Omissa nahoissa

Olin lapsena koulukiusattu pullukka. Kun teini-ikäisenä paino lähti urheiluharrastuksen myötä, jäi jäljelle kuitenkin kammo ylipainoa kohtaan. Jokaisen lapsemme kohdalla olen huomannut saman hirvittävän ilmiön: oma vatsani turpoaa vaimon kanssa samaa tahtia. Yhdeksän kuukauden kuluttua vaimo tekee jonkun ihme taikatempun, ja vatsa katoaa yhdessä yössä. Itse olen jäänyt ihmettelemään lisäkuorman kanssa.

Ensimmäisten kahden lapsen kohdalla sain palautettua itseni normaaliin kuntoon aika radikaaleilla keinoilla. Esikoisen jälkeen treenasin maratonkuntoon. Kakkosen kohdalla vedin vuoden verran superfood-dieetillä. Paino putosi kyllä. Mutta viime kesänä saimme taas uuden lapsen. Hemmetti.

Kolmannen lapsemme kohdalla aloin aluksi miettiä, että pitäisikö tällä kertaa treenata vaikkapa triathlonille. Oikeasti. Mutta samalla aloin myös miettiä sitä, miksi otan niin suuret pultit pienestä ylipainosta. Olen yli kolmekymppinen mies. Onko se niin tavatonta, jos vatsa vähän pullottaa?

Miksi ihmeessä ihmisen pitää ylipäätään olla hoikka?

Puolet suomalaisnaisista laihduttaa – ja jopa kolmannes miehistäkin. Ymmärrän toki, että jos kysymys on sairaalloisesta ylipainosta, on kyseessä ihan terveyden kannalta tärkeä asia. Mutta nyt tarkoitan tällaista ihan tavallista suomalaista miestä tai naista, jolla joku paikka ehkä vähän roikkuu tai pullottaa. Mikä funktio tällä fitness-vimmalla oikeastaan on normaalin ihmisen elämässä?

Luin taannoin tutkimuksesta, jossa todettiin, että itse asiassa vyötärölihavuus ei olekaan terveysriski – vaan liikunnan puute. Jos verenkierto ja hengityselimistö ovat kunnossa, ei pieni pömppövatsa altistakaan terveyshaitoille. Läski ei siis tapa, kunhan sitä käyttää kohtuudella.

Tosiasia on, että nykyaikaiselle ihmiselle on aika harvoin todellista merkitystä tai hyötyä huippumallin mitoista. Mallin ja urheilijan toki tarvitsee pysyä kunnossa ihan työnsä puolesta – ja siksi heidän kannattaakin pitää itsestään huolta. Mutta jos päivät kuluvat toimistolla, ei silloin tarvita pyykkilautavatsaa tai piukkaa habaa.

Ehkä koko laihuusvimma onkin suurimmalle osalle meistä täysin hyödytön harha. Edes itsetunto ei riipu siitä, minkä näköinen olet – vaan siitä, miten suhtaudut siihen, minkä näköinen olet. Laihuusvouhotus vie myös aikaa ja energiaa sellaisilta aktiviteeteilta, jotka voivat olla oman hyvinvointisi kannalta paljon keskeisemmässä roolissa. En siis tarkoita sitä, että pitäisi ruveta sohvaperunaksi tai ahmia lounaaksi suklaata ja sipsejä: kohtuudella harrastettu urheilu ja terveellinen ruokavalio ovat käsittääkseni keskeinen osa inhimillistä hyvinvointia.

Tarkoitan sitä, että pelkän porkkanan pureminen tai hampaat irvessä kuusi kertaa viikossa uupumukseen saakka treenaaminen saavat kyllä vatsan näyttämään hyvältä – mutta vievät helposti voimat niistä jutuista, jotka ovat juuri sinulle keskeisimpiä. Kun energia ei sen sijaan kulu turhanaikaisten ulkonäkötraumojen kanssa kamppailuun, sen voi kuluttaa järkevämpiin asioihin – vaikkapa kirjoittamiseen tai Immanuel Kantin lähikukuun.

Ostin tuumakokoa isommat farkut. On mukavaa olla omissa nahoissa.

Rahat vai hyvinvointi?

David Cameronin kanssa Britannian hyvinvointipolitiikkaa kehittänyt Stewart Wallis piti viime syksynä Berliinin Falling Walls -konferenssissa loistavan puheenvuoron talouspolitiikasta. Wallis totesi, että talouskasvuun perustuva mittaaminen on tullut tiensä päähän. Jos haluamme kehittää hyvinvointia kannattelevaa politiikkaa, tulee meidän mitata ensi sijassa hyvinvointia. Raha tulee vasta kakkosena.

”You treasure what you measure”, sanoi Wallis osuvasti: arvostamme sitä, mitä mittaamme. Jos mittari on raha, rahakasat kasvavat. Jos mittarina on hyvinvointi, hyvinvointi kasvaa. Kumman varaan haluamme ripustaa politiikkamme?

Vapaan markkinatalouden ihanne on tarkkaan harkittua typeryyttä

Helsingin sanomissa oli viime viikolla oivaltava juttu zombietaloudesta. Näyttäisi siltä että nykyaikainen liiketalousteoretisointi on tullut tiensä päähän. Siitä huolimatta toimimattomia teesejä pidetään pystyssä kuin zombeja. Vapaan markkinatalouden ihannointi ei tuota ihmisille hyvinvointia – mutta silti äänekäs vähemmistö kannattaa tätä itsekkyyden palvontaa.

Nykytaloustieteen ongelmana on se, ettei sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Vakuutusyhtiö Ilmarisen talousjohtaja Jaakko Kiander osoitti taannoin Suomen filosofisen yhdistyksen Talous-kollokviossa, että nykyinen taloustiede perustuu täysin epärealistiseen ihmiskuvaan. Ihmiset oletetaan rationaalisesti täydellisiksi päätöksentekijöiksi, jotka arvioivat kylmän rauhallisesti eri vaihtoehtoja ennen päätöksen tekemistä. Tämä teoreettinen idea-avaruus ei voisi olla kauempana todellisuudesta, jossa pörssimeklarit huutavat osakkeita sekuntiaikataulussa dopamiinipöllyissään ja Pihtiputaan Pasit ja Penat lottoavat seitsemännentoista pikavippinsä perjantaipullon ostaakseen.

Tosi asiassa tutkimus on osoittanut jo pitkään, että ihminen on kaikkea muuta kuin rationaalinen päätöksentekijä. Yalen yliopiston psykologian professori John Bargh on esittänyt, että peräti 95% kaikesta inhimillisestä käyttäytymisestä tapahtuu tiedostamattomien prosessien varassa. Maailman johtaviin päätöksenteon tutkijoihin lukeutuva MIT:n professori Dan Ariely on puolestaan osoittanut, että suurin osa ihmisen päätöksistä perustuu täysin irrationaalisiin ennakko-oletuksiin. Ihmisen toiminnasta tavattoman pieni murto-osa on aidosti johdonmukaista.

Vapaan markkinatalouden ihanteen tarkoituksena ei kuitenkaan taida edes olla totuudenmukaisen mallin kehittäminen – vaan sellaisen, joka palvelee menestyjien etua. Jos ihmiset oletetaan rationaalisiksi päätöksentekijöiksi, voidaan väliinputoajien etua palvelevat sääntelyjärjestelmät purkaa. Ryyppykierteessä kärvistelevät ressukathan ovat vain laiskoja.

Kun taloustieteen professori sanoo, että Pasi tekee harkitun päätöksen kossupulloon tarttuessaan, saadaan tällaiset ajatushirviöt salakuljetettua osaksi poliittista päätöksentekoa. Näin syntyy esimerkiksi pikavippijärjestelmän tapaisia täysin käsittämättömiä epäsikiöitä: pääoman omistajat pääsevät kasvattamaan voittojaan kaikkein köyhimpien kustannuksella. Ei mikään ihme, että tuloerot kasvavat.

Vapaa markkinatalous ja siitä seuraava sääntelyjärjestelmien purkaminen ovat viime kädessä tarkkaan harkittua typeryyttä. Tällä nykytaloustieteen peruskivellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, jossa päätökset tehdään hetken mielijohteesta ja yhteiskunnan alimmalla portaalla usein erilaisten addiktioiden motivoimana.

Silti nykytaloustieteilijöiden nokkelan argumentaation varjolla voidaan pääomia tukevaa politiikkaa yhä harjoittaa. Typeryys on kuitenkin typeryyttä, vaikka voissa paistaisi. Pohjimmiltaan epärationaalisten ihmisten kanssa emme pärjää ilman hyvin suunniteltuja tukirakenteita.

Kaikki yhden – vai yksi kaikkien puolesta?

Viime aikoina on taas paukutettu kovaan ääneen ihmisen oikeudesta itsekkyyteen. Erityisesti Björn Wahlroos ihannoi avoimesti yksilön oikeutta toteuttaa itseään muista välittämättä. Peruste on yleensä sama: itsekkyys on olennainen osa jokaisen organismin henkiinjäämistä.

Kyseessä on kuitenkin alkeellinen virhepäätelmä.

Argumentaatioteoriassa tunnetaan klassinen argumenttivirhe, jota nimitetään naturalistiseksi virhepäätelmäksi. Siinä päätellään siitä, miten asiat ovat siihen, miten niiden pitäisi olla. Tyypillisin esimerkki tästä on tukea moraaliargumenttia sillä, mikä on luonnollista. Itsekkyys on luonnollista – siispä se on hyvää. Mutta kun luonnollista on myös nälkäkuolema ja naapuriheimon joukkomurha.

Se, mikä on ihmiselle luonnollista ei ole lainkaan välttämättä ihmiselle hyvää. Tämän saa tuta Nallekin laukoessaan äkkivääriä kommenttejaan. Sitten pitää ihmetellä, miksi media nimittelee ökyksi ja kadulla osoitellaan sormella. Itsekkyys kun ei sosiaalisessa yhteisössä tuota yleensä kovinkaan kauaskantoisia tuloksia. Itse asiassa itsekkyys tuottaa tuloksia vain lyhyellä tähtäimellä. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Törmäsin taannoin tutkimukseen, jonka mukaan ihmiset ovat luonnontilassa harjoittaneet hyperseksiä – siis kaikki kaikkien kanssa. Artikkelissa aprikoitiin sitä, että ihmiselle moniavioisuus on luonnollinen tila, ja yksiavioisuus viljelykulttuurin myötä syntynyt epäluonnollinen vääristymä. Moniavioisuus kun mahdollistaa vahvimpien geeniperimän siirtymisen sukupolvelta toiselle.

Ongelmana on, että vahvimpien geeniperimän siirtäminen on hyvä juttu vain silloin kun asustellaan metsän siimeksessä. Siinä vaiheessa, kun kilpakumppanin nenän lyttääminen ei riitä enää tulosten saamiseen, ei vahvuus ole selviytymisen merkityksellisin kriteeri. Darwinkaan ei puhunut vahvimpien eloonjäännistä – vaan sopivimpien. Ja vasta yksiavioisuus takaa sen, että myös hintelät paksurilliset nörtit pääsevät jatkamaan sukuaan. Näin ydinvoimalat saadaan tuottamaan lämpöä, ja kuuraketit ammuttua matkaan. Yksiavioisuus takaa nimittäin lajille paljon alkukantaista moniavioisuutta monipuolisemman osaamiskirjon.

Professori Martin Seligman on tutkimuksissaan löytänyt kolme erilaista onnellisuuden tasoa. Wahlrooslaiset libertaarit operoivat näistä alkeellisimman, hedonistisen tason kanssa. Seuraavalla tasolla ihminen löytää työstään flow-kokemuksia ja työskentelee sisäisesti motivoidun asian parissa – siis ilman tarvetta ulkoisille kannustimille. Mutta kaikkein korkein onnellisuuden taso, on Seligmanin mukaan merkityksellisyys – siis se, että ihminen kykenee palvelemaan flow-tilassa työskennellen koko yhteisön etua.

Itsekkyys voi olla lyhytnäköisesti toimivin ratkaisu luolamiesyhteisössä. Kulttuurievoluutio on kuitenkin painellut kovaa vauhtia biologisen evoluution ohi. Se, mikä on luonnonmukaista ei ole välttämättä hyvää. Parhaat tulokset saamme aikaan silloin, kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen – ja toimivat yhteisen hyvän eteen.

Elämän salaisuus?

Douglas Adamsin romaanissa Linnunradan käsikirja liftareille avaruusmuukalaisten supertietokone Deep Thought selvitti elämän salaisuutta seitsemän ja puoli miljoonaa vuotta. Vastaukseksi se sai luvun 42.

1990-luvun alussa Cambridgen yliopiston astronomit alkoivat laskea niin sanottua Hubblen vakiota, jonka sanottiin olevan avain moniin maailmankaikkeutta koskeviin kysymyksiin. Kahden vuoden laskutoimitusten jälkeen tulos oli selvä. Huipputähtitieteilijät eivät kuitenkaan olleet uskoa tuloksiaan.

Vastaus oli 42.

Miksi idolit ovat tärkeitä?

Hurahdin joskus 12-vuotiaana ranskalaisen Jean-Michel Jarren musiikkiin. Haalin kaikki Jarren levyt ja katsoin uudestaan ja uudestaan videolta hänen megakonserttejaan. Yläasteella minulle selvisi, ettei syntikkafanitus ollut suuressa suosiossa. Olisi pitänyt tykätä Bon Jovista.

Aloinkin häpeillä idoliani ja piilotin hänen levynsä. Kirjastosta kopioin rokkilevyjä kasetille ja pidin reteästi Faith No Moren t-paitaa. Samalla päätin, että minähän en idoleita tarvitse.

Idolit ovat kuitenkin tärkeitä.

Ensinnäkin, idolit auttavat pysymään oikealla tavalla nöyränä. Nuorena miehenä ajattelin, että miksi minä idolisoisin ketään? Minähän olen vähintään yhtä taitava kuin kaikki maailman parhaat tekijät yhteensä! Samalla hukkasin kuitenkin ymmärryksen siitä, että taito on muutakin kuin itsevarmuutta.

Toisekseen, idolit ovat ennen kaikkea tärkeitä siksi, että he ovat tehneet jo kertaalleen jotain erinomaisesti. Jos et tunne sitä, mitä on jo tehty, päädyt helposti apinoimaan pinnallisesti maailman huippuja. Tutustumalla sen sijaan siihen, miten asiat on tehty erinomaisesti, voit lopulta rakentaa sen päälle.

Kolmanneksi, idolit ovat tärkeitä, koska he antavat toivoa. Maailman huiput da Vincistä Einsteiniin eivät ole suinkaan syntyneet kultalusikka suussa. Sen sijaan he ovat ponnistelleet tiensä huipulle uskomalla omaan sydämeensä – ja seuraamalla omia idoleitaan.

Minulle yksi tärkeä idoli on Thomas Edison, joka pystyi kokoamaan ympärilleen USA:n aikansa tieteen huiput ja tekemään huikeita läpimurtoja heidän kanssaan. Toinen tärkeä roolimalli on Steve Jobs, jonka intohimo ja käsittämätön kyky keskittyä olennaiseen tuottivat meille tämän hetken hienoimmat elektroniset härpäkkeet.

Tärkeä rooli on myös ollut lähi-idoleilla, eli opettajilla: väitöskirjani ohjaajalla Sami Pihlströmillä,joka on opettanut minulle enemmän kuin tietääkään, sekä Esa Saarisella, joka on nähdäkseni Suomen tärkein soveltavan filosofian suunnannäyttäjä.

Jarrenkin levyt uskalsin viimein kaivaa muutama vuosi sitten naftaliinista. Me seisomme kaikki jättiläisten hartioilla.

Onko tärkeää olla kiva ihminen vai hyvä ihminen?

Suosikkitelevisiosarjassa House MD päähenkilö Gregory House on misantrooppinen lääkäri, joka tarkastelee ihmisiä mielenkiintoisina lääketieteellisinä mysteereinä. Tohtori House ei juuri välitä siitä, miltä potilaista tuntuu. Eipä häntä juuri kiinnosta edes tavata heitä, jollei se ole aivan välttämätöntä. Siitä huolimatta nerokas House pelastaa ennätysmäärän ihmishenkiä. Vaikka House onkin ajoittain täysin käsittämätön sekopää, pystyy hän kuitenkin tekemään osaamisellaan paljon hyvää.

Onko tärkeää olla kiva ihminen – vai hyvä ihminen?

Elämme yhteiskunnassa, jossa jokaisen ihmisen pitäisi olla tavattoman mukava ja sosiaalinen. Temperamentteja on kuitenkin moneen lähtöön. Yhdeltä hymy irtoaa luonnostaan aamun alusta lähti. Toinen taas joutuu pinnistelemään saadakseen suustaan edes pihauksen uusia ihmisiä kohdattaessa. Temperamentista riippumatta ihmiset voivat kuitenkin mielestäni löytää paikkansa maailmassa. Kaikkien ei tarvitse olla kivoja. Riittää, että tekee jotain oikein.

Professori Martin Seligman kertoo TED-videossaan ystävästään Lenistä. Len on, kuten Seligman toteaa, ”kuollut kala”. Hän ei puhu eikä pussaa. Vuosikausien psykiatrikäyntien jälkeen tohtorit joutuivat nostamaan kädet ilmaan ja toteamaan, ettei Len juuri muuksi muutu. Hän ei vain ole hauska mies. Siitä huolimatta Len työskentelee päivät pitkät flow-tilassa työssään pörssimeklarina, sekä bridge-harrastuksensa parissa. Vaikka hän ei ole mukava kaveri, hän on kuitenkin löytänyt paikkansa yhteiskunnassa ja nauttii elämästään täysin rinnoin – omalla tavallaan.

Steve Jobsista liikkuu myös paljon kielteisiä tarinoita. Tuittupäinen toimitusjohtaja kun saattoi antaa hississä väärin tervehtineelle kenkää, tai saada itkupotkuraivarit, jos joku muu uskaltautui tussitaululle. Jobsissa voimakas temperamentti yhdistyi vahvaan intohimoon ja peräänantamattomuuteen. Vaikka on selvää, ettei Jobs ollut maailman mukavin ihminen, hän pystyi kuitenkin myös omalla omituisella tavallaan tekemään merkityksellisiä asioita.

Fiktiivinen tohtori House, pörssimeklari Len ja teknovisionääri Jobs ovat kaikki ihmisiä, jotka eivät ole erityisen mukavia. Jokaisessa tapauksessa epäsosiaalisuuden taustalla on ainakin osin temperamentti. Jokainen näistä hahmoista palvelee kuitenkin omalla tavallaan yhteistä hyvää: he ovat löytäneet paikan yhteiskunnassa, jossa he osaavat toimia jollakin tavalla oikein.

Ihmistemperamentteja on monenlaisia, ja rohkenisin väittää, että se, kuinka mukavia itse kustakin kehittyy riippuu pitkälti temperamentista. Mutta tarvitseeko ihmisen edes olla mukava – vai riittääkö, että on edes jollakin tavalla hyvä ihminen?

Ihmisen kyky kasvaa on uskomaton

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnik kertoi koskettavan tarinan romanialaisista orpolapsista. Hylätyt lapset olivat käytännössä maanneet kolmivuotiaiksi asti pienissä laatikoissa lähes kokonaan ilman ihmiskontaktia.

Kun brittiläisperheet adoptoivat lapset Ceaucescun hallinnon kaaduttua, nämä olivat hermoheikkoja ja kehitykseltään vuosikausia ikäistään jäljessä.

Vain muutaman vuoden kuluttua kaamean alun elämälleen saaneet lapset olivat lähes poikkeuksetta toipuneet kokemuksistaan. Vaikka lapset olivat olleet lähtökohtaisesti tavattoman haavoittuneita, muutama vuosi perheen lämpöä ja rakkautta riitti palauttamaan heihin elämänilon. Ihmisen kyky kasvaa ja mukautua on uskomaton.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta

Tiikeriäiti Amy Chua esitti, että lapset tulee kasvattaa kovalla kurilla, koska muuten heistä kasvaa epävarmoja pullamössöaikuisia. Chua on tässä puoliksi oikeassa: jos lapsi oppii pienestä pitäen ymmärtämään, että onnistuminen on harjoituksesta kiinni, tulee hän myös itsevarmaksi. Samaan aikaan kiinalaisittain kasvatetut ylisuorittajat joutuvat kuitenkin nuorina aikuisina masennuskierteeseen.

Chua on väärässä siinä, että hänen edustamansa kasvatustyyli olisi ainoa tapa, jolla lapselle kehittyy hyvä itsetunto. Chuan menetelmälle on olemassa vaihtoehto, joka ei jätä lapsia itsevarmoiksi hermoraunioiksi.

Lasta tulee rakastaa ehdoitta.

Kasvatustieteilijä Alfie Kohn esittää loistokirjassaan Unconditional Parenting pitkälti Chuan näkemyksen peilikuvan. Siinä, missä Chua asettaa äidinrakkautensa ehdoksi hyvin soitetun pianoläksyn tai matematiikan kokeen kymppituloksen, esittää Kohn, että lapsen itsetunnon ja hyvinvoinnin taustalla on nimenomaan vankkumaton luottamus siihen, että kävi miten kävi, häntä rakastetaan aina.

Kohn vie näkemyksensä jopa niin pitkälle, ettei lasta tulisi edes rangaista tai palkita: ulkoisilla motivaattoreilla lapsi oppii vain tavoittelemaan palkintoa ja välttämään rangaistusta. Näin hän menee aina sieltä, missä rima on matalin. Riittävän tehokkailla rangaistuksilla lapsi oppii toki toimimaan tehokkaasti – mutta täysin riippumatta siitä, mihin oma temperamentti ohjaisi. Tästä seuraa nopeasti masennuskierre. Jos lapsi sen sijaan toimii oman temperamenttinsa mukaan ja tekee vanhempien kannustamana juuri niitä asioita, joista hän pitää kaikkein eniten, hän oppii niissä erinomaiseksi – ja saavuttaa siis saman itseluottamuksen kuin Chuankin mallissa.

Kovan kurin ja ehdottoman rakkauden ero liittyy myös siihen, minkälaisia onnistujia lapsista kasvaa. Täyden kympin tavoittelu opettaa mukautumaan tehokkaasti olemassa olevaan yhteisöön. Tiikeriäiti kasvattaakin tulevat Yalen lakimiehet ja Harvardin bisnesketut. Oman kutsumuksen ja temperamentin seuraaminen ja lapsen omien valintojen ehdoitta tukeminen ohjaavat lasta puolestaan rikkomaan rajoja ja kokeilemaan turvassa uutta. Tästä syntyvät tulevaisuuden Einsteinit ja Steve Jobsit.

Ei silti, että lapsen tulisi kasvaa sen enempää lakiketuksi kuin huippufyysikoksikaan. Pääasia, että hän saa kasvaa juuri sellaiseksi, joka hän on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ja niin, että hän tietää tulevansa rakastetuksi, kävi miten kävi. Menestys riittää vain niin pitkälle. Itsetunnon vankkumattomin perusta tulee kokemuksesta siitä, että tapahtui mitä tahansa, äidin ja isän rakkaus ei koskaan lopu.

Tiikeriäiti ja lohikäärmeäiti tappelivat – kumpi voitti?

Yalen yliopiston lakitieteen professori Amy Chua kohautti maailmaa muutama vuosi sitten julkaistulla kirjallaan Tiikeriäidin taistelulaulu. Kirjassa Chua esittää, että kiinalaiset äidit ovat ylivertaisia länsimaisiin pullamössöäiteihin verrattuna, koska he pitävät kovalla kurilla huolen siitä, että lapsista kasvaa menestyjiä. Chuan äärimmilleen viedyt kasvatusmenetelmät herättivät syystä keskustelua.

Vaikka Chuan menetelmät ovat pöyristyttäviä tuntikaupalla jatkuneesta pianonsoittopakosta lasten nimittelemiseen, on Chuan länsimaista kasvatusta vastaan kohdistuvalla kritiikillä kuitenkin myös pohjaa. Jos mukuloiden annetaan mellastaa miten sattuu, kasvaa lapsista helposti epävarmoja. Länsimainen paapomiskulttuuri ei siis sekään vaikuta parhaalta tavalta kasvattaa lapsia.

Chuan menestykseskeinen tapa käsitellä kasvatusta on kuitenkin aseteltu oikeastaan aika merkillisellä tavalla. Chuan suurin ongelma on se, että hän nostaa lasten suoriutumisen kasvattajan keskeiseksi huolenaiheeksi.

Mutta onko lasten menestys vanhemmuuden paras mitta?

New York Timesissa julkaistiin puolisen vuotta sitten Santa Fe:n yliopiston professori Emily Rappin koskettava artikkeli nimeltä ”Huomioita lohikäärmeäidiltä”. Siinä alun perin Chuan tapaan lapselleen huippu-uraa suunnitellut menestyjä-äiti sai kuulla, ettei hänen lapsensa eläisi kolmevuotiasta vanhemmaksi. Koko suhde lapseen muuttui radikaalisti. Nyt haaveet Harvard-paikasta ja huippuduunista haihtuivat ilmaan. Jäljelle jäi vain nykyhetki. Jokainen lapsen kanssa vietetty hetki muuttui korvaamattomaksi aarteeksi, jota lohikäärmeäiti syleilee koko olemuksellaan.

Tiikeriäiti koulii lapsistaan huippumenestyjiä vaikka heidän oman hyvinvointinsakin kustannuksella. Lohikäärmeäiti ei katso tulevaisuuteen. Hän arvostaa joka ikistä hetkeä, joka hänelle on lapsensa kanssa suotu. Lohikäärmeäiti rakastaa lastaan ehdoitta, riippumatta siitä, miten hän tulee pärjäämään elämässään, oli se minkä mittainen tahansa. Viime kädessä pienet hetket ovat kaikki, mitä meille lastemme kanssa annetaan.