Mikä on opettajan tärkein tehtävä?

Aiempien koulua koskevien kirjoitusteni keskusteluissa nousi esiin mielenkiintoinen seikka. Olen aiemmin väittänyt, että opetuksen tulisi painottua oppilaiden omiin mielenkiinnon kohteisiin: jos ihminen ei ole kiinnostunut opetettavasta asiasta, ei oppi mene perillekään. Mutta kuinka moni yhdeksänvuotias suhtautuu intohimolla yhtään mihinkään? Miksi jotkut löytävät oman kutsumuksensa pikkunappuloina, ja toiset puurtavat eläkkeelle asti tervanjuonnin parissa?

Oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen. Opettajan vastuulla ei ole kuitenkaan vain tarkoituksenmukaiselle oppiainekselle altistaminen. Opettajalla on myös merkittävä rooli innostuksen synnyttäjänä. Asiaansa leipääntynyt ruotsinmaikka vain vieraannuttaa oppilaat toisesta kotimaisesta. Kädet heiluen lennokkaita tarinoita sylkevä historianopettaja lienee puolestaan vastuussa yhdestä jos toisestakin tulevasta historioitsijasta.

Opettajan tehtävänä ei ole vain opettaa. Opettajan tehtävänä on myös innostaa.

Oppiminen on yksi huikeimmista asioista, mitä ihminen voi kokea. Mutta jos opimme yhdeksän vuoden altistuksen aikana ajattelemaan oppimista puuduttavana ja tylsänä, jää tämä inhimillisen kokemusmaailman ulottuvuus monilta tavoittamatta – pahimmillaan eliniäksi. Ja ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.

Innostus voi kummuta omasta temperamentista. Onnekkaimpia ovatkin ne, jotka jo lapsesta pitäen tietävät, mitä haluavat elämältä. Mutta innostus voi viritä myös innostavalta opettajalta. Parhaassa tapauksessa opettaja sytyttää esimerkillään oppilaissa roihuun kipinän, jonka olemassaolosta he eivät aiemmin tienneet tuon taivaallista.

Opettaminen ei ole vain tiedonsiirtoa. Opettaminen on uudenlaisen toiminnan mahdollisuuksien synnyttämistä. Uutta toimintaa taas ei synny ilman innostusta. Opettajan tärkein tehtävä onkin siis innostuksen tunnistaminen ja sen herättäminen.

Pitäisikö koulussa opettaa vai valmentaa?

Nykykoulu perustuu jälkipositivistiseen tosiseikkojen siirtämisen ihanteeseen. Ajatellaan, että opettajalla on hallussaan faktat, ja hän voi opettamalla siirtää ne lapsille. Oletetaan siis, että opettaja tietää enemmän kuin lapset – mukaan lukien sen, mitä lapset haluavat. Tosiasiassa oppiminen on kahden asian summa: altistuksen ja kiinnostuksen.

Opettaja voi toki tarjota monipuolisen altistusympäristön. Mutta jos kiinnostusta ei ole, ei ole oppimistakaan.

Valmentaminen on puolestaan oppimisprosessi, jossa huomio kiinnittyy ennen kaikkea oppilaan omaan temperamenttiin ja omiin intohimon kohteisiin. Valmentaja ei oleta, että on olemassa tietty tietopaketti, joka täytyy siirtää oppilaalle. Sen sijaan hän ohjaa valmennettavaansa tarvittaessa. Valmentaja tarjoaa osaamistaan niiltä osin, kuin se on oikeasti käyttökelpoista valmennettavan sen hetkisten mielenkiinnon kohteiden kannalta. Kun valmentaja osaa vielä sovittaa opetettavien asioiden vaativuuden oppilaan sen hetkiseen osaamistasoon, on oppiminen lähes väistämätöntä. Kuten Arthur C. Clarke on sanonut, ”siellä missä on innostusta, lapset oppivat.”

Siinä, missä opettaja-oppilas -suhde on epätasapainoinen ja autoritäärinen, on valmentaja-valmennettava -suhde parhaillaan tasa-arvoinen vuorovaikutussuhde, jossa myös valmentaja oppii jatkuvasti uutta valmennusprosessista. Vaikka opittavat työkalut löytyvätkin valmentajalta, ei se tarkoita sitä, että hän pystyisi diktatorisesti sanomaan, mitkä niistä tulee valita käyttöön, tai edes miten niitä tulee käyttää. Jos pitkäkoipinen Usain Bolt olisi opetellut juoksemaan oppikirjan mukaan, ei häntä nähtäisi olympiakentillä. Koska Jamaikan Salaman valmentaja hoksasi kuitenkin, että Boltin omintakeisen hessuhopomaisen juoksutyylin yksilöllinen hiominen johtaisi tuloksiin, olemme saaneet viime vuosina ihastella Boltin ylivoimaisia pikajuoksusuorituksia.

Nykykoulu aliarvioi lapsen motivaation roolin. Tämä johtuu sitoumuksesta aikansa eläneisiin positivistisiin ja behavioristisiin oppimiskäsityksiin. Tieto ei ole kokoelma faktoja tai bitteinä koodattua informaatiota, jotka voidaan siirtää yhdestä päästä toiseen. Tieto on kyky tehdä uusia asioita. Uusia asioita oppii tekemään vain tekemällä. Eikä kukaan ryhdy itse tekemään, jollei ole kiinnostunut tekemästään.

Voisiko koulu siirtyä siis valmentamaan lapsia? Opettaminen kun ei johda kuin oppimisesta vieraantumiseen.

Oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta

On oikeastaan aika merkillistä, että peruskoulussa vain oppilaat saavat arvosanan työstään. Tämä hieman erikoinen tilanne johtunee siitä, että nykyaikainen koululaitos perustuu olettamukseen, että oppiminen on oppilaan omalla vastuulla.

Tosiasiassa oppiminen edellyttää osaamista myös opettajalta.

Jos opettaja mumisee paidankaulukseensa tuherrellen kymmenen vuotta vanhaan piirtoheitinkalvoon, ei ole mikään ihme, jos valtaosalle oppilaista oppiaines jää tarttumatta. Kun koulukirja on vielä kirjoitettu kömpelösti kapulakielellä, on oppilas kokeen aattona usein kuin Mikki Hiiri merihädässä. Missä on opettajan vastuu oppimisesta?

Ihminen ei opi, jollei hän ole kiinnostunut oppimastaan. Tästä syystä esimerkiksi yrityskouluttajat jakavat usein koulutuksen jälkeen osallistujille palautelomakkeen. Palautteen saaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä koulutusten sisällön että kouluttajan oman osaamisen kehittämisessä.

Kouluttajan tulee osata esittää asiat riittävän mielenkiintoisesti ja innostavasti niin, että jokainen koulutukseen osallistuva saa koulutuksesta jotakin hyödyllistä irti. Jos tämä pedagoginen väylä jää avautumatta, on koulutus epäonnistunut. Ja vastuu on kouluttajan.

Kenties myös peruskoulun opettaja voisi hyötyä keräämällä palautetta oppilailtaan. Oikeastaan olisi ihan reiluakin, että myös oppilaat saisivat arvostella opettajan suorituksen esimerkiksi kerran lukukaudessa.

Mikään ei muuten estä laittamasta palautelomakkeita kiertämään vaikkapa heti tämän syyslukukauden päätteeksi. Palautteen avulla omaa osaamista on helppo kehittää entistä ehommaksi.

Mitä koulussa oikeasti opetetaan?

Nykyaikainen koululaitos on syntynyt 1800-luvulla teollisen vallankumouksen sivutuotteena. Kun vanhemmat siirtyivät kotitilalta tehtaaseen töihin, piti lapset saada jonnekin talteen kolttosia tekemästä. Ratkaisuksi keksittiin koulu. Lapset keskitettiin päiviksi yhteen paikkaan, jossa heistä voidaan pitää huolta.

Samalla huomattiin, että toinen iso ongelma saatiin ratkaistua: tehtaita vaivannut pula osaavasta työvoimasta. Peltotöihin tottuneet lukutaidottomat maalaiset kun eivät edustaneet ideaalista tehdastyövoimaa. Teollisen vallankumouksen kuohuissa koululaitos muovautui nykyisenlaiseksi.

Ennen vanhaan oppi tarttui mestarin kisällinä. Tällöin viisitoistavuotiaat osasivat kuka mitäkin. Yksi osasi takoa valurautapannun. Toinen pystyi satuloimaan hevosen unissaan. Kolmas luikautti laulun kuin laulun luutun säestyksellä. Ja neljäs taikoi keittiössä toinen toistaan satumaisempia makukimaroita. Koulu oli puolestaan aateliston huvia, jossa opittiin loogista päättelyä, argumentaatiotaitoa ja kyvykkyyttä itsenäiseen ajatteluun. Mikään näistä taidoista ei ole kuitenkaan erityisen sovelias tehdastyöläisen ominaisuus.

Nykyinen koululaitos pitää lapsista huolta sillä aikaa kun vanhemmat ovat töissä. Lisäksi se opettaa lapsille tehokkaasti tasan viisi taitoa.

Koulu opettaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Se opettaa seuraamaan tiukkoja aikatauluja. Ja lopuksi koulu opettaa seuraamaan sääntöjä riippumatta siitä, onko niissä mitään järkeä.

Muu on eräänlaista koristetta, josta saattaa jotain tarttua haaviin jos olet todella kiinnostunut aiheesta. Mutta biologiasta kiinnostumattomalle dominantit alleelit ja Linnén luokat ovat tervanjuontia, josta tuskin jää mitään talteen myöhempää elämää varten. Ja historiaan tympääntynyttä eivät Napoleonin ja Wellingtonin herttuan edesottamukset voisi vähempää kiinnostaa – vaikka ne kahdeksannella luokalla kerrattiinkin.

1900-lukulainen koulu varmistaa, että teini osaa lukea käyttöoppaan, kirjoittaa poissaolotodistuksen, laskea lomapäivät, olla aamulla ajoissa tehtaalla ja tehdä sen, mitä pomo käskee. Toki koulu on kehittynyt huisasti viimeisen sadan vuoden aikana. Nykyaikainen koulujärjestelmä ei enää estä opettajaa innostamasta lapsia oppiman uusia asioita. Mutta järjestelmänä se ei myöskään edellytä sitä.

Koulussa viiden ydintaidon lisäksi muu oppiminen onkin siis tuurista kiinni. Jos kohdalle sattuu kutsumuksellinen ja kannustava opettaja, voi innostus levitä räjähdysmäisesti. Kymmenvuotiaaseen kalvoon mutisten tuhertava ruotsinmaikka taas tuskin synnyttää Tukholmassa natiivin lailla puikkelehtivia kosmopoliitteja.

Oppiminen on yksi huikeimmista ihmiselämän nautinnoista ja etuoikeuksista. Ja vaikka koulu tekeekin tässä usein eräänlaista koirantyötä vieraannuttaen lapset oppimisen ilosta, on suunta onneksi parempaan päin. Nykyään sentään opettajankoulutuksessa puhutaan oikeasti elinkelpoisista oppisuunnista, ja koulurintamalla lapsen kutsumusta tukevat menetelmät, kuten montessoripedagogiikka, valtaavat alaa.

Nähdäkseni koulun pitäisi kuitenkin muuttua. Nykyajan jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa ei tehdastyöläisille nimittäin ole pian enää tilaa.