Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”