Paha, paha Omena

Steve Jobs kuoli viime viikolla. Ei kestänyt montaakaan tuntia, kun korppikotkat jo löysivät haaskan. Samalla kun verkko täyttyi surunvalittelusta, säntäsivät bloggaajat ja toimittajat nostamaan esiin myös Applen “pimeän puolen”.

Suosituin argumentti on väittää, että Apple riistää kiinalaisia työntekijöitä Foxconn-tuotantolaitoksessaan, jossa työläiset ovat päätyneet jopa itsemurhaan epäinhimillisten olosuhteiden takia. Tämä argumentti on tosi: Foxconnissa työolosuhteet ovat tutkimusten mukaan kaameat. Samalla se on kuitenkin myös täyttä hölynpölyä.

Ensinnäkin, Foxconn ei ole Applen tuotantolaitos. Se on monikansallinen yritys, jolle ovat Applen ohella ulkoistaneet tuotantonsa myös muiden ohella Microsoft, Nintendo, Intel, Amazon – ja Nokia. Toisekseen, kun katsotaan Foxconnin itsemurhatilastoja, ne ovat itse asiassa pienemmät kuin Kiinan valtaväestön. Kyse on samasta ilmiöstä, kuin “pedofiilipappien” tapauksessa: kun tarkastellaan pientä otosta ilman suhdelukua suurempaan väestöön, näyttävät siinä tapahtuvat poikkeamat korostuvan.

Mutta kolmanneksi – ja tämä kohta on nähdäkseni tärkein – tämä argumentaatio sivuuttaa kokonaan tosiseikan, josta eivät ole vastuussa vain suuryritykset, vaan joka ikinen meistä.

Länsimainen kulttuuri perustuu yhä orjatyölle.

Joka ikinen yritys, joka on ulkoistanut tuotantonsa itään perustuu käytännössä ihan samanlaiseen toimintamalliin, kuin se, johon turvautui Afrikan tulokkaita puuvillaplantaaseillaan riistänyt etelävaltiolaisen ketku. Ja käytännössä tämä tarkoittaa joka ikistä yritystä, joka tuottaa mitään fyysisiä tuotteita. Jopa lempilenkkarivalmistajani Karhu siirsi taannoin tuotantonsa Virosta Kiinaan.

Idässä työolosuhteet ovat pitkälti samanlaiset kuin 1800-luvun orjilla. Me olemmekin kätevästi ulkoistaneet koko orjuuden, jotta se ei rumentaisi meidän omaa maisemaamme. Kun se tapahtuu jossain kaukana, sitä ei tarvitse ajatella.

Mutta Apple-argumentaatiolla on vielä pimeämpi puoli kuin se, että menestyjää nyt pitää vaan päästä tavalla tai toisella nokkimaan. Suurin ongelma tässä on se, että kun lehdet kirjoittavat siitä, miten elektroniikkajätti riistää työläisiään, me saamme kätevästi syyllisen. Kun voimme ajatella, että “kyllähän Applen pitäisi tehdä asialle jotain”, meidän ei tarvitse. Kun voimme osoittaa jotakuta sormella, meidän ei tarvitse enää tuntea tunnontuskia kaukoidän riistämisestä.

Tosi asiassa joka ikinen meistä on syyllinen Foxconnin tapahtumiin. Vaikka et omistaisi ainuttakaan elektronista härpäkettä, elät kuitenkin kulttuurissa, jonka koko infrastruktuuri perustuu näille rakenteille. Pakoon pääsee vain tekemällä Linkolat: muuttamalla metsän keskelle ja kaatamalla ja keräämällä oman lounaansa.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö tästä asiasta pitäisi puhua – ja etenkin, etteikö sille pitäisi tehdä jotain. Tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei meidän kannata haaskata aikaa syyllisten etsimiseen. Ennemminkin meidän kannattaa pysähtyä miettimään, mitä me voisimme tehdä, jotta Foxconnin ja muiden idän tuotantolaitosten olosuhteita saataisiin kohenemaan.

Erityisesti meidän kannattaisi miettiä, olisimmeko sittenkin valmiit maksamaan iPhonestamme tuhatkunta euroa – tai Nokian peruskännykästä pari sataa. 1990-luvun lopussa Apple oli viimeisiä amerikkalaisia elektroniikkavalmistajia, jotka siirsivät tuotantonsa USA:sta itään. Eettiset ja laadulliset standardit eivät kestäneet siinä vaiheessa, kun hintatasollaan itsensä marginaaliin ajanut yritys oli menossa konkurssiin.

In memoriam Steve Jobs 1955–2011

Keskiviikkona 5. lokakuuta 2011 maailma menetti hyvän miehen. Applen perustaja ja pitkäaikainen pääjohtaja Steve Jobs hävisi viimein vuosia kestäneen kamppailunsa syövän kanssa. Jobsia kiiruhdettiin jo vertaamaan suuriin 1800- ja 1900-lukujen suuriin innovaattoreihin Edisoniin ja Einsteiniin – ja syystä. Jobsin ainutlaatuinen ja tinkimätön näkemys ja lahjakkuus ovat muuttaneet maailmaa pysyvästi.

Steve Jobs oli visionääri, joka osasi hyödyntää laajaa osaamistaan monipuolisesti edistääkseen ihmiskunnan hyvinvointia. Applen alkuperäinen visio olikin: “To make a contribution to the world by making tools for the mind that advance humankind.” – Antaa panos maailmalle tekemällä mielen työkaluja, jotka edistävät ihmiskuntaa. Jobs ei epäröinyt soveltaa villejäkään ideoita innovaatiotyössään. Tietokoneet saivat aikanaan kirjasintyypit siksi, että Jobs oli opiskellut collegesta pois jäätyään kalligrafiaa.

Steve Jobs oli myöskin ainutlaatuinen liikemies. Hänen pelisilmänsä yhdistettynä peräänantamattomuuteen ja tinkimättömyyteen nosti Applen monien vastoinkäymisten kautta lopulta pörssiarvolla mitattuna maailman arvokkaimmaksi yritykseksi.

Steve Jobs ei kuitenkaan ollut vain visionääri ja liikemies. Jobs oli ennen kaikkea intohimoinen ihminen, joka suhtautui kaikkeen tekemiseensä suurella rakkaudella. Jobs oli ymmärtänyt jo varhain, ettei elämässä ratkaise maine ja mammona. Tärkeintä on löytää ne asiat, joilla on eniten merkitystä. Vuonna 2005, vuosi syöpädiagnoosinsa jälkeen, Steve Jobs piti koskettavan puheen Stanfordin yliopiston valmistujaisjuhlissa. Puheen otsikko on: “Kuinka elää, ennen kuin kuolet.” Puheessa Jobs totesi näin:

Sinun täytyy löytää se, mitä rakastat. Tämä pätee niin työhösi kuin rakastajiisikin. Työsi on suuri osa elämääsi, ja ainoa tapa olla todella tyytyväinen työhösi on tehdä upeaa työtä. Ainoa tapa tehdä upeaa työtä on tehdä työtä, jota rakastat. Jos et ole löytänyt sitä vielä, jatka etsimistä – äläkä tyydy vähempään. Kuten kaikissa sydämen asioissa, tiedät heti, kun löydät sen. Ja kuten kaikissa upeissa suhteissa, tämäkin vain paranee vanhetessaan. Jatka siis etsimistä – älä tyydy vähempään, kuin mitä juuri sinä ansaitset.

Steve Jobs eli niin kuin opetti. Elämällään hän rikasti lukemattomien muiden ihmisten elämää ennennäkemättömällä tavalla. Samalla hän antoi myös huikean esimerkin siitä, minkälaista ihmiselämä voi parhaimmillaan olla

Steve Jobs, kiitos huikeasta panoksestasi ihmiskunnalle. Me muistamme sinua.

Opi epäonnistumaan

Piilaakson sarjayrittäjäguru Steve Blank vieraili muutama viikko sitten Suomessa. Hän ihmetteli suomalaisten kielteistä suhtautumista konkurssiyrittäjiin. “Tiedättekö, miksi Piilaaksossa kutsutaan konkurssin tehnyttä yrittäjää?” Blank kysyi suomalaisyleisöltä ja vastasi sitten itse: “Kokeneeksi yrittäjäksi.”

Ainoa tapa epäonnistua on olla yrittämättä.

Käsitys siitä, että epäonnistumisten edessä pitäisi lannistua perustuu pitkään vallalla olleeseen reaktiiviseen tapaan suhtautua elämään. Ihmiset odottavat, että taivaalta tupsahtaisi syliin unelmaelämä, että lottorivi osuisi oikeaan, että unelmien puoliso tulisi soittamaan ovikelloa. Oma elämä on syntyperän ja geenien määräämä, eikä kurjuus muuksi muutu, vaikka tekisi mitä.

Aggressiivisella odottamisella ei kuitenkaan synnytetä muuta kuin loputonta turhautuneisuutta. Turhautuneisuutta on puolestaan helppo purkaa hakemalla sitä, mikä on pielessä elämässä: valittamalla kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja mikäpä itsesäälissä rypemistä siivittäisikään enemmän kuin vastoinkäyminen?

Brittiprofessori Richard Wisemanin tutkimuksissa kävi kuitenkin ilmi, että onnistumisessa ratkaisevassa asemassa on nimenomaan tapa suhtautua vastoinkäymisiin. Jos epäonnistumisen edessä jää surkuttelemaan, on todennäköistä, että homma on sitten siinä. Jos sen sijaan takapakin ottaa oppimiskokemuksena, on vain ajan kysymys, että pelinappulat saadaan oikeaan järjestykseen ja tuloksena on läpimurto.

Vaikka olisit kuinka parantumaton optimisti tahansa, sapettavat epäonnistumiset silti vietävästi. Siksi onkin hyvä opetella jonkinlainen menetelmä, jolla saat epäonnistumiset käännettyä nopeasti oppimiskokemuksiksi. Itse käytän menetelmää nimeltä erehdysten hallinta. Se toimii seuraavasti.

Kun homma menee puihin, kirjoita aluksi ylös mitä tapahtui ja mikä johti vastoinkäymiseen. Ota vastuu omasta törttöilystäsi, jos siihen on syytä. Kirjoita ylös kaikki myötähäpeää aiheuttavat yksityiskohdat hammasta purren.

Kirjoita sitten ylös, miten voit ensi kerralla välttää tämän tyyppisen mokan. Luonnehdi positiivisia ratkaisumalleja siitä, miten asia menee ensi kerralla paremmin. Jo tämän harjoituksen jälkeen on parempi olo. Samalla synnytät uudenlaisia toimintamalleja, joiden avulla siivoat elämästäsi vastoinkäymisiin johtavia toimintamalleja säännönmukaisesti pois. Lopulta et voi kuin onnistua.

Niin kuin anonyymi nokkelikko on joskus todennut: ”Everything will be OK in the end. If it’s not OK, it’s not the end.”

PS. Viikon päästä 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tutustu päivään tarkemmin täältä.

Tee, Taltioi, Toista: onnistumisen kaava

Muutama viikko sitten olin säntäämässä kiireellä kotoa palaveriin. Vaimoni antoi mukaan kolme roskapussia kouraan samalla kun suorin autolle. Toisessa kädessäni oli sateenvarjo ja toisessa roskapussit.

Suurin piirtein leikkipihan kohdalla tajusin, ettei nimettömässäni roikkuva biojätepussi tule selviytymään roskakatokselle asti: sormiparan voimat eivät vain riittäisi. Yritin vielä tsempata hetken hampaat irvessä – turhaan. Juuri ennen kuin pussi mätkähti banaaninkuorineen keskelle lasten leikkipihaa keksin kuitenkin ujuttaa pussin kahvan alle pikkusormen henkihieverissä pinnistelevän nimettömän seuraksi. Eeppinen koitos päättyi onnellisesti: roskat päätyivät roskiin ja ehdin vielä palaveriinkin ajoissa.

Jos löydät itsesi kuopasta, lakkaa kaivamasta.

Meillä Suomessa korostetaan usein sisua ja ahkeruutta. Tosi asiassa pelkällä sisulla ei pääse pitkälle. Onnistumiseen tarvitaan sisua – ja toimiva strategia. Usein vastoinkäymisen kohdatessa ei itse asiassa kannata edes tsempata: tsemppaaminen puristaa viimeiset voimavarasi pihalle. Ja tällöin ei jää enää virtaa uuden strategian löytämiseksi.

Maailman huipputekijät Edisonisa Einsteiniin ovat käyttäneet yksinkertaista menetelmää parhaan strategian löytämiseen. Roskapussiepisodi innoitti minut kiteyttämään menetelmän kirjainlyhenteeseen TTT: Tee, Taltioi, Toista. Jos muuri on yhdestä kohtaa liian paksu, ei kannata hakata päätä seinään. Sen sijaan kannattaa tutkia, pääseekö yli tai ympäri, vai pitääkö lähteä hakemaan köyttä ja koukkua rautakaupasta.

Monesti toimivaa strategiaa ei kuitenkaan keksitä tuosta vain. Tämän takia onkin tärkeää tarttua heti toimeen. Jos homma toimii – hyvä niin. Mutta jos menee puihin, älä lannistu, vaan taltioi tapahtuman käänteet. Kirjoita ylös, mitä yritit, mitä tapahtui, mikä meni pieleen, ja miten teet seuraavalla kerralla paremmin. Toista sitten toimesi uuden strategian turvin. Vastoinkäymisten selättämiseen voit käyttää vaikkapa erehdysten hallinta -menetelmää.

Mies ja leijona

Mies ja leijona matkasivat yhdessä metsän siimeksessä.* Pian he tulivat patsaan luo. Patsas esitti miestä leijonan kimpussa. Mies sanoi: “Katsopas kuinka vahvoja me ihmiset olemme! Selätämme jopa viidakon kuninkaan!”

Leijona vastasi: “Patsaan on tehnyt ihminen. Jos me leijonat osaisimme pystyttää patsaita, näkisit ihmisen leijonan hampaissa.”

Tarina toimii, kunnes toinen kerrotaan.

* Tarina on peräisin Aisopoksen eläinsaduista.

Miten Halla-aholaisuuteen pitäisi suhtautua?

Sain maanantain blogipostaukseen Facebookissa kommentin, jossa kirjoittaja ihmetteli, miten käy, jos Jussi Halla-aho ja hänen kannattamansa äärioikeistolainen ajattelutapa pääsevät valtaan käyttämällä likaista retoriikkaa. Nähdäkseni ratkaisu ei voi kuitenkaan olla vaientaa Halla-ahoa kannattajineen. Ilman sananvapautta elämme jo diktatuurissa.

Mutta jos oma arvomaailma ei lankea yksiin Halla-aholaisten kanssa, mitä sitten pitäisi tehdä?

Ensinnäkin on syytä miettiä, mistä Halla-aholaisuus oikeasti johtuu. Miksi ihminen voi niin huonosti, että ainoa tapa selviytyä on lähteä hakemaan syyllistä keinotekoisesti jostain muualta kuin omasta elämästä? Nähdäkseni tilanne on se, että meillä on Suomessa satoja tuhansia suunnattoman turhautuneita ihmisiä. Ratkaisu ei voi olla näiden ihmisten vaimentaminen tai syyllistäminen. Sen sijaan meidän pitäisi miettiä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä ihmisillä olisi parempi olla. Mitä me voimme tehdä, jotta Halla-aholle ja hänen kannattajilleen tulisi hyvä mieli?

En usko, että Halla-aholla olisi yhtään sen parempi olo, vaikka Suomi putsattaisiin ääriään myöten ulkomaalaisista. Maahanmuuttokriitikoiden todellinen ongelma kun voi myös olla ihan muualla kuin itse maahanmuuttajissa. Kautta aikain eri näköiset ja kokoiset ovat olleet helppo syntipukki silloin kun itsellä on paha olla. Jos kotona on vaikeaa, on helppo poimia koulun pihalla omiin kynsiin pullukka luokkatoveri. Mutta luokkakaverin töniminen ei viime kädessä tee itselle yhtään parempaa oloa. Ongelmaa täytyy siis lähestyä toiselta kantilta. Miksi niin moni suomalainen voi huonosti – ja mitä voimme tehdä asialle?

Koska tähän ikuisuusongelmaan on tuskin olemassa yhtä helppoa ratkaisua, on poliittisen ilmapiirin kehittämiseksi tärkeää myös vahvistaa Halla-aholle vastakkaista positiota. Näin saisimme aikaiseksi terveempää ääriasetelmien välistä keskustelua. Tällä hetkellä meiltä puuttuu tyystin vihervasemmistolaisiin arvoihin nojaava vahva ja karismaattinen poliitikko, joka voisi edes unelmoida Halla-ahon mittakaavan kannatusmääristä.

Radikalisoitu maahanmuuttokriittisyys on saanut kasvonsa Halla-ahossa. Sen sijaan Halla-aholaisuuden vastustajat tarvitsisivat omiin riveihinsä yhtä karismaattisen ja samalla tavalla ymmärrettävästi yhden ajatuksen ympärille rakentavan johtohahmon. Suomi on saanut George W. Bushinsa. Nyt tarvitsemme oman Barack Obaman.

Viime kädessä nurina siitä, että “nuo sanovat asiat väärin” ei johda minkäänlaiseen kehitykseen. Jos ihmisillä on paha olla, heidän pitää antaa myös sanoa sen julki haluamallaan tavalla. Tässä Perussuomalaiset ja erityisesti Halla-aho ovat tehneet esimerkillistä työtä. Mutta se ei tarkoita sitä, että meidän pitäisi rakentaa yhteiskuntamme tuon pahan olon ympärille. Päin vastoin, nyt kun tiedämme mistä tuulee, on aika panna töpinäksi. Miten rakennamme tästä valtiosta yhdessä tuumin parhaan mahdollisen paikan elää?

Jussi Halla-ahon likainen retoriikka

Teologi Antti Mustakallio kirjoitti hiljan Hyvejohtajuus-blogiin erinomaisen analyysin ajankohtaisen poliittisen kiistakapulan Jussi Halla-ahon retorisesta ilmaisusta. Mustakallio kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että Halla-aho on monella tavalla erinomainen kielenkäyttäjä, jonka ilmaisu on usein oivaltavaa sekä älyllisesti että tunteellisesti. Valitettavasti Mustakallio jätti kuitenkin tekstissä tyystin huomiotta sen tosiasian, ettei retoriikkaa voi koskaan arvioida pelkästään sen älyllisyyden tai tunteellisuuden nojalla.

Kielenkäyttöön liittyy myös aina eettinen ulottuvuus.

Aristoteleen retorinen analyysi pitää sisällään kolme ulottuvuutta: nämä ovat ethos, eli luonne, pathos, eli tunne ja logos, eli järki. On mielenkiintoista, että Mustakallion kirjoitus, joka osoitti Halla-ahon vahvuuden sekä tunne- että järkiakselilla jättää tyystin huomioimatta retoriikan tärkeimmän ulottuvuden: eettisen luonteen.

Retoriikkaa voidaan luonnehtia eettisesti likaiseksi tai puhtaaksi. Puhdas retoriikka tarkoittaa sitä, että puhuja ilmaisee asiansa mahdollisimman suoraan ja lukijaa tai kuulijakuntaa huomioiden. Eettinen puhuja pyrkii pitämään itse huolen siitä, ettei häntä ymmärretä väärin. Hän käyttää retorisia tehokeinoja taiten, mutta tarkoituksenmukaisesti. Eettinen puhuja pyrkii sanomaan asiat niin kuin ne ovat, ja asettaa sanomansa myös toisten kriittisen tarkastelun alaiseksi.

Retoriset menetelmät tarjoavat kuitenkin valtavan paljon mahdollisuuksia eettiseen väärinkäyttöön. Tästä syystä monet älyköt ovat kautta aikain olleetkin kriittisiä erityisesti retoriikan tunneulottuvuutta kohtaan. Klassiset filosofit, kuten Platon ja Petrus Ramus, halusivat julistaa koko retoriikan pannaan sen tarjoamien epärehellisten vaikutusmahdollisuuksien tähden.

Likainen retoriikka on ollut pitkään arkipäivää amerikkalaisessa oikeistopolitiikassa. Republikaanipuolueen vaalikampanjat hyödyntävät häikäilemättä retorisia vaikutuskeinoja ja saavat esimerkiksi pelottelemalla ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla. Kieli kun ei toimi loogisesti, vaan kielelliseen ilmaisuun liittyy aina tunnelataus. Tätä retoriset nokkelikot käyttävät usein häikäilemättä hyväkseen.

Likaista retoriikkaa on esimerkiksi haloefektin eli tunnekokemuksen tarttuvuuden valheellinen hyödyntäminen. Haloefektiä hyödynnettiin taiten USA:n viime presidentinvaalikampanjassa. Republikaanien TV-kampanja toitotti joka puolella, että “Obama on terroristi”. Samat republikaanit vastasivat kyllä suoraan kysyttäessä, ettei Obama tietenkään mikään terroristi ole, mutta että hän on joskus ollut jossain tekemisissä jonkun kanssa joka ehkä oli joskus terroristi. Näin republikaanit petasivat itselleen puhtaat paperit, mutta viestin retorinen teho oli selvä: kysyttäessä iso osa amerikkalaisista muisti vain viestin Obaman terroristikytköksistä.

Nyt likainen retoriikka on rantautunut myös Suomeen. Voimakas, lähes valheellinen kärjistäminen ja sen välitön peruuttaminen kiistettäessä on klassinen likaisen retoriikan tehokeino. Tässä väittämän pikainen poisvetäminen pelastaa puhujan valheellisuussyytökseltä. Mutta ihmismieleen jää kytemään jo sanottu tunnelatautunut ajatus. Voimakkaasti tunteisiin vetoava viesti kun painuu ihan tutkimuksienkin mukaan mieleen latteaa “ei se nyt ehkä ihan niin mennytkään” -takaisinvetoa paremmin. Jos siis esitetään uhkavaatimuksia Rosa Meriläisen, Tehtaankadun homon tai kreikkalaisten hyvinvoinnista, ja vedetään ne sitten takaisin “ironiana”, on vahinko jo tapahtunut. Ihmiset ymmärtävät mitä ymmärtävät – sitä ei jälkiselittely yleensä muuksi muuta.

Kirjoittaja on aina vastuussa sanoistaan. Sanat jäävät elämään omaa elämäänsä ja synnyttävät uudenlaisia asenteita ja ajatuksia. Sanat eivät ole koskaan vain sanoja, vaan ne ovat myös uuden toiminnan alkukimmokkeita, kuten Cato vanhempi osoitti yli kaksi tuhatta vuotta sitten. Hän lopetti jokaisen puheensa iskulauseeseen “muuten olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava”. Lopulta Roomassa nousi voimakas Karthagon vastainen liike, ja kaupunki poltettiin maan tasalle.

Halla-aho on ilman muuta mestarillinen kirjoittaja, jos tekstiä arvioidaan sen argumentatiivisen sisällön tai tunnelatauksen nojalla. Mutta Mestarin ethos on likainen. Kehottamalla ihmisiä väkivaltaan Halla-aho käyttää kieltä eettisesti väärin, tarkasteli asiaa miten tahansa: joko hän tarkoittaa aidosti sitä, mitä sanoo, tai hän käyttää yllä linjattua likaista retoriikkaa. Kumpikaan tulkinta ei pidä eettisesti vettä.

Oli miten oli, tästä ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä siitä, että Halla-aho pitäisi vaimentaa. Päin vastoin, on erinomaisen hyvä asia, että hän on nostanut pitkään vaiettuja teemoja julkiseen keskusteluun.

Oli Halla-ahon retoriikka kuinka likaista tahansa, on hänellä oikeus ilmaista itseään haluamallaan tavalla. Siinä vaiheessa, kun alamme sanella, mitä saa sanoa ja mitä ei, elämme jo diktatuurissa. Kuten Voltaire on sanonut: “En ole kanssasi samaa mieltä mistään, mitä sanot – mutta puolustan henkeni uhalla oikeuttasi sanoa sen.”

Avaruuden värit ja tiede mediassa

Tieteellisen tutkimuksen tulokset muuttuvat monesti kovin erilaisiksi siinä vaiheessa, kun ne julkaistaan valtamediassa. Kenties mielenkiintoisin tieteellinen mediavääristymä löytyy tähtitieteen parista. Siinä missä valtavirtamedia julkaisee upeita värikylläisiä otoksia kosmoksen kauneudesta, on kuvat todellisuudessa otettu mustavalkokameralla. Väritys tehdään jälkikäsittelyssä Photoshop-ohjelmalla.

Väreillä on toki tieteellinen perusta – ne perustuvat tämänhetkiseen ymmärrykseen siitä, miltä vaikkapa tämä tähtisumu näyttäisi, jos näkisimme sen paljaalla silmällä. Värikuvia näistä avaruuden ihmeistä ei kuitenkaan ole – vaan kyse on viime kädessä taiteilijan näkemyksestä.

Tieteen avoimuus ja internet

Tieteen ideaali on tuottaa avoimia tuloksia. Tästä huolimatta tieteen tuloksia julkaisevat lehdet repivät artikkeleistaan kosmisia kiskurihintoja. Ongelma on merkittävä akateemiselle maailmalle, puhumattakaan siitä, että monet tieteelliset tulokset ovat yliopistojen ulkopuolella toimivien ei-akateemisten maailmantutkijoiden ulottumattomissa. Ratkaisua haetaan open access -julkaisuista, joihin tieteilijät voivat – maksua vastaan – tarjota tuloksiaan muiden luettaviksi. Toistaiseksi tämä vaihtoehto ei ole kuitenkaan ottanut oikein tuulta siipiinsä.

Toinen vaihtoehto löytyy piratismista. Hiljattain Aaron Swartz onnistui lataamaan hulppeat 4.8 miljoonaa akateemista artikkelia suositusta JSTOR-palvelusta. Seurauksia puidaan oikeussalissa. Tieteen Pirate Bayta odotellessa on internetiin onneksi noussut myös lukuisia uusia tiedon saarekkeita, joilta tuoreinta tietoa saa ihan laillisesti, kiikuttamatta silti viimeisiä pennosiaan ahneiden lehtitalojen taskuun.

Huippuyliopistot Cambridgesta Yaleen, Berkeleysta Stanfordiin ovat alkaneet julkaista luentosarjojaan ilmaiseksi verkossa. Applen sponsoroimasta loistavasta iTunesU-palvelusta voit ladata maksutta kokonaisia vuosikursseja haluamastasi aiheesta. Periaatteessa voit ottaa omatoimisesti haltuun vaikkapa kokonaisen Stanfordin tai Berkeleyn tutkinnon oppiaineksen. Tämä on todellista tiedon demokratiaa.

Myös Academic Earth -palvelu tarjoaa lukuisia tasokkaita luentoja ja luentosarjoja, joiden avulla voit laajentaa tietojasi ja osaamistasi. Samaan aikaan kuulut TED-videot levittävät kansantajuisessa muodossa huipputieteilijöiden upouusia tutkimustuloksia parinkymmnenen minuutin lennokkaissa videoluennoissa. TED-videoiden avulla voit tutustua niin taloustieteeseen kuin kvanttimekaniikkaankin.

Yksittäiset tieteentekijät julkaisevat myös nykyään niin sanotun itsearkistointiklausuulin nojalla omia papereitaan: on tosin jotenkin tragikoomista, että vasta nyt on saatu tapeltua pystyyn pykälä, jonka nojalla ilmaiseksi oman hengentuotteensa lehtitalolle luovuttanut tutkija saa jakaa sitä myös itse ilman oikeussalin pelkoa. Samaten nettiin on ilmestynyt lukuisia kokoomasivustoja, jotka niputtavat yhteen valtavan määrän merkittäviä tekijänoikeuden ulkopuolelle jääneitä läpimurtoartikkeleita. Esimerkiksi Christopher Greenin Classics in the History of Psychology on kerrassaan lyömätön tiedonlähde.

Myös Stanfordin yliopiston ylläpitämä Stanford Encyclopedia of Philosophy kokoaa yhteen varsinaisen filosofisen tiedon aarreaitan. Ensyklopediaan on valikoitu maailman huippuosaajien tarkkanäköisiä papereita laajalti eri filosofian osa-alueilta – ja kaikki ilmaiseksi.

Lopuksi, monet läpimurrot tulevat ilmi ensimmäistä kertaa sosiaalisen median kautta. Yliopistojen ja tieteentekijöiden Twitter-syötteistä käy ilmi läpimurtotuloksia jo kauan ennen kuin ne löytävät tiensä lehden sivuille. Ja tiedeblogit ja –portaalit kokoavat yhteen päivittäin uudet ilmestyneet tulokset.

Vaikka pääsy itse alkuperäisartikkeleihin onkin yhä ajoittain hankalaa, alkavat tieteen tulokset olla viimein aidosti avoimia. Tulokset ovat yhä useammin kaikkien saatavilla, ja mikä parasta, vieläpä yhä useammin sellaisessa muodossa, ettei niitä ymmärtääkseen tarvitse olla triplatohtori. Internet on tuonut todellisen tieteellisen avoimuuden askeleen lähemmäs todellisuutta.

Maailman röyhkeimmät kapitalistit

Maailma kiikkuu finanssikriisin partaalla, kokonaiset maat ovat vaarassa joutua konkurssiin, ja pankkipomot käärivät yhä isompia bonuksia. Ketkä ovat tämän sotkun röyhkeimpiä kapitalisteja? Libertaristista idealismia ajavat poliitikot? Ahneet pankkiirit? Uraputkessa kiitävät pörssimeklarit? Sen nojalla arvioituna, kuka hyötyy vastikkeetta toisen työpanoksesta, löytyvät maailman röyhkeimmät kapitalistit aivan muualta: tieteellisen lehdistön piiristä.

Tiede perustuu avoimuuden ideaaliin. Tieteellisen tutkimuksen tulokset ovat – ainakin ideaalisesti – jokaisen saatavilla. Tästä huolimatta tieteelliset julkaisut sotivat räikeästi tätä perusajatusta vastaan.

Tieteelliset lehdet myyvät riistohinnoilla yhteiskunnan miljoonilla tuotettuja tutkimuksia, joista ne eivät maksa tekijöille penniäkään.

Tietääkseni millään muulla alalla ei ole syntynyt näin vääristynyttä ansaintamallia. Kummelin Speedy ja Saku -sketsistä tuttu slogan ”artisti maksaa” kalpenee akateemisen julkaisukulttuurin rinnalla. Tiedettä tuotetaan verorahoilla pyörivien yliopistojen siipien suojissa. Tutkijat työstävät koeasetelmiaan apurahoilla, projektirahalla tai virkansa turvin. Tulokset kirjataan tieteellisiin artikkeleihin. Mutta siinä vaiheessa, kun artikkelit tulisi saattaa yleiseen tietoisuuteen, tulee mutkia matkaan.

Arvostetuimmat jättijulkaisijat kuten Elsevier, Springer ja Wiley kilpailuttavat räikeästi tutkimustuloksia. Esimerkiksi filosofisia julkaisuja arvottavan ESF:n julkaisulistan A-sarjaan luokiteltuun julkaisuun artikkelin saaminen on tieteellinen lottovoitto. Siksi tutkijat toisensa jälkeen lähettävät artikkeleitaan julkaistaviksi siinä toivossa, että A-lehti, tai edes B-sarjalainen ne sivuilleen huolisi. Julkaisun saaminen on niin suuri meriitti, ja niin merkittävässä roolissa esimerkiksi virkojen hakemisessa, ettei tutkija itse edes kuvittele saavansa läpi menneestä paperista palkkiota. Maine ja kunnia riittää. Ja ilman kyynäränvarren mittaista julkaisuluetteloa on viran saannista turha edes haaveilla.

Kun artikkeli on saapunut toimitukseen, lähettää toimittaja sen eteenpäin vertaisarvioijille. Nämä akateemiset raskassarjalaiset lukevat artikkelin läpi ja arvioivat, kannattaako sitä julkaista. Vertaisarvioijillekin maksetaan tavattoman harvoin palkkaa: myös vertaisarvioijan pesti Elsevierin tai Springerin huippujulkaisussa kun näyttää huiman hyvältä ansioluettelossa.

Lopulta läpi menneet julkaisut painetaan paperilla ja laitetaan eteenpäin. Ja tässä kohtaa homma muuttuu rumaksi. Akateemisen huippujulkaisun ostaminen kun maksaa usein kymmenistä satoihin euroihin per läpyskä. Huippuluokan lääketieteellisen julkaisun vuosikerta maksaa pahimmillaan yli kymppitonnin.

Julkaisijat perustelevat huikeita kulujaan jakelulogistiikan ylläpitämisellä ja arvointiverkostojen rakentamisen raskaudella. Mutta entäs sitten, kun tieteellinen artikkeli julkaistaan netissä? Yksi ainoa kymmensivuinen artikkeli maksaa kymmeniä euroja netistä ladattuna.

On täysin posketonta, että samat ihmiset, jotka tarjoavat omaa hengentuotettaan ilmaiseksi lehdille julkaistavaksi joutuvat maksamaan lehden artikkeleista kymmeniä euroja pystyäkseen tuottamaan tieteelliset tuloksensa. Usein maksusta huolehtii kirjasto tai yliopisto – siis sama taho, joka rahoittaa tutkimuksen. Mutta joka ikistä lehteä ei mikään taho pysty tilaamaan. Silloin tutkijalla on siis vain kaksi vaihtoehtoa: kaivaa kuvetta tai turvautua piratismiin.

Tieteellisten julkaisijoiden kannattavuusaste on käsittämätön: se lähentelee parhaimmillaan 50 prosenttia. Yllä sanotun valossa tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. Lehdet saavat materiaalinsa sekä tuotettua että arvioitua maksutta. Kulut koituvat usein pienehkön toimituksen kuukausipalkoista sekä jakelulogistiikasta. Akateemisen prestiisinsä valossa lehdet pystyvät kuitenkin kiskomaan käsittämättömiä hintoja irtonumeroistaan.

Samaan aikaan akateeminen maailma kärvistelee ongelman kanssa. Verkkoon on pystytetty avoimia jakopalveluita, joihin tutkijat voivat ladata artikkelinsa vertaisarvioitaviksi. Tieteen Titanic kääntyy kuitenkin hitaasti. Professuureja jaettaessa CV, jossa ei ole ainakin muutamia Elsevier- tai Springer-julkaisuja lentää kaaressa ö-mappiin sen enempiä vertaisarvoimatta.

Tieteen avoimuus on kuitenkin erittäin tärkeä ideaali. Mitä jos tutkijalta jää juuri kriittinen lenkki puuttumaan Wileyn holviin kätketyn löydöksen ansiosta, eikä apurahalla kitkuttaessa viiden kympin artikkelimaksuun vain ole varaa? Tai mitä kaikkea innostusta tutkijat saisivatkaan, jos tieteen tulokset olisivat aidosti avoimia?

Tieteen avoimuus edellyttää avointa pääsyä kaikkiin tutkimustuloksiin. Vaikka tieteelliset julkaisut pääasiassa toimivatkin tätä ideaalia vastaan, on viime vuosina onneksi syntynyt myös vaihtoehtoisia kanavia tieteellisten tulosten jakamiseksi. Sosiaalinen media ja internetin palvelut iTunesU:sta TED-videoihin tarjoaa pääsyn moniin tieteen läpimurtoihin ilman tuhansien eurojen hintalappua. Tästä lisää keskiviikon kirjoituksessa.