Elvyttäminen ja leikkaaminen ovat menneen ajan makropolitiikkaa – nyt tarvitaan liikevoimaa

Olen seurannut viime päivinä vaivaantuneena Hesarissa käytyä keskustelua siitä, pitäisikö sukeltavaa kansantalouttamme tukea elvyttämällä velkarahalla vai leikkamalla julkisia menoja. Kumpikin näkemys saa tukea valtavirran makrotalousteorioista. Harmi vaan, että nämä teoriat perustuvat maailmaan, jota ei enää ole.

Sekä elvyttäminen että leikkaaminen ovat käsittääkseni ihan hyvin perusteltuja toimenpiteitä silloin kun talous sakkaa makrotasolla. Ennen vanhaan tämä johtui siitä, että markkinat lakkasivat vetämästä esimerkiksi öljykriisin tai valuuttakriisin takia.

Vieläkin kuulee puhetta siitä, miten nykyinen talouskriisi olisi jonkinlainen lama tai taantuma. Ongelmana on, ettei nykytilanne ole tosiasiassa lähelläkään takavuosien makrotason lamaa. Nykytilanne ei johdu niinkään siitä, että massojen ostovoima olisi heikentynyt jonkin yksittäisen ison tekijän takia. Syynä nykyiseen talouskriisiin on se, että ihmisten ja yritysten ostotottumukset muuttuvat koko ajan rajummin. Markkinarakenteet muuttuvat päivä päivältä nopeammin. Siis sekä se, mitä kysytään että se, mitä tarjotaan.

Tästä seuraa, että erityisesti omaan markkinajohtaja-asemaansa tuudittautuneet yritysjätit saavat tuta sen, kun ketterämpi haukkaa markkinan alta. Kun liikevaihto sulaa, on pakko saneerata. Seurauksena on työttömyyttä ja sitä kautta ostovoiman heikentymistä.

Elvytyksen perusajatus on, että kun markkinaan pumpataan lisää rahaa, ostovoima paranee. Julkishallinnon investointien kautta saadaan töihin lisää porukkaa ja sitä kautta lisää ostovoimaa myös markkinoille. Näin yritykset voivat paksummin ja voivat palkata lisää porukkaa, jotka voivat puolestaan kuluttaa lisää. Hupsista vaan, ja talous kasvaa. Tämä toimiikin loistavasti, jos markkinat koostuvat pääasiassa hitausvoimaisista teollisuustuotteista ja päivittäiskulutustavarasta.

Siinä vaiheessa kun ihmiset upottavat miljardeja muutaman kymmenen hengen kehittämiin mobiilipeleihin tai virtuaaliyrityksen välittämiin taksikyyteihin, on tilanne ihan toinen. Nyt markkinaan pumpattu raha ei menekään suuryritysten kasvuun ja työllistämiseen, vaan valuu pienten digiyhtiöiden kassaan. Usein omien rajojemme ulkopuolelle.

Leikkaamiskiiman takana on käsittääkseni puolestaan ajatus siitä, että kun valtiohallinto on pieni, verot pienenevät ja pääoman tuotto on parempi. Tällöin maahan virtaa oletettavasti lisää fyrkkaa. Harmi vaan, että verovaroin tuotetaan nykyaikana alati arvokkaampaa osaamispääomaa esimerkiksi koulutusjärjestelmämme kautta. Ei se sijoittaja rahojaan Suomeen upota siksi että meillä on kivat verot, vaan siksi, että täällä tehdään jotain, jonka joku haluaa ostaa.

Elvyttäminen saa nykytilanteessa aikaan pahimmassa tapauksessa sen, että pumppaamme velkarahaa maasta ulos. Leikkaaminen puolestaan vähentää julkisen sektorin työpaikkoja ja entisestään jo nyt kyykytettyä ostovoimaa. Mikä sitten avuksi?

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Kukaan ei tiedä, mikä näin nopeasti muuttuvassa maailmassa toimii. Sitä ei tiedä sen enempää poliitikko, professori kuin tällainen filosofinplanttukaan. Sen takia pitäisikin rohkeasti kokeilla, katsoa mitä tapahtuu ja sitten toistaa tai korjata tulosten mukaan.

Sokean elvyttämisen sijaan meidän pitää kannustaa rohkeisiin kokeiluihin ja tukea aloittavia yrityksiä, joilla on pähkähullultakin vaikuttavia ideoita. Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta epäonnistuu. Mutta yksikin suksee saattaa tuoda satoja miljoonia verotuloina kansan kassaan. Supercell, yksi viime aikojen suurista suomalaisonnistujista, on kerta toisensa jälkeen alleviivannut Tekesin merkitystä miljardimenestykselleen.

Sokean leikkaamiskiiman sijaan pitäisi satsata hallintohimmeleiden virtaviivaistamiseen. Niissä on kuitenkin paljon parantamisen varaa. On kansan kokonaistuottavuuden kannalta ihan turhaa istuttaa leipääntynyttä virkamiestä vuosikaupalla tyhjän panttina konttorissa, kun sama ihminen voisi nauttia elämästä täysin rinnoin vaikkapa harjan varressa tai laulunopettajana.

Sokkoside silmillä leikkaamisesta tuskin seuraa mitään hyvää. Jos sen sijaan joku neropatti käy läpi valtion ja kunnallishallinnon himmelit huolella läpi ja siivoaa sieltä turhat pois, luullakseni kaikki voittavat.

Ja sitten: Meidän pitää suunnata resursseja siihen, että työmarkkinassa on riittävästi liikkuvuutta, jotta ihmiset löytäisivät mielekästä työtä. Ongelmamme ei ole niinkään ostovoiman vähyys, vaan ennemminkin kokonaistuottavuutemme ja -innovatiivisuutemme heikkous. Sekä tuottavuus että luovuus kukoistavat kun työ kiinnostaa muunkin kuin palkan takia.

Yritysjohtajien on pakko herätä siihen, ettei markkinoiden sakkaaminen johdu keskuspankin ohjauskorosta, vaan siitä, että Piilaaksosta pompahtanut propellipää tarjoaa sinun yritystäsi parempaa tuotetta. Tällöin YT-kirves on pahinta mitä voit yrityksellesi tehdä. Satsaa ennemmin tuotekehitykseen.

Keskeisin huomio on, että elämme ihmiskunnan historian muutosvoimaisinta aikaa. Kapitalismin aika alkaa olla ohi. Olemme siirtymässä ideoiden aikakaudelle, jossa se, joka jaksaa innostua ja kehitellä uutta tulee voittamaan. Vaikka olisit kuinka markkinajohtaja tahansa, voi innokkaampi tekijä syödä markkinasi alta nopeammin kuin ehdit sanoa ”Nokia”.

Maailman suurin taksiyhtiö Uber ei omista ainuttakaan autoa. Maailman suurin hotelliyhtiö AirBNB ei omista ainuttakaan asuntoa. Maailman suurin mediayhtiö Facebook ei tuota riviäkään sisältöä.

Kaikki kolme perustuvat siihen, että joku on keksinyt hyvän idean. Hyvät ideat eivät synny sen enempää setelitukku kourassa kuin saneerausveitselläkään. Hyvät ideat syntyvät liikkuvuudesta, kokeiluista, innostuksesta, oppimisesta ja halusta tehdä hyvää. Ne syntyvät siitä, kun pääkoppaan saadaan liikettä.

Maailma on muuttunut perustavanlaatuisesti. Jopa muutos on muuttunut: maailma muuttuu alati nopeammin. Muuttuva Suomi ei tarvitse sen enempää elvyttävää kuin leikkaavaakaan politiikkaa.

Suomi tarvitsee lisää liikevoimaa.

Nyt on aika näyttää taantumalle taivaan merkit

En ole normaalisti kauhean äkäinen ihminen, mutta tämän taantumauutisoinnin keskellä pulssi nousee tämän tästä. Nähdäkseni tappiomielialan viljely ei saa aikaan mitään hedelmällistä. Paljon fiksumpaa olisi alkaa miettiä, mitä kaikkea voisimme oikeasti tehdä, jotta osaisimme toimia paremmin murroksessa olevassa maailmassamme. Tässä viisi ideaa.

1. Innostustyöllisyys

Lähitulevaisuudessa työllisyyskäyrät tuskin kääntyvät vielä nousuun ainakaan suuryritysten puolesta. Niin moni liiketoiminta-ala on tällä hetkellä murroksessa, että irtisanomiset ovat usein välttämättömiä. Harva nyt haihtuvista työpaikoista tulee myöskään myöhemmin takaisin; kun taantuma on ohi, maailma näyttänee kovin erilaiselta kuin ennen. Sen sijaan, että surkuttelisimme tilannetta, voisimme kuitenkin yrittää kääntää sen voitoksi. Jos ihminen on puurtanut koko ikänsä konttorissa stressitasot tapissa, voisiko työttömyyden kääntääkin mahdollisuudeksi?

Moni voisi löytää aivan uudenlaisia ja innostavia mahdollisuuksia selvittämällä omia intohimon kohteita, tutkimalla luonteenvahvuuksiaan ja kokeilemalla kaikkea uutta ja mielenkiintoista. Eivät ihmiset tarvitse koulutustaan vastaavaa työtä – vaan sellaista, jossa on oikeasti hyvä olla, ja joka innostaa aamuisin heräämään uudelleen ja uudelleen.

Miksi emme siis lähtisi satsaamaan kunnolla innostustyöllisyyteen selvittämällä, mikä meitä itse kutakin kaikkein eniten kiinnostaa, ja laittamalla sitten kaikki sen puolesta likoon?

2. Oppimisen vallankumous

Tämä liittyy suoraan edelliseen kohtaan. Tieteellinen tutkimus osoittaa meille jo kirkkaasti, ettei lahjakkuus synny geeneistä, vaan innostuksesta ja harjoittelusta. Eli jos koulutus ei vielä riitä, mutta intoa puhkuu ovista ja ikkunoista, homma on jo puoliksi valmis. Nyt kun rakennetaan vielä sellaisia verkkosovelluksia ja järjestelmiä (itse asiassa niitä on jo), jotka mahdollistavat uuden oppimisen nopeasti ja ketterästi, muuttuu innostus myös kirkkaaksi ammattitaidoksi.

Ja annetaan nyt niille lapsille tabletit ja muut härpäkkeet käyttöön koulussa. Mitä ihmeen järkeä siinä on, että täysin verkottuneessa ja mobilisoituneessa maailmassa muksut joutuvat jättämään kännykkänsä koululuokan ulkopuolelle?

Jos lapset voisivat sen sijaan kokeilla rauhassa uutta ja opetella oppimispeleillä ja innnostavilla videoilla oikeasti käyttökelpoisia ja kiinnostavia asioita, voisi oma intohimo syttyä jo vaikkapa ala-asteella. Minkähänlainen maailma siitä tulisi, kun enemmistö teineistä olisikin löytänyt jo pari tai kolmekin sellaista asiaa, joista he ovat aidosti innoissaan?

3. Lisää rahaa startupeille

Kun olen puuhastellut Aalto-yliopiston startup-hautomo Venture Garagen tai Tampereen Proakatemian tulevien yrittäjäohjusten kanssa, ei taantuman tappiomielialasta ole näkynyt häivähdystäkään. Parikymppiset yritysnikkarit askaroivat uusia yritysideoita ja tuotekonsepteja yötä päivää Batteryn voimalla, harjoittelevat hissipuheita ja kokoavat prototyyppejä.

Tälle porukalle pitäisi saada tulitukea niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tässä yksityinen sektori tekee jo ihan hyvää duunia, mutta miksei valtio voisi tukea omaehtoisia yrittäjäohjuksia paremmin? Starttiraha on kuitenkin aika pieni pläjäys aloittavalle yrittäjälle. Voisiko esimerkiksi opintolainan tapainen valtion takaama yrittäjälaina laittaa vielä lisää potkua uusiin startup-yrityksiin?

Ja haloo! Joukkorahoituksen lakikiemurat pitää saada selväksi heti eilen. Ei entisajan teknoedelläkävijä Suomesta ole voinut tulla sellainen takapajula, että yksi kaikkein innostavimmista ja ketterimmistä uuden ajan rahoitusmuodoista torpataan ikivanhan lakipykälän takia. Joukkorahoituksella yksi jos toinenkin innostunut startup-yrittäjä voisi saada firmansa komeasti pystyyn jo kauan ennen kuin Tekes ehtii edes sanoa ”kissa”.

4. Vanhuustalous

Suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle. Pääasiassa tästäkin puhutaan vain uhkana. Mutta maailma muuttuu, ja meidän pitää muuttua sen mukana. Viimeksi kun kurkkasin, koko ihmiskunnan historia on pelannut näin. Sen sijaan, että suremme sitä, etteivät eläkerahat riitä, voisimmekin syleillä aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

60+ -vuotiaat tuskin aikovat levätä laakereillaan loppuelämäänsä. Miksemme voisi hakea tälle porukalle uudenlaisia tekemisen muotoja? Niin kuin Arto Antman totesi viime keskiviikon blogikirjoituksen kommenteissa, tämä porukka tekisi mielellään yhtä sun toista lastenlasten vahtimisesta hiljaisen tiedon siirtämiseen, matkailusta uusien laitteiden ja palveluiden hankkimiseen. Sitä paitsi, tutkimukset osoittavat, että aktiivisilla ikäihmisillä on merkittävästi vähemmän Alzheimeria ja muita kognitiivisia sairauksia.

Veikkaan muuten, että tässä on myös aika otollinen kohderyhmä yhdelle jos toiselle tulevaisuuden startupille.

5. Perustulokokeilu

Tästä perustulosta on jauhettu iänikuista juupas-eipäs -kiistaa jo aivan tarpeeksi pitkään. Itsekin olen ollut ennen jonkinlainen perustuloskeptikko. Mutta fakta on, ettei mikään teoria voi kertoa meille näin monimutkaisen yhteiskuntamuutoksen todellisia vaikutuksia. Huonoimmassa tapauksessa se syöksee Y-sukupolven entistä syvempään laissez-faire -kuiluun. Parhaassa tapauksessa se antaa hurjan ponnahduslaudan kaikelle yllä mainitulle. Mikä siis avuksi?

Tehdään se, mikä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten: kokeillaan. Niin kuin Tapani Sihvola ehdotti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla toissa sunnuntaina, otetaan joku porukka, jolle lasketaan perustulo ennalta määritellyksi ajaksi. Seurataan tilannetta ja katsotaan mitä tapahtuu.

Jos tulokset ovat hyvät, niin annetaan palaa koko rahan edestä. Ja jos menee mönkään, niin riski on kontrolloitu. Sitten mietitään jotain muuta uutta. Emme me ole niin nerokkaita otuksia, että pystyisimme funtsaamaan tämän vyyhdin valmiiksi etukäteen kabineteissa. Parasta jälkeä saamme aikaan, kun lakkaamme surkuttelemasta ja ryhdymme toimeen.

Meillä on edessämme loistava tulevaisuus – jos vaan nousemme ylös ja alamme rakentamaan sitä nyt.

”We’re not in Kansas anymore, Toto”

Viimeiset viisi vuotta on kohkattu finanssikriisistä ja alati syvenevästä maailmanlaajuisesta lamasta. Syynä ovat milloin Wall Streetin bisneskettujen ahneus, milloin poliitikkojen kehnot päätökset. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että viime vuosien kuohunnalle on olemassa paljon yksinkertaisempi syy – mutta sellainen, josta ei valitettavasti voi osoittaa ketään sormella:

Kehitys

Voi tuntua hurjalta väittää kehitykseksi mullistuksia, joiden seurauksena työttömyys on lisääntynyt tai kokonaiset kansakunnat kiikkuvat konkurssin partaalla. Tosi asiassa iso osa näistä mullistuksista on kuitenkin seurannut nähdäkseni ennen kaikkea nopeista muutoksista niin teknologian kuin yhteiskunnallisenkin kehityksen alueilla.

Iso osa länsimaista teollisuutta on siirtynyt itään. Vaikka poliitikkoja voi tietysti syyttää siitä, etteivät he ole suojanneet kotimaisia työpaikkoja riittävän taitavasti, mitä vaihtoehtoja heillä on lopulta ollut? Jos amerikkalainen kilpailija valmistaa hilavitkuttimen kahdeksan kertaa halvemmalla Kiinassa, on vaikeaa puolustaa Pihtiputaalla sijaitsevaa tehdasta.

Sama teollisuusmurros on kuitenkin johtanut yhteiskunnalliseen muutokseen, jossa idän tehdasoloja tarkastellaan monin verroin aiempaa yksityiskohtaisemmin. Kiinalaistehtaat ovat länsimaisten yhteisöjen tarkassa syynissä. Väärinkäytökset uutisoidaan välittömästi ja niihin jopa joskus puututaankin. Luulen, että kiinalainen teollisuustyöntekijä on nyt paljon paremmassa asemassa nyt kuin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, kun länsimaat vähät välittivät hänen kohtelustaan.

Kiinalaistehtaat puolestaan tuottavat alati tehokkaammin teknologiaa, jonka avulla on ollut mahdollista synnyttää vaikkapa sosiaalisen median avulla diktaattoreita vallasta syösseitä kansannousuja. Tiedonvälityksen nopeutuminen ja sosiaalisen median kehittyminen ovat myös johtaneet siihen, että poliitikkojen on aiempaa vaikeampaa valehdella kansalle: lupausten rikkomisesta jää kiinni alta aikayksikön, kun edellisen vaalikauden videoitu puhe löytyykin Youtubesta.

Teknologinen kehitys mahdollistaa myös lähitulevaisuudessa radikaaleja läpimurtoja niin informaatioteknologian kuin ihmisten hyvinvoinninkin saralla. Jo nyt Applen Siri ja Googlen puheentunnistus mahdollistavat tietokoneen kanssa sujuvan juttelun. Ei mene kuin muutama vuosi, niin tietokoneille jutustelu on arkipäivää. Viiden vuoden päästä meillä on älylaseja ja 3D-printtereitä. Kymmenessä vuodessa itsestään ajavia autoja.

Informaation kulun nopeutuminen auttaa puolestaan myös kehittyviä maita koskevien ongelmien ratkaisua. On aivan mahdollista, että jo meidän elinaikanamme kehittyvien maiden keskeisimpiin ongelmiin – vesi, ruoka ja koulutus – löydetään aivan uudenlaisia ja aiemmin mielikuvituksellisilta vaikuttaneita ratkaisuja, kuten Peter Diamantidis ja Steven Kotler linjaavat teoksessaan Abundance: The Future is Better Than You Think.

Kehitys on myös johtanut siihen, että länsimaalainen ihminen voi olla usein käymättä töissä nääntymättä silti nälkään. Jos työpaikka on mennyt alta Kiina-ilmiön takia, ei se todennäköisesti tule enää takaisinkaan. Lähitulevaisuudessa on todennäköistä, että esimerkiksi asiakaspalvelualat ja jopa assistentin työt siirtyvät yhä useammin robotin hoitoon.

Pitäisikö poliitikkojen siis kieltää robotit ja suojata sihteerien työt? Vai olisiko järkevämpää alkaa jo nyt miettiä, millä tavoin omista mielenkiinnon kohteista ja omasta intohimoisesta toiminnasta voisi synnyttää jotain uutta ja arvokasta yhteiskunnalle – kenties tavalla, jota kukaan ei ole edes tullut vielä ajatelleeksi. Onnekkaimpia eivät nähdäkseni ole ne, jotka selvisivät YT-neuvotteluista ja jatkavat suuryrityksessä stressiputkessa puurtamista. Onnekkaimpia ovat ne, jotka ovat potkut saatuaan pystyneet tunnistamaan oman todellisen intohimonsa – ja laittamaan sen likoon, kuten vaikkapa ex-nokialaisten kokoon panemassa Jollassa.

Vaikka nykykehitys vie monelta vanhan työpaikan alta, mahdollistaa se kuitenkin myös sen, että yhä useammalla on mahdollisuus pysähtyä miettimään, mitä oikeasti haluaa elämällään tehdä. Elinikäinen duuni stressitasot päivittäin tappiin vetävässä tehdas- tai konttorityössä ei lisää kenenkään elämänlaatua. Mutta jos nyt rakennamme uutta yhteiskuntaa oikein, kenties tulevaisuudessa yhä useampi tekeekin työtä oman intohimonsa ja kutsumuksensa ohjaamana.

Minusta näyttää kovasti siltä, että kehitys – oli se sitten hyvää tai huonoa – kulkee eteenpäin alati kiihtyvää vauhtia. Viisi vuotta sitten kukaan ei ollut vielä Facebookissa, ja älypuhelimia pidettiin tyhjänpäiväisenä muoti-ilmiönä. Kymmenen vuotta sitten Wikipedia oli vasta aloittanut, ja televisiot olivat pienen pesukoneen kokoisia laatikoita. Viisitoista vuotta sitten Alta Vista oli johtava hakukone, ja laskut maksettiin pankissa tilisiirrolla. Tällä hetkellä olemme jonkinlaisessa kehityksen aallonpohjassa, vaikeasa ja kivuliaassa murrostilassa, josta meillä on kuitenkin mahdollista suunnata kohti aivan uudenlaista maailmaa.

En usko, että nykytilanne on taantuma, josta palataan takaisin vanhaan malliin, kunhan taloustilanne tästä vähän tokenee. Nykytilanne on ennemminkin teolliseen vallankumoukseen rinnastettava radikaali rakennemurros, jonka avulla voimme parhaassa tapauksessa synnyttää uudenlaisen, intohimoisesta toiminnasta ja teknologisesta innovaatiosta ammentavan maailman. Kaikki avaimet tähän ovat olemassa. Kyse on viime kädessä siitä, mihin me nyt laitamme toivomme kiinni. Nyt tarvitaan nähdäkseni tappiomielialan sijaan ennen kaikkea luovaa ja ketterää ajattelua – ja uskoa ihmiseen.

Luulen kuitenkin, että menimme tästä mihin menimme, vanhaan ei ole enää paluuta. Mihin ikinä aallonpohjasta noustaankaan, sieltä ylös päästyämme maailma näyttää varmasti aika erilaiselta kuin ennen. Niin kuin Dorothy sanoi Ozin ihmemaahan päädyttyään: ”Emme ole enää Kansasissa, Toto hyvä.”