Minkä värinen on sininen?

04/11/2011

Thain kielen sinistä tarkoittava sana oli pitkään kerrassaan merkillinen. Kun olli puhe merestä tai taivaasta, sana tarkoitti sinistä. Mutta muissa yhteyksissä sana tarkoittikin vihreää. Thain kielessä sinistä ja vihreää ei siis pitkään erotettu toisistaan.

Ongelman korjaamiseksi kieleen omaksuttiin lopulta toinen sana kuvaamaan sinistä. Vanhaa sanaa käytetään syvän sinisestä puhuttaessa. Uuden sanan viittauskohteena on taas vaalean sininen. Thain kielessä on siis siirrytty yhdestä sanasta, joka tarkoittaa sinistä ja vihreää kahteen sanaan, jotka tarkoittavat tumman sinistä ja vaalean sinistä.

Mutta minkä värinen sininen sitten on?

”Se oli vitsi”

02/11/2011

22 kommenttia

Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”

Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.

Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.

Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.

Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.

Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.

Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.

Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.

Mitä aivoissa oikeastaan tapahtuu?

31/10/2011

9 kommenttia

Tällä hetkellä meillä on vallalla kaksi valtavirtakäsitystä aivojen roolista ajattelussa. Aivokoulukunnan mukaan ajatukset, kokemus ja peräti minuus sijaitsevat aivoissa.

Ideakoulukunnan mukaan aivot toimivat eräänlaisena ajattelun fyysisenä vastinkappaleena. Ajatukset ovat siis jotain muuta kuin aivotoimintaa – mutta aivot ovat kuitenkin välttämättömät ajattelulle.

Selvästikin aivoja tarvitaan ajatteluun.

Mutta sijaitsevatko ajatukset aivoissa? Yksinkertainen ajatuskoe osoittaa, miten asian laita on. Kun liikutat vasenta kättäsi, aktivoituvat päälakesi tienoilla sijaitsevan motorisen aivokuoren hermoverkot. Toisin sanoen, motorisen aivokuoren aktivaatiot ovat välttämättömät käden liikuttamiselle. Mutta sijaitseeko käden liike aivokuorella? Ei kai nyt sentään.

Samalla tavoin kun ohjaat tarkkaavaisuuttasi esimerkiksi katsoessasi taideteosta, aktivoituvat etuotsalohkosi hermoverkot. Tai kun harjoitat itsereflektiota – ajattelet omaa ajatteluasi – aktivoituu useita eri aivoalueita käsittävä default network. Mutta sijaitseeko tarkkaavaisuutesi otsassasi, tai itserefelektiosi ohimolohkossa ja limibisellä aivokuorella? Ei sen enempää, kuin kätesi liikekään sijaitsee päälaellasi.

Kuten Aristoteles sanoisi, aivotoiminta on välttämätön ehto ajattelulle – mutta se ei ole riittävä ehto. Tämä tarkoittaa sitä, että aivojen täytyy olla kunnossa, jotta ajattelu olisi mahdollista. Mutta yksin aivot eivät vielä riitä ajatteluun.

Ajattelu edellyttää monimuotoisen kulttuurisen vuorovaikutuksen, jossa opit käyttämään kieltä ja viestimään toisten ihmisten kanssa. Kulttuurin avulla opit myös pyrkimään tavoitteisiin ja löytämään keinoja ratkaista eteen tulevia ongelmia. Viime kädessä ajattelu edellyttääkin sekä lähiympäristösi että yhteisösi. Jos sinut laitettaisiin täysin pimeään koppiin, ei ajattelu olisi enää pian mahdollista; viimeaikaisissa kokeissa jopa viidentoista minuutin aistien vaimentaminen on johtanut aistiharhoihin.

Aivoja tarvitaan ajatteluun. Mutta ajatukset itse eivät sijaitse aivoissa sen enempää kuin käden liikekään sijaitsee siellä. Ajatukset ovat yhteisöllisesti ja kulttuurillisesti rakentuneita prosesseja, joissa voi olla osia myös pääsi ulkopuolelta. Aivot eivät ajattele – vaan sinä sosiaalisena olentona ajattelet käyttämällä aivojasi.

Sillan alla asuu peikko

28/10/2011

2 kommenttia

Sillan alla asuu karvainen peikko.

Se huutelee rumia kaikille ohikulkijoille. Jotkut huutavat takaisin.

Jokaisesta kuulemastaan solvauksesta peikko kasvaa isommaksi ja äänekkäämmäksi.

Älä ruoki peikkoa.

Miksi verkkokeskustelut tulehtuvat niin nopeasti?

26/10/2011

13 kommenttia

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa. Siitä huolimatta ymmärrämme yleensä toisiamme vallan mainiosti. Normaalissa keskustelussa ihmisten välillä kulkee valtava määrä informaatiota. Ruumiinkielen tutkijoiden mukaan lähes 95% ihmisten keskinäisestä kommunikaatiosta tapahtuu ilman sanoja: kasvonilmeiden, äänenpainojen ja ruumiinkielen avulla. Kun keskustelu siirtyy verkkoon, jää siis valtavan iso osa viestinnälle keskeisistä työkaluista sivuun.

Kun käytössä on vain 5% kommunikaatioarsenaalista, ei ole ihme, että ilmapiiri räjähtää herkästi.

Kun käymme verkkokeskustelua, on käytössämme vain kirjoitettu kieli. Tällöin kommunikaatio tapahtuu jouhevasti vain suurin piirtein samanmielisten kesken: emme tarvitse ruumiinkieltä muuttaaksemme viestin painotusta tai ohjataksemme sitä ihan uuteen suuntaan. Jos kirjoitan “Pasi on ihan tollo”, tulkitsee toinen ihminen tämän kirjaimellisesti. Jos sen sijaan sanon sen naamatusten virnistäen samalla ja painottaen “Pasi on ihan tol-lo”, saa keskustelukumppani muusta viestinnästä vihiä ja tajuaa, että kyseessä onkin lämminhenkinen letkaus.

Sanojen merkityssisällöt eroavat joskus merkittävästikin toisistaan. Jos kyse on kissoista ja maitotölkeistä, ei kommunikaatiossa yleensä tule vastaan ongelmia. Mutta kun puhutaan politiikasta, uskonnosta tai muuten tulenaroista aiheista, muuttuu puhtaasti kirjoitettuna käyty kielenkäyttö erittäin vaikeaksi ellei mahdottomaksi.

Kun tähän lisätään vielä verkon anonymiteetti, on vyyhti valmis. Nimettömänä on helpompi kärjistää: merkitykset erkanevat toisistaan entisestään. Sama keskustelu saattaisi johtaa hedelmällisiin tuloksiin naamatusten käytynä. Verkossa se voi johtaa puolestaan ilmiriitaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että verkkokeskustelu olisi jotenkin huono juttu. Päin vastoin: verkko foorumeineen, blogeineen ja Facebookeineen tarjoaa meille upean mahdollisuuden ajatusten vaihtoon. Meidän kannattaisi kuitenkin aina verkossa viestiessämme pitää mielessä, että ruudulle piirtyy vain 5% siitä, mitä keskustelukumppani tarkoittaa.

Usein on siis niin, ettei hän oikeasti tarkoita lainkaan sitä, mitä luulet. Jos päässä meinaa siis alkaa kiehahtaa, laita kone kiinni, kilauta kaverille ja kutsu hänet kahville. Yhdeksän kertaa kymmenestä kyseessä on silkka väärinkäsitys.

Miten sanat saavat merkityksensä?

24/10/2011

9 kommenttia

Jos minä sanon ‘kissa’, tiedät saman tien, mitä tarkoitan. Jos pyydän sinua ajattelemaan protonia ja elektronia, lienet vielä jossakin määrin kartalla. Jos sen sijaan sanon, että ‘tonk’, saatat olla jo pelkkänä kysymysmerkkinä. Ja jos sanon ‘tumpo’, olen aivan varma, ettei sinulla ole hölkäsen pöläystäkään.

Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

Opimme käyttämään kieltä vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kieltä käyttämällä jokaiselle käyttämällemme sanalle syntyy semanttinen kuorma: se merkityssisältö, jolla selitämme, mitä sana tarkoittaa. Sanan ‘kissa’ semanttiseen kuormaan kuuluvat ajatukset kehräävästä ja maidosta pitävästä karvaisesta otuksesta, joka jahtaa hiiriä. Samaten sanan semanttiseen kuormaan kuuluvat lapsuutesi lemmikkikissa, sekä Disney-elokuva Aristokatit. Sanan ‘elektroni’ semanttinen kuorma on taas meille maallikoille huomattavan paljon kepeämpi. Fyysikolle sana pitäisi sisällään hyllymetreittäin yhtälöitä. Maallikolle siitä tulee lähinnä mieleen pallero, joka kiertää atomiydintä.

‘Tonk’ on suurimmalle osalle ihmisistä semanttisesti tyhjä: se ei tarkoita mitään. Loogikko saattaa muistaa, että kyse on Michael Dummettin keksimästä loogisesta konnektiivista. ‘Tumpo’ ei taas tarkoita yhtikäs mitään: sen semanttinen kuorma on kaikille tyhjä.

Viime aikoina aivotutkimuksessa on noussut kovaan huutoon neurosemantiikka. Esimerkiksi Marcel Justin viime vuonna julkaistussa paperissa pystyttiin jo tuottamaan aivokuvan perusteella koehenkilön ajattelemia yksittäisiä sanoja. Donald Hebb ennusti jo vuonna 1949, että oppimisen seurauksena aivoihin syntyy uusia rakenteita. Eric Kandel todisti Hebbin periaatteen Nobel-palkinnon voittaneissa tutkimuksissaan.

Tutkimustulosten valossa näyttää siltä, että kun opit käyttämään sanaa, syntyy aivoihisi uudenlaisia hermoverkkorakenteita, jotka korreloivat sanan käytön kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että sanat sijaitsevat aivoissasi. Mutta se tarkoittaa sitä, että tietyillä hermoverkoilla on keskeinen rooli kielenkäytössäsi. Ja se tarkoittaa myös sitä, että jokainen meistä käyttää kieltä hieman eri tavalla: jokaisella meistä on hieman erilainen elämänkokemus, jonka nojalla käyttämiemme sanojen semanttinen kuorma syntyy.

Tästä huolimatta suurimmassa osassa tapauksia sanat toimivat mainiosti. Kun kyse on arkikäsitteistä, kuten kissoista, pöydistä ja maitopurkeista, on meillä kaikilla laaja kokemus tällaisista olioista, ja lisäksi kokemuksemme ovat suurin piirtein samanlaisia. Mutta kun kyse on ammattikäsitteistä tai keskusteluilmapiirin tähden tulenaroista käsitteistä, muuttuu viestintä hankalaksi.

Kissoista ja maitotölkeistä on helppo puhua. Mutta kun kyse on asioista, joissa kokemus on hyvin henkilökohtainen ja yksilöllinen, kuten uskonnollisissa ja poliittisissa kysymyksissä, voi viestintä muuttua vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Vaikka sanojen semanttinen kuorma on arkikäsitteissä suurin piirtein sama, voivat erityissanat tarkoittaa kahdelle ihmiselle aivan eri asioita. Sanat eivät tarkoita kaikille samaa.

Flow ja mindfulness – virtaus ja läsnäolo

17/10/2011

3 kommenttia

Osallistuin taannoin Neuroleaderhip Instituten Suomen osaston järjestämään kokoukseen, jossa käsiteltiin ilmiötä nimeltä mindfulness. Olen aiemmin törmännyt käsitteeseen lähinnä hengellisessä kirjallisuudessa, mutta nyt mindfulnessin eli läsnäolokokemuksen merkitys avautui uudessa valossa. Aiemmin olen liputtanut paljon flow- eli virtauskokemuksen puolesta.

NLI:n kokouksessa oivalsin, että flow tarvitsee vastaparikseen läsnäolon.

Sekä virtaus- että läsnäolokokemus perustuvat molemmat täydelliseen keskittymiseen. Flow-tila on toiminnallinen tila, jossa täysi huomio on käsillä olevassa asiassa. Tällöin rintakehä täyttyy lämmöstä, ja jopa oma käsitys itsestä ja ajan kulusta katoaa.

Virtauskokemuksen ongelmana on, että se ei katso fyysisen hyvinvoinnin perään. Vaikka liika flow onkin aika kaukaa haettu ongelma suurimmalle osalle informaatiopommituksen keskellä kamppailevia länsimaalaisia, ei sitä voi kuitenkaan jättää huomiotta. Myös hyvää voi saada liikaa. Tästä syystä virtauskokemus tarvitseekin vastakappaleekseen läsnäolon.

Välillä on nimittäin erittäin tärkeää pysähtyä tarkastelemaan, mitä ympärillä tapahtuu. Läsnäolokokemuksessa keskittyminen on yhä täysin käsillä olevassa asiassa. Mutta nyt olet täysin tietoinen siitä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Keskittynyt tietoisuutesi vaeltaa asiasta toiseen – siitä, miltä isovarpaassasi tuntuu siihen, mitä ääniä kadulta kuuluu. Tietokoneen vaimeasta hurinasta mielesi perukoilla vaeltavaan oivallukseen. Olet yhä täysin keskittynyt niin kuin flow-tilassakin – mutta tietoisesti täysin läsnä.

Innostuin taannoin lukemassani Tony Schwartzin loistokirjassa Be Excellent at Anything esitettyyn ajatukseen siitä, että ihmisen optimitila on pulssi: vaihtelu kahden toiminnallisen navan välillä. Aktiivisuus vaatii vastaparikseen lepoa. Kirittäminen vaatii vastaparikseen hyväksyntää. Ja flow, näin luulen, vaatii vastaparikseen läsnäolon.

Flow-tilaa sanotaan usein optimaaliseksi kokemukseksi. Rohkenisin väittää, että optimitila on kuitenkin se, jossa flow vaihtelee tasaisesti läsnäolon kanssa. Tällöin olemme täysin keskittyneet siihen, mitä teemme. Välillä uppoamme siihen niin, että unohdamme itsemme täysin – ja välillä pysähdymme ihmettelemään juuri tämän hetken kauneutta.

PS. Ajattelun ammattilainen syyslomailee viikon 42. Seuraava blogikirjoitus ilmestyy maanantaina 24.10.

Power Hour: lupa epäonnistua

13/10/2011

4 kommenttia

Seikkailija Patrick Degerman kehitti kuuleman mukaan loistavan onnistujan työkalun. Degermanin piti saada National Geographicin päätoimittaja langan päähän uuden projektin onnistumiseksi. Soitto jännitti julmetusti – päätoimittajahan varmaan vaan löisi luurin korvaan.

Lopulta Degerman turvautui power hour:iin: tunnin ajan hänellä oli lupa tehdä mitä vaan – epäonnistuminen oli sallittua. Degerman tarttui luuriin, sai pampun langan päähän, buukkasi tapaamisen, ja projekti lähti lentoon.

Anna itsellesi lupa epäonnistua tunnin ajan kerran viikossa tai kerran kuukaudessa. Saat ihmeitä aikaan. Aloita vaikka tänään.

PS. Tänään 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tutustu päivään tarkemmin täällä.

Kulttuuri ja elitismi

12/10/2011

5 kommenttia

Kulttuuri on kautta aikain liittynyt voimakkasti ryhmätunnon vahvistamiseen, kuten Frank Martela taannoin osuvasti blogissaan linjasi. Viinien maistelu tai taidemusiikin fiilistely synnyttävät kytköksen omaan sidosryhmään. Tästä on helppo vetää johtopäätös, että ensisijainen syy maistella viiniä tai diggailla Mozartia on osoittaa kuuluvansa kulttuurieliittiin.

Se, että kulttuuria käytetään näin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ryhmähengen vahvistaminen olisi kulttuurin ensisijainen funktio. Päin vastoin: kulttuurin ja siihen liittyvien nyanssien tuntemus on yksi voimakkaimmin inhimillistä kokemusmaailmaa avartava tekijä.

Taidemusiikista tykkääminen ei ole elitismiä – paitsi jos se on elitismiä.

Samalla kun taideväki katsoo uutta kulttuuriministeriämme nenänvartta pitkin, ovat rokkarit ja hiphopparit kiiruhtaneet päivittelemään sitä, kuinka dorkaa on notkua jossain Musiikkitalon aulassa viinilasi kädessä pikkusormi pystyssä. Korkeakulttuuri ja taidemusiikki tarjoavat kuitenkin asiaa tuntevalle aivan huikean kirjon kokemuksia – ihan samalla tavalla kuin napakka rock tarjoaa sitä asiaan vihkiytyneelle.

Taidemusiikki vaatii kuitenkin aika syvällistä ymmärrystä. Erityisesti uusi musiikki, joka kuulostaa asiaan vihkiytyneeltä lähinnä kauhuelokuvamaiselta raapimiselta, ei synnytä esteettistä elämystä monissakaan, jollei asiaan ole perehtynyt kunnolla. Tästä syntyykin näennäinen hankaus ”helpon” populaarikulttuurin ja ”vaikean” korkeakulttuurin välillä.

Kulttuurista nauttiminen vaatii kuitenkin kulttuurin tuntemusta, oli sitten kyse ylä- tai alakulttuurista. Korkeakulttuurista nauttiminen ei ole sen enempää elitismiä kuin hevikonsertissa moshaaminenkaan. Paitsi silloin, jos konserttiin raahautumisen ainoa syy on päästä näyttämään pärstäänsä pikkusormi pystyssä viinilasi kädessä. Mutta tällöin kyse ei olekaan enää kulttuurista.

Musiikkitalo, koripallo ja kulttuuriministeri Arhinmäki

10/10/2011

1 kommentti

Mediassa kohkattiin taas taannoin tästä yläkulttuuri vastaan alakulttuuri -asetelmasta. Tällä kertaa ukkosenjohtimena toimi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka on julkisesti asettunut nuorisokulttuurin puolestapuhujaksi. Arhinmäki kävi kesällä elämänsä ensimmäistä kertaa oopperassa, ja kotona stereoissa soi hip hop. Ja nyt – herranjestas! – arvon kulttuurikiho kehtasi vielä jättää uuden ja uljaan musiikkitalon avajaiset väliin koripallo-ottelun takia. On mielenkiintoista, että huolimatta asetelman väsyneisyydestä tämä nokkapokka leimahtaa aina tapetille yhä uudestaan.

Kuulkaas nyt kulttuuriväki: taide ei ole, eikä koskaan ole ollut yksi ja vain yksi asia.

Ei kulttuuri ole vain oopperaa ja balettia – mutta ei se ole hiphopia ja koripalloakaan. Kulttuuri ja taide eivät rajoitu yhteen yhdessä sovittuun karsinaan, määräsivät siitä sitten yhteiskunnan eliitti tai lippis väärin päin yön pimeydessä hääräävät katutaiteilijat. Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset pyrkivät ilmaisemaan itseään jollakin tavalla – ja kehittyvät siinä riittävän taitaviksi koskettaakseen myös jotakuta muuta kuin itseään.

On ihan älytöntä, että kulttuuria arvostellaan sen mukaan, kuka siitä tykkää, tai minkälaiset soinnut tai värit ovat sallittuja ja arvostettuja. Sen sijaan kulttuuria tulisi arvioida sen laadun mukaan. Tasokasta kulttuuria kun löytyy ihan joka ikisestä karsinasta – ja niin löytyy toisarvoista kuraakin. Siis ihan oikeasti: myös orkesterille on kirjoitettu vaikka minkälaista kakkoslaatuista diibadaabaa. Ja helmiä irtoaa ihan samalla tavoin katutaiteesta kuin taidekoulut käyneen taiteilijan pensselistäkin.

Girl Talk tai DJ Shadow kykenevät heristämään asiaan vihkiytyneestä ihan samanlaisia vilunväreitä kuin Wagner tai Debussy musiikkitalon kausikorttilaisista. Ja Banksy tai Shepard Fairey taikovat ihan yhtä värikylläisiä ja ikimuistoisia taideteoksia kuin Kandinsky tai Vermeerkin. Kyse on siitä, että nämä nerot ovat vihkiytyneet omaan ja rakkaaseen alaansa ja harjaantuneet siinä huipuiksi, oppien samalla puhumaan oman yleisönsä kielellä.

Mutta pommi on tässä: kulttuuriväen – niin hiphopparien kuin sibisläistenkään – ei tulisi edes yrittää arvioida kulttuuria, jonka kieltä he eivät ymmärrä. Arvioinnin valta pitäisi jättää kutakin alaa aidosti tuntevalle. Ei ikänsä ainoastaan viulua vinguttanut voi tajuta, miksi Girl Talkin röyhkeästi pöllimät Lady Gaga -samplet ovat siisti juttu. Eikä pikkuvekarasta kulmaklubilla peppua keikuttanut teini osaa asiaan vihkiytymättä selittää, miksi Mozartin pianokonserton alttoviululle kirjoitettu teemavariaatio on hurjan upea.

Totta kai hip hop kuulostaa kaamealta kolinalta ihmiselle, jonka korva on herkistynyt poimimaan musiikista jousisoittimien ja puupuhallinten nokkelia vastakkainasetteluita. Ja vastaavasti suoraan sydämeen iskevää biittiä arvostavalle taidemusiikin hipsuttelu on kerrassaan järkyttävää elitististä pihinää. Kulttuurin ymmärrys vaatii kulttuurin tuntemusta – ja kulttuureita on tuolla aika monenlaisia.

Kulttuuri seuraa siitä, että ihmiset ilmaisevat itseään laadukkaasti. Kulttuurin ymmärtäminen seuraa kulttuurin tuntemuksesta. Ja ihan niin kuin laadukkaan kulttuurin tuottaminen vaatii harjaantumista alalle, vaatii sitä myös laadukkaan kulttuurin ymmärtäminen – riippumatta siitä, tapahtuvatko oppitunnit Töölönkadun musiikkiluokassa vai öisen junavarikon pimeydessä.