Koppioppimisen aika on ohi

Kolmasluokkalainen esikoistyttömme kertoi tänään, että kouluun oli tullut uutena 6.-luokkalainen poika, jota muut luokkakaverit kiusasivat. Hänet oli lopulta siirretty Montessori-luokalle. Montessorit kun eivät kuulemma kiusaa.

Minusta tämä on ihan veretseisauttava signaali peruskoulustamme. On ihan päätötä, että me pidämme yhä koulukiusaamista välttämättömänä pahana osana koulunkäyntiä, kun se ei selvästikään sitä ole.

Koulukiusaaminen on hämmästyttävä ilmiö ainakin kolmesta syystä: ensinnäkin, sen yleisyyden takia; toiseksi, kuinka voimattomilta me sen edessä vaikutamme; ja kolmanneksi, kuinka yksinkertaista koko ongelma olisi pyyhkiä historiaan.

Ratkaisu on tässä: innostunut lapsi ei kiusaa.

Turhautunut ihminen etsii ulospääsyä ahdistuksestaan hinnalla millä hyvänsä. Kun heikompaa luokkakaveria monottaa polveen, kokee ainakin saavansa jotakin aikaan. Etenkin jos muu osa koulupäivästä koostuu kuoliaaksi tylsistyttävistä luennoista ja huonosti sujuvat kokeet muistuttavat uudestaan ja uudestaan omasta riittämättömyydestä.

Missä vaiheessa me heräämme siihen, ettei turhautumisen ja tylsistymisen kuulu olla osa täyspainoista oppimista? Kun ihmisellä on vapaus kokeilla uutta ja kun häntä kannustetaan ja kannatellaan nimenomaan vahvuuksien kautta, ei kiusaamiselle jää tilaa.

Juuri näin toimii Montessori-pedagogiikka: 1., 3. ja 5.-luokkalaiset ja 2., 4. ja 6.-luokkalaiset tutkivat ja ihmettelevät yhdessä ja kasvavat kukin omien vahvuuksiensa kautta.

Professori Kirsti Lonka totesi eilen järjestetyssä Sail for Good -tilaisuudessa, että jonkun kettutytön pitäisi vapauttaa nykykoululaiset koppioppimisesta.

Mitä jos aletttaisiin rakentaa aidosti innostavaa ja vahvuuksiin keskittyvää koulua? Montessorista olisi hyvä ponnistaa vauhtiin.

Koppioppimisen aika on ohi.

Tyhmä ei ole enää tyhmä

Yksi järkyttävimpiä löydöksiä, joihin olen viime vuosina törmännyt, on tämä: tyhmiä ihmisiä ei ole olemassa. On vain ihmisiä, jotka osaavat jo ja ihmisiä jotka eivät osaa vielä. Oppiminen on silta jälkimmäisestä edelliseen.

Tärkein taito, jonka koulu voi opettaa, on oppia oppimaan. Nykyaikana päähän päntätyillä faktoideilla ei ole arvoa sen enempää sivistyksen kuin arjessa toimimisenkaan kannalta. Keskeisempää on ymmärtää, mistä tietoa saadaan tarvittaessa, miten sitä pitää arvioida ja mitä sillä voi tehdä.

Oppiminen on kahden asian funktio: altistuksen ja kiinnostuksen. Jos ei ole opittavaa, ei oppimista tapahdu. Mutta vaikka kuinka altistettaisiin, jos oppilaan tarkkaavaisuus harhailee, ei oppimista tapahdu tällöinkään. Oppilas, joka ei ole kiinnostunut opittavasta asiasta vaikuttaa tyhmältä: hänhän pärjää huonommin kuin ne, joita homma nappaa.

Oppimaan opettavan koulun tärkein tehtävä on herättää jokaisen oppijan kiinnostus oppimista kohtaan. Huomaa: en tarkoita, että jokaisen oppijan pitäisi olla kiinnostunut ihan kaikesta. Mutta jokaiselle pitäisi löytää oma juttu tai kaksi, jotka innostavat päivästä toiseen oppimaan uutta ja selvittämään lisää.

Kiinnostuksen voi herättää monella tavoin. Yhä paras tapa herättää oppijan kiinnostus on innostunut ja innostava opettaja. Monet Nobelistit muistelevat kaiholla fysiikan tai kemian opettajaansa, joka sytytti aikanaan kipinän omaa oppialaa kohtaan. Mutta opettajakaan ei voi olla aina innostunut kaikesta.

Tässä apuun tulee uuden oppimisen työkalupakki. Kaikki ne monipuoliset menetelmät, joilla oppiaines voidaan esittää niin, että se aidosti kiinnostaa oppijaa. Pelit, leikit, videot, verkko-oppimisalustat ja muut uuden oppimisen menetelmät voivat tehdä aiemmin puisevasta oppiaineksesta aidosti innostavaa.

Esimerkiksi koodaaminen tuskin innostaa suurta joukkoa oppilaita, jos se opetetaan puisevien kirjatehtävien avulla. Jos sen sijaan oppijat käyttävät vaikkapa Scratch-koodauspeliä oppimiseen, voi mukuloita olla vaikeaa saada irti koodikoneista.

Nähdäkseni tehokas tapa lisätä oppimisen innostavuutta on myös antaa oppilaiden opettaa itse. Opettaminen syventää omaa ymmärrystä. Ja innostunut oppilas voi sytyttää myös muiden kiinnostuksen oppimista kohtaan ihan samalla tavoin kuin innostunut opettajakin.

Siinä vaiheessa kun koulu osaa aidosti innostaa ihmiset oppimaan oppimaan, ei tyhmiä oppilaita enää ole. Silloin kun ihminen on aidosti kiinnostunut oppimastaan, on vain ajan kysymys, että hän syventää ymmärrystään ja parantaa osaamistaan.

Tulevaisuuden koulussa tyhmä ei ole enää tyhmä.

Tulevaisuuden koulussa on vain niitä, jotka osaavat jo, ja niitä, jotka osaavat ihan kohta.

Kukin omalla tavallaan.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Sitran Uusi koulutus -blogissa. Lisää aiheesta SuomiAreenalla. Tervetuloa mukaan 17.7.

Uusi oppiminen

Toissa kesänä silloin kolmivuotias poikani pelaili sohvalla innostuneena iPadilla. Menin uteliaana katsomaan, mistä on kysymys. Olin ällistynyt, kun tajusin, että poika ratkoo yhtälöitä, joissa oli kolme tai neljä muuttujaa. Tämä tapahtui pelaamalla Dragon Box -nimistä oppimispeliä.

Tulevaisuusvaliokunta julkaisi puolitoista viikkoa sitten raportin nimeltä Uusi oppiminen. Kirjassa käsitellään sitä, millä tavoin koulutusta kannattaisi kehittää eteenpäin. Kirjoittamani osio käsittelee pelioppimista.

Fakta on, että nykyisellä muutostahdilla vanha peruskoulumalli on tulossa tien päähän. Jo nyt ala-asteen opettajilla on ongelmia sen kanssa, että liki puolet ekaluokkalaisista osaavat jo lukea. Yksi keskeisimmistä oppiaineista on siis jo hallussa. Mitä ihmettä koltiaiset sitten koulussa tekisivät?

Nyt tilanne on se, että kolmivuotiaat ratkovat yhtälöitä, nelivuotiaat kirjoittavat ohjelmakoodia ja kuusivuotiaat tekevät uskomattomia akrobaattitemppuja. Kaikki tämä ilman Pohjois-Korean mallia: taustalla on ennen kaikkea lasten oma innostus ja oppimisen ilo.

Oppiminen on yksi huikeimpia kokemuksiamme. Samalla opimme kuitenkin tavattoman yksilöllisesti. Yksi innostuu matematiikasta, toiselle kiipeilyleikit ovat innostavin juttu. Ihmiset oppivat myös eri asioita eri ikäisinä. On ihan älytön ajatus, että lapsia koulutetaan vuosikursseittain. Ei kai aikuisiakaan arvioida sen mukaan, kuinka hyvin osaa ranskaa 24-vuotiaana tai differentiaaliyhtälöitä 52-vuotiaana?

Olemme tilanteessa, jossa tiedämme ensinnäkin, ettei pulpettiriveissä puuduttavien luentojen kuuntelu johda oppimiseen. Toiseksi, tiedämme, mikä johtaa: aito innostus joko innostuneen opettajan, kiinnostavan oppiaineen tai lennokkaan esitystavan kautta. Esimerkiksi leikkien, pelien tai vaikkapa Olipa kerran… elämä -tyyppisten videoiden avulla.

Kolmanneksi, olemme tilanteessa, jossa meidän on pakko katsoa tosiasioita silmiin. Meidän pitää pystyä uudistamaan koulujärjestelmäämme niin, että se aidosti huomioi yksilölliset kiinnostuksen kohteet ja kannustaa toisiin vertailun sijasta henkilökohtaiseen kehitykseen. Muutoin meillä ammottaa pian tuloerojakin kaameampi luokkarailo niiden välillä, jotka tämän annin vanhemmiltaan saavat – ja niiden, jotka eivät.

Kykymme toimia tulevaisuuden alati nopeammin muuttuvassa maailmassa riippuu kyvystämme oppia uutta. Tätä silmällä pitäen oppijärjestelmiä pitäisi kehittää niin, etteivät ne vieraannuta oppimisesta.

Onneksi tällaisia järjestelmiä on olemassa. Montessori-pedagogiikka, pelioppiminen, osallistavat opetusmenetelmät, innostavat oppimisympäristöt ja henkilökohtaisen kehityksen seuranta ovat kaikki jo käytössä siellä täällä ympäri maailmaa.

Uusi oppiminen on jo täällä, mutta se ei ole vielä jakaantunut riittävän laajalle.

Nyt on korkea aika alkaa jakaa sitä.

Tyhmyys on suhteellista

Richard Branson kärsi nuorena pahasta lukihäiriöstä. Teini-ikäiselle Bransonille kotiläksyt olivat ylitsepääsemättömän vaikeita, ja mielenkiinto kohdistuikin lähinnä urheiluharrastuksiin. Ihmisten kanssa Branson tuli kyllä loistavasti juttuun. Harmi vaan, ettei siitä saanut numeroita. Opettajien mielestä Branson oli tyhmä kuin saapas.

Lopulta ongelmat kärjistyivät niin, että nuori Branson joutui keskeyttämään koulunkäynnin.  17-vuotiaana hän perusti ystävänsä Jonny Gemsin kanssa ensimmäisen liikeyrityksensä, Student-lehden. Alkupääomaa oli äidiltä saadut neljä puntaa postimerkkeihin ja kirjekuoriin. Lehti menestyi, ja sen seurauksena yritteliäs Branson siirtyi seuraavaksi levyjen myyntiin. Musiikkibisnes veti syvemmälle, ja syntyi levy-yhtiö Virgin Records.

Virginin ensimmäinen kiinnitys oli tuntematon parikymppinen Mike Oldfield. Hänen debyyttilevynsä, kahdesta puolen tunnin pituisesta kappaleesta koostunut äkkiväärä Tubular Bells myi miljoonia. Loppu on historiaa.

Sir Richard Branson on yksi Britannian kaikkien aikojen menestyneimmistä liikemiehistä ja filantroopeista. Tyhmyys on suhteellista.

Oppimisen vallankumous

Katsoin pääsiäisen alla Khan Academyn perustajan Salman Khanin ällistyttävän TED-puheen. Siinä Khan esitteli verkkosivustollaan saamiaan oppimistuloksia. Khan Academyn oppimistulokset ovat täysin linjassa tässäkin blogissa esiteltyjen tutkimuslähtöisten periaatteiden kanssa: synnynnäistä lahjakkuutta ei ole olemassa, ja kun lapset pääsevät työskentelemään omassa tahdissaan flow-kanavassa, joka ikinen oppii!

Khanin mallissa perinteinen oppimistapahtuma käännetään nurin niskoin.

Kuten Khan linjaa, normaalisti opettaja käyttää suurimman osan ajastaan esitellen oppiainesta, josta oppilaat saavat käyttöönsä vain murto-osan. Samalla se aika, jolloin oppilaat todella tarvitsisivat asiantuntevaa ihmiskontaktia, käytetään kotona. Todellista ongelmanratkaisua lapset joutuvat puurtamaan yksin kotona ilman apua.

Toisekseen, kun lapset testataan, he ovat kukin omalla yksilöllisellä kehitysasteellaan. Nykykoulu kirjoittaa tämän kuitenkin kiveen ja eteenpäin jatketaan riippumatta siitä, kuinka hyvin kukin asiansa hallitsee. Tilanne on hieman sama, kuin pyöräilemään opeteltaisiin niin, että joidenkin lasten kohdalla eteenpäin mennään kun on vasta opittu kääntämään etupyörää vasemmalle. Koulun oletus siitä, että lapset jakautuisivat osaamiseltaan Gaussin käyrälle johtuu juuri siitä, että kullakin hetkellä näin tosiaan on.

Jos lapset saavat sen sijaan oppia omaan tahtiinsa, ei mitään Gaussin käyrää ole. Tällöin joka ikisestä tulee kympin oppilas ennen pitkää! Khanilla on näyttää kovaa dataa tämän tueksi: verkkosivusto kerää oppimistuloksia laajalta oppilasjoukolta. Eräässä kaaviossa nähtiin, että jos koe pidettiin kuukauden kuluttua oppimisen alkamista, monet lapset olivat osaamisen häntäpäässä ja näyttivät hitailta ja tyhmiltä. Kahdessa kuukaudessa nämä samat lapset olivatkin kehittyneet luokan kärkiosaajiksi!

Khanin menetelmä perustuu siihen, että koko koulun asetelma käännetään nurinpäin. Lapset tutustuvat oppiainekseen omaan tahtiin kotonaan. Kotitehtävinä on siis lähinnä innostavia videoita, joita lapset voivat tutkia silloin kun se parhaiten omaan viretilaan sopii. Luokkahuoneessa tehdään sitten tehtäviä. Samalla opettaja näkee Khan Academyn rajapinnasta, kuka osaa ja kuka ei – ja hän voi suunnata huomionsa niihin oppilaisiin, jotka apua todella tarvitsevat.

Lisäksi hän näkee, ketkä oppilaista osaavat jo apua tarvitsevien alueen hyvin. Opettaja voikin ohjata asian osaavan oppilaan neuvomaan sen kanssa vielä kamppailevaa. Näin kumpikin oppilas syventää osaamistaan entisetään, eikä kolmenkymmenen mukulan luokkahuonekaan ei ole ongelma. Opettaja voi suunnata resurssinsa juuri sinne, missä ne oppimstuloksen kannalta ovat tarpeellisia.

Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta. Tämä on todellisuutta jo Khanin vetämissä pilottikouluissa ympäri USA:ta. Tämä voi olla todellisuutta tänään myös suomalaisissa kouluissa: Khan Academyn saa käyttöön parilla hiiren klikkauksella.

Tulevaisuuden koulussa ei ole lahjakkaita ja lahjattomia oppilaita. Tulevaisuuden koulussa on oppilaita, joista joka ikinen on mestari niissä asioissa, jotka juuri häntä kaikkein eniten kiinnostavat. Tieteellinen tutkimus on osoittanut tämän jo pari kymmentä vuotta. Nyt Khan Academy näyttää sen toteen käytännössä. Oppimisen vallankumous on käynnistynyt.

Unelmien koulu

Viisivuotias tyttäreni on innostunut oppimisesta, eikä malttaisi enää odottaa kouluun pääsyä. Kysyin häneltä taannoin, minkälaisessa koulussa hän haluaisi opiskella.

Unelmien koulu on kuulemma sellainen, jossa saa tehdä temppuja ja kiipeillä. Siellä on paljon laskutehtäviä. Kotiin saa viedä läksykirjoja luettavaksi. Saa siis tehdä kaikenlaista. Tekemällä oppii.

iPad – tulevaisuuden koulu

Lapsemme ovat innostuneet oppimisesta. Viisivuotias esikoinen on opetellut omaan tahtiinsa muun muassa yhteen- ja vähennyslaskun sekä lukemisen ja kirjoittamisen. Kolmivuotias pikkuveli opetteli puolestaan muutamassa viikossa värien ja numeroiden nimet englanniksi. Rohkenen kuitenkin väittää, etteivät muksut ole syntyjään sen fiksumpia kuin muutkaan ikäisensä pikkulapset. He ovat vain päässeet pienestä pitäen harjoittelemaan juuri niitä asioita, jotka heitä kulloinkin kiinnostavat. Tarpeeksi virikkeitä tarjoavassa ympäristössä lapset ovat voineet kokeilla kaikenlaista – ja singahtaa flow-kanavaan juuri niissä asioissa, jotka heitä itseään kulloinkin eniten kiinnostavat.

Ihminen oppii, kun hän on kiinnostunut – ja kun oppiainesta on riittävästi saatavilla.

Yksi merkittävimmistä tekijöistä lastemme oppimisessa ovat olleet erilaiset oppimispelit. Lapset innostuvat peleistä luonnostaan. Kun peliin on kytketty vielä tasokasta sisältöä, esimerkiksi matematiikkaa tai kieliä, hulahtaa oppi päähän kuin itsestään. Nykyaikana iPad-taulutietokoneeseen voi asentaa kymmenittäin oppimisohjelmia, joita lapset voivat käyttää omaan tahtiinsa.

Esikoistyttö on innostunut treenaamaan laskutaitoaan esimerkiksi upeasti toteutetun Grow Your Garden -logiikkapelin avulla. Pikkuveljen kielitaito on puolestaan karttunut aivan loistavan Fun English -pelin avulla. Vanhemman rooliksi jää oppimistapahtumassa vastata kysymyksiin silloin kun niitä herää – ja huolehtia siitä, ettei kaikki aika mene tabletin kanssa vehdatessa.

Intialaisen Sugata Mitran kokeissa kävi ilmi, että intialaiset hindinkieliset katulapset oppivat jopa englanninkielistä materiaalia kun heidät jätetään tutkailemaan sitä tietokoneelta omaan tahtiinsa. Mitra nimittää menetelmää itseohjautuvaksi oppimiseksi. Omien lasteni kohdalla olen nähnyt tämän tapahtuvan ihan käytännössä.

Jättämällä lapsille vapaaseen käyttöön täyteen ahdetun iPodin tai iPadin, läjäpäittäin kirjoja, palikka- ja logiikkapelejä sekä esimerkiksi WSOY:n erinomaisen Oppi & Ilo-sarjan tehtäväkirjoja, lapset voivat kokeilla omaan tahtiinsa mielenkiintoonsa sopivia juttuja, ilman painetta oppimisesta tai kokeista suoriutumisesta. Riittävän virikkeellisessä ympäristössä lapset oppivat  valtavasti ihan itsestään: pienen lapsen halu oppia uusia asioita kun on loppumaton.

Kutsumus ja yhteiskunta

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika paljon kutsumuksen merkityksestä. Nähdäkseni kenenkään ei tulisi tehdä sellaisia asioita, jotka eivät ole joko itsessään palkitsevia tai tähtää itsessään palkitseviin lopputuloksiin.

Oravanpyörässä juokseminen ei edesauta sen enempää yksilön onnellisuutta kuin yhteisön toimivuuttakaan.

Tästä huolimatta meille on iskostettu lapsesta pitäen, että elämä on rankkaa, ja erityisesti työ on tervanjuontia, joka on hoidettava, jotta saadaan pötyä pöytään. Näin monet päätyvät käyttämään valtaosansa elämästään sellaisten askareiden parissa, joilla ei ole itselle suurta merkitystä.

Osallistuin marraskuussa järjestettyyn TEDxProacademy-tapahtumaan. Puheenvuoroni käsitteli erityisesti teknologian vaikutusta tulevaisuuden peruskouluun. Linjasin joukon erilaisia oppiaineita, joista tulevaisuuden laajennetulla mielellä varustettu koltiainen voisi hyötyä. Lisäksi jo peruskoulussa tulisi nähdäkseni pureutua lapsen temperamentista kumpuavaan kutsumukseen. Koulun tulisikin keskittyä kunkin ihmisen kohdalla yksilöllisiin vahvuuksiin.

Jos koulutamme lapsemme kutsumuksellisiksi asiantuntijoiksi, rakennamme samalla yhteiskuntaa, joka koostuu verkottuneista alojensa intohimoisista tuntijoista. Nämä verkottuneet ekspertit tekevät työnsä loistavasti siksi, että he rakastavat sitä, mitä tekevät – eivät kuitatakseen jättibonukset tai saavuttaakseen toimistohuoneen ylimmästä kerroksesta.

Kutsumuksellisuuden tavoittelu ei ole tärkeää vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Se on keskeistä myös, jos haluamme synnyttää yhteiskunnan, jossa ihmisillä on aidosti hyvä olla.

PS. TEDx-puheenvuoroni julkaistiin eilen verkossa. Voit katsoa videon täältä.

5 kehitysaskelta kohti informaatioajan koulua

UC Berkeleyn kehityspsykologian professori Alison Gopnikin mukaan nykyinen koulujärjestelmä on optimoitu tuottamaan tehokkaita tehdastyöläisiä. Emme kuitenkaan elä enää teollisuusaikakautta – viimeiset kymmenen vuotta olemme siirtyneet vähitellen informaatioaikakauteen, jossa tehdastaidot eivät ole enää käyttökelpoisia. Miten nykykoulun pitäisi siis reagoida tapahtuneeseen murrokseen?

Nykykoulussa oppiminen painottuu niin sanottuun just in case -oppimiseen. Tietoa painetaan mieleen siltä varalta, että siitä on joskus hyötyä. Nykyaikana on kuitenkin yhä laajemmin mahdollista hakea tietoa juuri silloin kun sitä tarvitaan. Älykännykällä pääset nettiin vaikka metsän siimeksestä. Tällöin oppiminen muuttuu just in time -oppimiseksi. Kun käytössäsi on laajennettu mieli, ei just in case -oppiminen ole enää perusteltua.

Mieleen kannattaakin painaa ne asiat, joilla on juuri sinulle merkitystä. Muun voit hakea tarvittaessa laajennetusta mielestäsi. Mutta jos just in case -oppiminen ei ole enää tarkoituksenmukaista, mitä nykykoulussa sitten pitäisi opettaa? Seuraavassa viime perjantain TEDx Proacademy -tapahtumassa linjaamani viisi kehitysaskelta, joilla nykykoulu voitaisiin päivittää teollisuusaikakaudelta informaatioaikaan.

1. Tiedon haku, arviointi ja arkistointi

Tiedon pänttäämisen sijaan lapset voitaisiin koulia tehokkaiksi digitaalisen tiedon käsittelijöiksi. Lapsille voitaisiin opettaa tapoja arvioida Googlen hakusyötteitä, kriteerejä, joilla valita tarkoituksenmukainen hakukone, sekä kriteerejä, joiden varassa löydetyn tiedon luotettavuutta voidaan arvioida.

Lisäksi lapsille voitaisiin opettaa, miten käyttökelpoinen tieto arkistoidaan verkkopilveen, esimerkiksi käyttämällä Evernote-ohjelmaa. Näin löydetty tieto olisi tavoitettavissa kaikkialla, missä on internet, eikä sitä tarvitsisi päntätä mieleen kaiken varalta.

2. Luova ajattelu

Nykykoulu testaa lasten osaamista pyytämällä toistamaan mieleen painettua tietoa. Tästä seuraava ajattelumalli on mekaaninen. Mekaaninen ajattelumalli ei kuitenkaan toimi silloin, kun ihmiseltä vaaditaan itsenäistä työskentelyä ja kykyä synnyttää uudenlaisia ratkaisuja.

Tiedon mekaanisen toistamisen sijaan lapsille voitaisiinkin opettaa luovaa ajattelua. On upeaa, että uudessa opetussuunnitelmassa korostetaan luovia aloja entistä enemmän. Musiikin, kuvaamataidon ja draaman ohella lapsille voitaisiin vielä opettaa luovan ajattelun tekniikoita, kuten aivomyrskymenetelmiä, miellekarttojen piirtämistä ja lateraalista ajattelua.

Luovan ajattelun tekniikat tukisivat osaltaan luovia aineita, mutta tarjoaisivat myös pohjaa perinteisten aineiden soveltamiselle. Nyky-yhteiskunta tarvitsee yhä enemmän oma-aloitteiseen ongelmanratkaisuun kykeneviä toimijoita. Tähän ei riitä vain soittotaito – on myös osattava rikkoa aktiivisesti luutuneita ajatuskulkuja. Tässä luovan ajattelun tekniikat ovatkin ensiarvoisen tärkeitä.

3. Argumentaatiotaito

Winston Churchillin mukaan mikään ihmiselle suoduista taidoista ei ole puhetaidon veroinen. Keskiaikaisessa koulussa opetussuunnitelman ydin koostui kolmen keskustaidon muodostamasta triviumista: retoriikasta, logiikasta ja kieliopista. Keskiaikaisessa koulussa katsottiin siis Churchillin tapaan, että puhetaito on kaikista taidoista tärkein. Ja miksei se olisi? Puhuminen ja kieli ovat läsnä lähes kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Kukaan ei ole erehtymätön – ei edes opettaja. Tästä syystä olisikin tärkeää, että lapset oppisivat pienestä pitäen puolustamaan myös omia näkemyksiään taiten. Sääntöjen aivottoman seuraamisen sijaan lapset voisivat esittää vasta-argumentteja, jos opettajan esittämä kanta ei olisi heidän mielestään kestävä.

4. Tuottavuustaidot

Koulujärjestelmä perustuu yhä tehdastyömäiseen malliin, jossa tunneilla on oltava tarkalla kellonlyömällä. Mutta mitä järkeä on olla ajallaan matematiikan tunnilla, jos tulosta ei synny?

Lukujärjestyksen seuraamisen sijaan informaatioajan oppilas voisikin opetella tuottavuustaitoja, kuten priorisointia, projektinhallintaa tai jopa erityisiä tuottavuustekniikoita David Allenin GTD:stä Stephen Coveyn 7 Habits:iin. Näin lapset oppisivat tuottamaan haluamiaan tuloksia niin opintiellä kuin muillakin elämänaloilla.

Ei kai tietty tuntimäärä voi olla vaikkapa matemaattisen osaamisen mitta? Tärkeintä lienee kuitenkin itse laskutaito, jonka voi hankkia huomattavasti jouhevammin järkeistämällä omat työtavat ja mukauttamalla ne oman temperamentin mukaisiksi.

5. Keskittyminen omiin intohimon kohteisiin

Kaikille ei kannata opettaa kaikkea. Oppiminen on kahden asian summa: innostuksen ja altistuksen. Jos innostusta ei ole, ei oppimista tapahdu. Toisaalta, jos altistusta ei ole, ei innostus pääse välttämättä koskaan syttymään.

Nelivuotias tyttäreni osasi jo alle kolmevuotiaana erottaa toisistaan kaksi valkosolutyyppiä, b-lymfosyytin ja makrofagin. Syy tähän oli, että katsoimme Olipa kerran elämä -sarjan läpi ainakin viiteen kertaan. Kysyin tyttäreltäni muutama viikko sitten, muistaako hän vielä valkosoluista jotain. Hän vastasi: ”B-lymfosyytit suojaavat tulehduksilta, ja makrofagit syövät kuolleita bakteereita.”

Lapsille voisikin tarjota laaja-alaisesti tietopääomaa eri aloilta biologiasta maantietoon, historiasta matematiikkaan videoiden, pelien ja muiden innostavien aktiviteettien muodossa. Näin lapset altistuisivat laaja-alaisesti erilaisille uusille ajatuksille. Lopuksi opettaja voisi tukea kunkin lapsen omia kiinnostuksen kohteita tarjoamalla syventävää ja laajentavaa informaatiota juuri näillä aloilla.

Kouluttamalla lapset taitaviksi ajattelijoiksi ja keskustelijoiksi, jotka saavat pienestä pitäen keskittyä juuri siihen, mitä rakastavat, synnytämme yhteiskunnan, jossa kutsumukselliset asiantuntijat verkottavat jouhevasti omaa osaamistaan.

Tulevaisuus on nyt. On aika lakata kouluttamasta lapsiamme teollisuusyhteiskunnan ehdoilla ja alkaa kouluttaa heidät informaation aikakaudelle.

PS. Voit ladata TEDx-esitelmän ”Education with an Extended Mind” kokonaisuudessaan täältä.

Kaikki muuttuu paremmaksi

Helsingin TEDx-tapahtuman yhteydessä julkaistiin paljon huomiota saanut video, jossa homoseksuaaliset ihmiset kertovat siitä, kuinka elämä muuttuu aikuistuessa paremmaksi. Ensireaktioni oli, että jonkun pitäisi suunnitella samanlainen video nörteille.

Nuoruusiän ulkopuolisuuden tunne ja ruotuun pakottamisen paine ei nimittäin kosketa vain seksuaalisesti valtavirrasta poikkeavia. Sama ilmiö koskee jokaista itsensä erilaiseksi kokevaa nuorta.

Muutamaa päivää myöhemmin luin Ilta-Sanomista jutun eläkkeelle jääneestä opettajasta, jonka käsitys koulukiusaamisesta oli, että kiusatuilta puuttuu huumorintajua. Kyllähän sitä nyt nassikan pitää pientä nälvimistä kestää.

Eläkkeellä olevaan opettajaan en voi enää vaikuttaa. Mutta tässä pieni vinkki yhä opetustehtävissä työskenteleville.

Ihminen on tavattoman yksinkertainen otus:

Jos sanot rumasti, toisesta tuntuu pahalta.

Ongelma ei ole se, että jotkut eivät osaa ottaa nälvimistä kunnolla. Ongelma on se, miksi lapsilla on tarvetta satuttaa ensinkään. Lasten huonovointisuuteen on varmasti monenlaisia syitä perhetaustasta yhteiskuntarakenteisiin. Koulukiusaamisen perusongelmat johtuvat kuitenkin pitkälti koulujärjestelmän luonteesta.

Nykyinen koulujärjestelmä synnyttää valtavan paljon turhautuneita lapsia. Kun lapset joutuvat käyttämään valtaosan ajastaan sellaisten askareiden parissa, joiden merkitystä he eivät ymmärrä, ei ole mikään ihme, että alkaa turhauttaa.

Osa turhautuneista lapsista löytää varaventtiilin innostumalla jostakin koulun ulkopuolisesta asiasta – siis ”syrjäytymällä” valtavirrasta esimerkiksi tietokoneiden, hevosten tai hevimusiikin parissa. Ja vaikka ei koulussa vielä siltä näytä, he ovat nimenomaan niitä onnekkaampia. Monille muille ei jää nimittäin muuta vaihtoehtoa, kuin primitiivisin turhautumisen purkamisen tapa: aggressiivisuus.

Kun vapaus viimein koittaa, ovat nörtit jo hankkineet osaamista alalla, josta ovat aidosti kiinnostuneita. Tästä eteenpäin homma muuttuu oikein mukavaksi. Joskus kiusaajille on sen sijaan jäänyt vain taito ratkoa ongelmia nyrkein ja suunsoitolla. Sekä kiusaaja että kiusattu ovat toimimattoman järjestelmän uhreja. Huumorintajulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Nykyaikainen yhteiskunta sallii onneksi kaikenlaisia ääri-ilmiöitä. Voit tykätä tytöistä tai pojista, äänestää Kokoomusta tai Vasemmistoliittoa, kuunnella Nightwishia tai Lady Gagaa ja niin edelleen, ilman, että tarvitsee pelätä, että ahdasmielinen yhteisö lemppaa sinut linnaan.

Koulussa tätä vapautta ei kuitenkaan ole. Turhautuneisuus synnyttää viktoriaanista luokkayhteiskuntaa muistuttavan nokkimisjärjestyksen, jossa inhmillinen innostus muuttuu voimavarasta ongelmaksi. Vai kuinka monessa koulussa voit hehkuttaa innosta soikeana, kuinka kivaa on mennä seuraavalle matikan tunnille? Turhautumista ruokkivassa ympäristössä voittajia ovat kyynisimmät, aggressiivisimmat ja ilkeimmät – mutta vain hetken aikaa.

Koulu kestää kuitenkin vain rajallisen ajan. Tämän jälkeen ei ole enää mikään pakko tehdä sellaisia asioita, jotka eivät kiinnosta. Valinnan mahdollisuudet ovat käytännössä rajattomat. Koulun jälkeen voit viimein valita, mitä teet, ja kenen kanssa sen teet. Olit sitten homo, lesbo, heppatyttö, gootti tai tietokonenörtti, heti kun saat itse päättää, mitä teet ja kenen kanssa sen teet – kaikki muuttuu paremmaksi.