tietää, ehkä vastavoimat synnyttävät myös oikeasti tasokkaita päätöksiä.

Joka tapauksessa on jo yksi syy iloita viime viikkojen käänteistä. Politiikka on ollut monta vuotta harmaata ja tylsää. Kuinka ollakaan, nyt politiikasta on vihdoin tullut mielenkiintoista!

Uusi uljas Suomi

Suomen poliittinen kenttä koki eilen aika merkittävän mullistuksen, kun uuspuolue Perussuomalaiset nousi kolmen suurimman joukkoon. Nukkuvien puolue on herännyt ja suunnannut toivonsa oikeistopopulismista ja muukalaisvihasta polttovoimansa ottavaan politiikkaan. Eilen illalla Facebook- ja Twitter-virrat täyttyivät toinen toistaan pöyristyneemmistä kommenteista: saiko Suomi nyt sini-punaniskahallituksen?

On toki huolestuttavaa, että sata vuotta vanhoihin tehdastyöideaaleihin ja muukalaisvihaan sitoutunut puolue saa näin valtavaa kannatusta. Maastamuuttoa suunnittelevien kannattaa kuitenkin huomioida, että ehkä hätä ei ole tämän näköinen. Protestipuolue on nyt vallan kahvassa seuraavat neljä vuotta. Onneksi kyse ei ole kuitenkaan diktaattorivallasta.

Suomalainen politiikka tulee toki muuttumaan. Mutta on muistettava kaksi asiaa. Ensinnäkin, vaalikamppailu edellyttää aina kärjistettyä retoriikkaa. Vaikka Perussuomalaisten linjaukset ovatkin humanistisesta näkökulmasta pöyristyttäviä, eivät ne edusta välttämättä edes puolueen yksimielistä linjaa. Toisekseen, yhden puolueen näkemys ei ohjaa koko maan politiikkaa.

Suomessa on yhä edustuksellinen demokratia. Se tarkoittaa sitä, että vaikka eduskunnan enemmistö muodostuukin perussuomalaisista, kokoomuslaisista ja demareista, mahtuu mukaan myös muita ääniä. Samalla Keskusta kumppaneineen asettunee tanakkaan oppositioasemaan ja pitää huolen siitä, että jos vallanpitäjien mopo alkaa karata käsistä, otetaan demokratian järeämmät aseet käyttöön.

Nämä vaalit ovat olleet vilkkaimmat kymmeniin vuosiin. Vaikka tulos ei ole kaikkien mieleen, edustaa se demokratiaa – kansanvaltaa – parhaimmillaan. Tässä kansa on todella noussut ja käyttänyt valtaansa.

Perussuomalaisten vaalivoitto on hälytyssignaali. Asiat eivät ole menneet viime vuosina aivan putkeen – ainakaan kansan enemmistön mielestä. Tälle sireenille kannattaa kallistaa korvaa. Siitä huolimatta kyse ei ole siitä, että Suomi olisi muuttunut yhdessä yössä oikeistovaltioksi. Olemme yhä demokratia – niin hyvässä kuin huonossakin.

PS. Lue tästä myös Frank Martelan loistava analyysi vaalituloksesta.

Tehdään Nallesta onnellinen

Nallella on paha olla. Suomalainen verotus vie jatkuvasti isomman siivun pankkigurun megaomaisuudesta, ja sekös kismittää. Mediassa taas kohkataan  jatkuvasti tuloerojen kasvusta. Ihmiset ovat käärmeissään, kun rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.

Todellinen ongelma ei ole kuitenkaan tuloerojen kasvu. Todellinen ongelma on se, että ihmisillä on paha olla. Jos olemme kiinnostuneet hyvinvoinnista, on rahan ympärillä pyörivä nykykeskustelu asemoitu täysin väärin.

Rahalla on nimittäin länsimaissa vain marginaalinen vaikutus onnellisuuteen.

Amerikkalaisten keskitulot ovat kasvaneet räjähdysmäisesti viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan. Talouskasvulla ei ole kuitenkaan ollut enää yli viiteenkymmeneen vuoteen vaikutusta ihmisten hyvinvointiin. Rahattomuus tuo kyllä onnettomuutta. Mutta kun rahaa on riittävästi perustarpeiden säännölliseen täyttämiseen, ei raha enää lisää onnellisuutta. Kuluttaminen yli tarpeen kun synnyttää vain krapulan.

Onneksi viimeaikainen keskustelu on alkanut viimein suuntautua oikeaan suuntaan. Jos kerran halutaan olla onnellisia, keskitytään sitten onnellisuuteen. Mitä väliä on bruttokansantuotteella tai tuloeroilla, jos ihmisillä on oikeasti hyvä olla?

Rikkaus ei synnytä hyvinvointia. Tuloerot vaikuttavat kuitenkin hyvinvointiin toisella tavalla. Rikkailla ihmisillä ei ole nimittäin vain rahaa. Heillä on myös vaikutusvaltaa. Siksi onkin koko lailla iso ongelma, että meillä on niin paljon onnettomia rikkaita. Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie. Tämä heijastuu puolestaan yhteiskunnan päätöksenteossa aivan huipulle asti.

Kenties ratkaisu yhteiskunnan kahtiajakoon löytyisikin satsaamalla ihmisten onnellisuuteen, rikkaat mukaan lukien. Tehdään yhdessä tuumin Nallesta onnellinen mies. Ehkä talousguru kumppaneineen alkaisikin silloin käyttää vaikutusvaltaansa oikeasti toisten ihmisten hyväksi, kuten lukemattomat onnelliset raharikkaat filantroopit David Packardista Richard Bransoniin ovat tehneet.

Näkymätön käsi on puhdasta huuhaata: raha ei valu itsekseen rikkailta köyhille. Mutta hyvinvoiva ihminen haluaa luonnostaan auttaa myös vähempiosaisia. Tehdään siis rikkaista onnellisia. Siinä olisi näkyvää kättä kerrakseen.