Kansasin Topekassa sijaitseva Westboron baptistikirkko on tullut suomalaisille tutuksi tärähtäneen pastorinsa Fred Phelpsin uhittelusta. Phelpsin mukaan Suomi on varsinainen Sodoma ja Gomorra, jossa paholainen pääsee mekastamaan estoitta. Phelpsillä on kiivas kannattajakunta, joka jakaa hänen näkemyksensä. Phelpsin uskomuksissa ei näyttäisi kuitenkaan olevan päätä eikä häntää.

Mutta kenen käsitys asioista sitten pitää paikkansa? Katsotaanpas paria verrokkia. Otetaan aluksi vaikkapa Pasi, teologian opiskelija, joka suhtautuu uskontoon hartaudella, mutta tieteellisen viitekehyksen kautta tarkastellen. Pasi ajattelee, että vaikka Phelps onkin lähtökohtaisesti kristitty, hän kärjistää teologista kantaansa liikaa. Fysiikan opiskelija Pena on puolestaan ateisti. Hän on sitä mieltä, että kajahtanut pastori pitäisi kiikuttaa suorinta tietä pakkohoitoon.

Kuka on oikeassa?

Joka ikinen näistä hahmoista – Phelps itse ja hänen kuvitteelliset vastakappaleensa – ajattelee itse olevansa täysin oikeassa. Phelps tietää, että Suomi on viho viimeinen paheen pesä, koska täällä suhtaudutaan niin hövelisti vaikkapa homoihin ja niin edelleen. Pasi tietää, että Phelps on hihhuli, jota ei kannata ottaa tosissaan. Ja Pena tietää, että Phelps, niin kuin kaikki muutkin uskontoon hurahtaneet hörhöt, kärsii pahanlaatuisesta harhakuvitelmasta. Uskontohan on oopiumia kansalle.

Joka ikinen meistä sitoutuu apinan raivolla omiin uskomuksiinsa. Samalla toisin ajattelevien uskomukset alkavat vaikuttaa meistä älyttömiltä. Joka ikinen uskontokunta puhuu omista dogmeistaan absoluuttisina totuuksina – ja kilpailevan uskontokunnan uskomuksista hölynpölynä. Ihan samalla tavalla toimii tiede: jos sitä ei ole todistettu, sitä ei ole olemassa. Ja sitten ihmetellään, kun kivet hohtavat pimeässä.

Tosi asia on, että tiedämme loppujen lopuksi aivan tavattoman vähän. Kaikista uskomuksistamme oikeasti toimivia on todellisuudessa vain murto-osa. Vaikka monet uskomuksista tuntuvat tosilta, se johtuu siitä, että voimme aina tuoda häiriötekijän ilmaantuessa mukaan uusia olettamuksia. Kuten amerikkalaisfilosofi W.V.O. Quine totesi, mikä tahansa uskomus voidaan tehdä todeksi tuomalla mukaan riittävästi uusia reunaoletuksia.

Tieteellisellä maailmankuvalla on piirun verran uskonnollista paremmat selitysmahdollisuudet sikäli kuin puhutaan kuurakettien ampumisesta tai vaikkapa pimeässä hohtamisen selvittämisestä. Mutta tiedekään ei ole erehtymätön. Päin vastoin – myös iso osa tieteen tämänhetkisestä tietämyksestä tullaan osoittamaan ennen pitkää vääräksi. Kuten Berkeleyn yliopiston kehityspsykologian professori Alison Gopnik totesi luentosarjansa aluksi, 85% siitä mitä hän aikoo opettaa todistetaan vääräksi seuraavan 15 vuoden kuluessa.

Jos kerran niin monet toden tuntuiset uskomuksemme eivät pidä paikkaansa, mitä tässä voi oikein tehdä? Ratkaisu löytyy nähdäkseni amerikkalaiselta pragmatisti William Jamesilta. James luopui kokonaan totuuden käsitteestä sen klassisessa merkityksessä. Hänen mukaansa tosi uskomus on siis se, mikä toimii – kunnes se korvataan vielä paremmalla uskomuksella. Suuri osa uskomuksistamme ei pidä paikkaansa. Mutta niin pitkään kuin pärjäämme uskomustemme kanssa, voimme toimia ikään kuin ne pitäisivät paikkansa.

Fred Phelpsin maailmankuva voi ihan oikeasti olla toimiva näkemys Kansasin Topekassa. Pasin maailmankuva voi puolestaan antaa hänelle avaimet yhdenlaiseen hyvään elämään, Penan toiseen. Erilaiset uskomusjärjestelmät ovat siis puoliksi oikeassa: “meidän tapa” ajatella on kuin onkin usein mitä oivallisin. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että “noiden tapa” ajatella olisi väärin.

Valtavassa uskomustemme verkostoissa monet ovat taatusti sellaisia, jotka eivät pidä paikkaansa. Mutta ei se mitään: niin pitkään kun uskomuksemme toimivat edes joten kuten, pidetään niistä kiinni. Sitten kun vastaan tulee jotain, jota emme enää osaakaan selittää, voimme avata uskomusjärjestelmämme lähemmälle tarkastelulle ja nähdä asiat uudessa valossa. Kuten Sokrates teroitti, viisainhan on kuitenkin se, joka tietää, että ei tiedä.