Mitä chilin syöminen opettaa rohkeudesta?

Olen aina pitänyt kovasti mausteisesta ruoasta. Siitä huolimatta etnoravintoloiden kolmen tähden annokset ovat yleensä jääneet syömättä. Runsas kuukausi sitten koin kuitenkin mielenkiintoisen elämyksen, jonka ansiosta minulle avautui aivan uudenlainen suhde tulisen ruoan ihmeelliseen maailmaan.

Kaikista maailman paikoista olimme syömässä perheravintolassa nimeltä Chico’s. Listalla oli hampurilainen, jota mainostettiin tulisena. Hymähtelin itsekseni, että ei kai perheravintolasta voi saada mitään oikeasti tulista. Väärässä olin. Tarjoilija varoitteli vielä erityisesti annoksen tulisuudesta, mutta tilasin silti. Kun haukkasin ensimmäisen palasen, tajusin, että bhut jolokia -pippurilla maustettu hamppari oli tulisin ruoka, jota olin koskaan syönyt.

Päätin kuitenkin ottaa hampurilaisesta mittaa. Pala toisensa jälkeen siirsin vapisevalla haarukalla ruokaa palavaan suuhuni. Samassa päässäni naksahti jotain. Vaikka suussa poltteli yhä, eikä kipu hellittänyt yhtään, jatkoin syömistä. Sen sijaan, että olisin vastustellut polttelua, kuten aiemmin olin tehnyt tulista ruokaa syödessäni, annoin sen tulla.

Kivun torjumisen sijaan menin sen läpi.

Myöhemmin tajusin, että kyseessä on prikulleen sama asia, kuin pelkäämisen kanssa. Pelon ja jännittämisen kanssa pärjäämisen juju ei ole se, että taistelet pelkoa vastaan – vaan se, että pelkäät, ja annat itsesi oikein luvan kanssa pelätä. Mestaripuhujana tunnettu Winston Churchill totesi esimerkiksi aikanaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät – ja niitä, jotka valehtelevat.

Samalla tavoin kuin kipu ei oikeastaan hellitä, ei pelko tai jännityskään päästä otteestaan. Mutta menemällä pelon läpi se lakkaa kuitenkin häiritsemästä. Sitten voit nauttia tilanteesta pelosta tai kivusta huolimatta.

Hamppari oli kerrassaan herkullinen. Nykyään thairavintolan kolmen tähden annos on yhä yhtä polttavan tulinen kuin ennenkin – mutta nyt lautanen tulee syötyä tyhjäksi viimeistä murua myöten.

Pelko ja positiivinen ajattelu

Minua pelottaa aika usein. Olen sillä tavalla neuroottinen, että mietin tämän tästä, mitä ihmiset minusta ajattelevat; riittävätkö rahat ensi kesällä; osaanko vetää uuden koulutuksen riittävän hyvin; osaanko toimia oikein uusia ihmisiä kohdatessani.

Myös esiintyminen pelottaa. Vaikka olen vetänyt sellaiset 150 koulutusta ja useamman tusinaa akateemisia konferenssiesitelmiä, jännitän silti yhä esiintymistä. Mitä tärkeämpi esiintyminen on minulle, sitä enemmän kädet tärisevät. Mutta vaikka minua pelottaa, lähden yhä uudelleen puhumaan. Pelkääminen on normaalia. Mutta sen ei tarvitse estää toimintaa. John Waynen sanoin:

Rohkeus on sitä, että pelkäät kuollaksesi – mutta nouset silti satulaan.

Viime aikoina minulta on kysytty usein positiivisen ajattelun merkityksestä. Olen tässä blogissa kirjoittanut positiivisuudesta paljon, mutta viimeaikaisessa kiinnostuksessa syynä liene se, että alleviivaan aika painokkaasti positiivisuuden merkitystä uudessa kirjassani. Kysymys on sikäli mielenkiintoinen, että minun perustemperamenttini on oikeastaan aika negatiivinen. Luontainen taipumukseni on murehtia asioista ja huolehtia huomisesta. En siis tarvitse kirjassa esittelemiäni menetelmiä siksi, että olen niin positiivinen – vaan juuri siksi, että en ole.

Esimerkiksi huolehtimisen selättävällä Tik Tak -menetelmällä tai erehdysten jälkeen apua tarjoavalla erehdysten hallinnalla on elämässäni merkittävä rooli. Tällaiset menetelmät pitävät huolen siitä, että vaikka luontainen taipumukseni on murehtia, pystyn monesti kampeamaan itseni kerta toisensa jälkeen murheen alhosta takaisin ratkaisukeskeisen ajattelun piiriin. Ongelmien tuijottaminen kun vain lisää stressikierroksia. Nähdäkseni vasta keskittymällä ratkaisuun on mahdollista saada asioita aikaiseksi.

Pelko on normaalia. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa valtaa. Positiivisen ajattelun menetelmät mahdollistavat sen, että vaikka kuinka kädet tärisevät, uskallat silti nousta satulaan yhä uudestaan.

Holmes ja Watson metsäretkellä

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat metsäretkellä. Illan tullen he pystyttivät teltan ja kävivät nukkumaan. Yöllä Holmes herätti Watsonin ja sanoi:

”Kuule, Watson, katsopa ylös ja kerro, mitä näet.”
”Näen upean öisen tähtitaivaan”
”Ja mitä se kertoo sinulle?”
”Tähtitieteellisesti se kertoo, että on olemassa miljardeja samanlaisia galakseja kuin omamme. Teologisesti se kertoo, että avaruuden käsittämätön suuruus voi olla yksi merkki Jumalan olemassaolosta. Meteorologisesti taivaan tummuus ja tähtien kirkkaus kertoo siitä, että ilmassa on vähän kosteutta, ja huomispäivästä tulee varmaankin kaunis. Kuinka niin? Mitä se kertoo sinulle, Holmes?”
”Watson, joku on varastanut telttamme.”

Miten tieto kasvaa?

Vuosisatoja ajateltiin Descartesin jalanjälkiä seuraten, että tieto koostuu tarkkarajaisista ideoista, jotka ikään kuin siirtyvät oppijan päähän. Tähän väärinkäsitykseen perustuu myös nykyinen koulumalli, jossa opettaja voi mumista monotonisesti luokan edessä siinä toivossa, että tieto siirtyy jotenkin automaattisesti oppijalle.

Tieto koostuu kuitenkin verkostoista.

1970-luvulla psykologi Eric Kandel teki yksittäishermosolukokeita Aplysa-nimisillä etanoilla. Suurikokoiset etanat ovat siitä erinomainen tutkimuskohde neurotieteilijöille, että niiden hermosolut ovat tavattoman suuria. Näin on siis mahdollista tutkia elävän olennon yksittäisten hermosolujen toimintaa mikroskoopilla.

Kokeissa Kandel ärsytti elektrodilla yksittäisiä hermosoluja. Kun ärsytystä jatkettiin riittävän pitkään, alkoi hermosolujen välille kasvaa uusia synapseja. Synapsit yhdistävät lähettävän ja vastaanottavan hermosolun toisiinsa. Näin siis ärsytyksen jatkuessa kahden hermosolun välinen yhteys vahvistui. Kandel voitti tutkimuksistaan lopulta Nobelin.

Kun hermosolut aktivoituvat riittävän usein samalla tavoin, vahvistuvat niiden väliset kytkökset. Näin syntyy hermoverkkoja, jotka ovat välttämättömiä aivotoiminnalle ja sitä kautta kaikelle inhimilliselle toiminnalle. Toisin sanoen, oppimista syntyy silloin, kun oppija muodostaa harjaantumisen kautta uusia hermoverkkoja.

Oppija ei kuitenkaan opi, ellei opittu asia kytkeydy jollakin tavalla jo opittuun. Tästä syystä esimerkiksi tarinat toimivat niin hyvin oppiaineksen siirtäjänä: kun olemassaolevia hermoverkkoja aktivoituu valmiiksi, kiinnittyvät uudet verkostot vanhan jatkeeksi.

Jos kerron esimerkiksi tarinan kimaltavakylkisestä hauesta, joka ui vuoripuroa vastavirtaan ja pysähtyy ihastelemaan itseään sieläksi hioutuneesta kivestä, saatat nähdä tarinan ”sielusi silmin”. Tällöin aivojesi näköaivokuori aktivoituu, ja tässä kertomani saattaa verkottua visuaaliseen mielikuvaasi.

Ensi kerralla, kun mieleesi sitten pälkähtää ajatus kimaltavakylkisestä hauesta saatat seuraavaksi alkaa ajatella aivotoimintaa. Uusi asia voidaan palauttaa mieleen mistä tahansa tarinan kohdasta. Yksittäisenä tiedon jyvänä asia hukkuisi aivojen valtavaan satojen miljardien hermosolujen kohinaan kuin pisara valtamereen.

Vaikka tutkimus aivotoiminnan ja ajattelun suhteista on edistynyt viime vuosina hurjasti, tiedämme silti asiasta tavattoman vähän. Kandelinkin tutkimukset antavat vasta pohjaa perustellulle oppineelle arvaukselle. Optimismia alalla kuitenkin riittää. Viime vuosina on jopa alettu tutkia niin sanottua konnektomia – koko ihmisaivojen hermoverkkojen rakennetta. Esimerkiksi MIT:n neurotieteen professori Sebastian Seung uskoo, että koko ihmisen toiminta voidaan jäljittää tähän valtavan mutkikkaaseen verkostojen kimppuun.

Oli miten oli, yksi asia on selvää. Tieto ei siirry oppijan päähän yksittäisinä tietopaketteina. Uusi oppiaines aiheuttaa uusia aktivaatioita ihmisen aivoissa, ja tätä kautta syntyy mutkikkaita ketjureaktioita, joissa keskeisessä roolissa on myös muu ruumis ja usein jopa lähihympäristö. Näiden reaktioiden seurauksena syntyy uusia verkostoja, joiden avulla ihminen voi toimia jouhevammin. Tieto kasvaa kiinnostuksen ja harjaantumisen kautta.

Aivot eivät ole kone – aivot ovat puutarha

Lähes koko 1900-luvun vallitsi käsitys siitä, että aivot toimivat kuin kone. Jokaiselle toiminnolle – näkö, kuulo, kieli ja niin edelleen – katsottiin olevan omat erityisalueensa. Samaten aivoja pidettiin pitkälti muuttumattomina. Uusia aivosoluja ei synny, ja ominaisuudet kuten älykkyys tai vaikkapa musikaalisuus määräytyvät pitkälti geneettisesti.

Aivot eivät kuitenkaan toimi kuin kone.

1990-luvun alussa yleistynyt aivojen funktionaalinen magneettikuvaus avasi aivan uudenlaisen tavan tarkastella aivotoimintaa. Nyt voitiin ensimmäistä kertaa nähdä lähes reaaliaikaisesti muutoksia aivotoiminnassa. Toki kysymys siitä, miten esimerkiksi fMRI-koneen mahdollistama aivojen verenkierron kuvantaminen liittyy tarkkaan ottaen aivotoimintaan on yhä auki. Kaikki tyynni, fMRI mahdollisti huomattavasti aiempia menetelmiä monipuolisemman aivokuvantamisen.

1900-luvun loppua kohden alkoi myös kertyä tutkimustuloksia, jotka asettivat olettamuksen aivojen muuttumattomuudesta kyseenalaiseen valoon. Jo 1949 Donald Hebb oli esittänyt olettaman siitä, että kun ihminen oppii, hänen aivoissaan pitäisi tapahtua fyysisiä muutoksia. 1970-luvulla Eric Kandel osoitti, että näin on. Kandelin Nobel-palkituissa tutkimuksissa kävi ilmi, että ihmisen oppiessa aivoihin syntyy uusia synapseja, eli hermosolujen välisiä kytköksiä.

Viime aikoina aivotutkimuksessa onkin noussut kovaan huutoon aivojen muovaantuvuus, eli neuroplastisuus. Vaikka aivoista voidaankin osoittaa erikoistuneita alueita, eivät nämä alueet ole tarkalleen määriteltyjä. Kuten neuroplastisuutta tutkinut psykiatri Norman Doidge kertoo, on jopa tapauksia, joissa ihminen on syntynyt täysin vailla toista aivopuoliskoaan – ja kyennyt silti kehittymään enimmäkseen normaalisti toimivaksi ihmiseksi.

Aivot kehittyvät harjaantumisen kautta. Niiden hermostokytkösten luonne, jotka ovat aivotoimintasi keskiössä, määräytyy sen perusteella, mitä teet, mitä luet, mitä katsot ja mitä kuuntelet. Aivot eivät suinkaan ole kone, jonka toiminta on määräytynyt syntymästä asti. Aivot ovat kuin puutarha, jonka kukoistus riippuu siitä, miten sitä hoidetaan.

Musiikkivideoita kaukaisille planeetoille

Keskiviikkona julkaistun Launchland-levyn yhteyteen on tehty myös muutama hauska musiikkivideo. Näistä mielestäni onnistunein on Youtube-klipeistä tehty inspiraatiovideo The Wild, jossa kerrotaan tarinoita siitä, miten esimerkiksi Albert Einstein, Steve Jobs, Leonardo da Vinci ja Richard Branson ovat ponnistaneet vaatimattomista olosuhteista uskomattomiin lopputuloksiin.

Campion’s Flower ja Silent Planet ovat puolestaan stop motion -animaatiotekniikalla toteutettuja filmejä. Ensimmäisessä pääroolissa ovat avaruuslegot, ja tarina perustuu löyhästi Alastair Reynoldsin loistoromaaniin House of Suns. Jälkimmäinen tarina taas lienee kaikille tuttu, ja sankareina ovat origami-linnut.

Musiikkia kaukaisille planeetoille

Tänään julkaistiin uusi Songsworth-albumi Launchland. Launchland-levyn kappaleissa on kyse kirjoista. Tai oikeastaan kirjoista ja elokuvista, mutta erityisesti kirjoista. Kirjat ovat yksi niistä mielikuvitusmaailmoista, joissa vierailen säännöllisesti.

Näistä maailmoista ykkösenä ovat minulle olleet jo pikkupojasta alkaen tieteiskirjallisuuden avaamat tähtitarhat.

Kyseessä ei tosin ole varsinaisesti soundtrack-levy. Ennemminkin olen kalastellut kirjahyllyni ja muistojeni kätköistä kappaleille sellaisia mielleyhtymiä, joita ne ovat minussa herättäneet.

Yksi kappaleista muistuttaa minua Léon sarjakuva-albumi Aldebaranin valtamerellisistä näkymistä, ja niinpä se sai nimensä teoksen mukaan. Toista kirjoittaessani aloin lukea Hannu Rajaniemen loistokirjaa Quantum Thief. Se kiidättää mielikuvitukseni marsilaisille toreille, jossa aikakerjäläiset yrittävät pyydystää vielä yhden viimeisen hetkenlyönnin elääkseen normaalia elämää. (Sikäli kuin elämää transhumanistisessa tulevaisuuden Marsissa voi nimittää normaaliksi.)

Kaikkein merkityksellisin rooli tällä albumilla on walesilaisella Alastair Reynoldsilla. House of Suns on kenties paras tieteiskirja, jonka olen koskaan lukenut. Sen käsittämätön mittakaava ja rohkeus jätti minut hölmistyneeseen tilaan, josta en ole aivan toipunut vieläkään. Galakseja käsittävä Campionin ja Purslanen eriskummallinen rakkaustarina on jollakin tavalla aivan uniikki.

Toinen Reynoldsin maailmoihin liittyvä sävellys, albumin lopettava “Approaching Delta Pavonis” liittyy puolestaan hänen debyyttikirjaansa Revelation Space. Kun avaruusalus Nostalgia for Infinity lähestyy Delta Pavonis -tähteä, kirjan tapahtumat ovat vasta käynnistymässä. Mutta alku on nähdäkseni erinomainen paikka myös lopetukselle. Reynoldsin rooli on levylle merkittävä myös siksi, että hän on vastuussa levyn kansitaiteesta. Sain Twitterin kautta yhteyden kirjailijaidoliini, ja hän antoi luvan käyttää maalaamaansa upeaa avaruusaiheista teostaan levynkantena!

Viime kädessä tässä musiikissa on kyse mielikuvituksesta. Ne maailmat, joissa mieleni on harhaillut ovat jättäneet leimansa, ja se leima näkyy ja kuuluu näissä kappaleissa. Toivon, että Launchland onnistuu kiidättämään myös sinun mielikuvituksesi uusiin maailmoihin.

Toivon, että albumi antaa sinulle kimmokkeen lähettää mielikuvituksesi kohti tähtiä – ja antaa sen laskeutua maailmoihin, joita kukaan ei ole nähnyt aikaisemmin!

Lataa albumi ilmaiseksi täältä.

Luovan ajattelun pulautustekniikka

Ensinnäkin, lupaan että tämä julkaisutulva tyrehtyy tämän jälkeen hetkeksi. Mutta tässä vielä yksi juttu: ylihuomenna ilmestyy uusi Songsworth-nimellä julkaistava albumi Launchland. Levy sisältää 10 science fiction -kirjallisuuden inspiroimaa syntikkapop-kappaletta. Se löytyy esimerkiksi iTunesista ja ilmestynee ennen pitkää myös Spotifyyn. Jos haluat, voit ladata levyn myös maksutta täältä keskiviikosta lähtien.

Levyn syntyhistoria on minulle aika epätavallinen.

Olen liputtanut tässä blogissa paljon luovan ajattelun prosessimallin puolesta. Nähdäkseni luovaan ajatteluun liitetään aivan turhaan kaikenlaista mystiikkaa, vaikka kyseessä on perimmillään taito, joka löytyy jokaiselta pikkulapselta itsestään, ja jonka voi aikuisenakin opetella uudelleen. Tutkiessani luovan ajattelun mestareiden, kuten Da Vincin ja Edisonin, elämänkertoja, kävi selkeästi ilmi, että luova ajattelu on usein ennen kaikkea fiksua työtä – ja aika vähän mystistä inspiraatiota. Tämän prosessin työkaluja on koottu Filosofian Akatemian Luovan työn oppaaseen. Nämä ovat samoja työkaluja joiden avulla kirjoitin esimerkiksi väitöskirjani ja tammikuussa ilmestyneen esikoiskirjani.

Tämän uuden levyn syntytarina oli kuitenkin toisenlainen. Minulla on aika pitkät juuret musiikin parissa. Ennen tutkijanuraa toimin liki kymmenen vuotta säveltäjänä ja musiikkituottajana. 2000-luvun alkupuolella tajusin kuitenkin, että minulle vielä kutsumuksellisempaa on tämä tutkijantyö. Lisäksi musiikkimakuni on hiukkasen outo: pidän erityisesti tieteiselokuvamusiikista ja syntikkapopista, kuten Vangelisista ja Jean-Michel Jarresta.

Viime vuosina olen tehnyt hurjan vähän uutta musiikkia. Mutta vaikka en ole tehnyt aktiivisesti töitä musiikin parissa, tekee tiedostamaton mieleni töitä, halusin sitä tai en.

Viime vuoden maaliskuussa vaimoni lähti viikoksi Puolaan ja jätti mukulat minun hoivaani. Muutamaa päivää ennen vaimon lähtöä paine tehdä musiikkia oli kasvanut niin suureksi, että jouduin virittämään olohuoneen nurkkaan pienen musiikkinurkkauksen. Nykyaikana yksi syntetisaattori ja laptop riittävät hurjan pitkälle.

Vaimon lähdettyä reissuun tiedostamattomassa mielessä työstyneet aihiot alkoivat yhtäkkiä pulpahdella hurjaa tahtia ulos. Kun olin saanut lapset nukkumaan, laitoin sekvensserin päälle. Biisit syntyivät kuin itsestään. Neljäntenä tai viidentenä iltana olo oli lähinnä epäuskoinen, kun näytti siltä, että musiikin virta ei ota tyrehtyäkseen. Kahdeksan päivän kuluttua minulla oli 9 kappaletta kasassa. Lisäsin joukkoon vielä yhden edellisenä syksynä tekemäni biisin. Lopuksi vein levyn Suomen ehkä parhaimman konemusiikin masteroijan Pete Salosen käsittelyyn, ja albumi oli valmis.

Ammattiurallani pitkäsoiton tekeminen kesti keskimäärin kolmesta kuuteen kuukautta. Tämä putkahti maailmaan lähes kokonaan kahdeksassa päivässä. Filosofikollegani Karoliina nimitti myöhemmin menetelmää pulautustekniikaksi, ja siltä se tosiaan tuntui: biisit pulahtivat maailmaan kuin itsestään. Musiikki oli hioutunut tiedostamattoman mieleni huomassa valmiiksi, ja se piti enää tuottaa kuultavaksi. Kädet juoksivat koskettimistolla kuin itsestään.

Uskon yhä, että useimmiten luova ajattelu toimii parhaiten prosessina. Mutta joskus myös pulautustekniikka voi toimia. Jos toimit alan parissa, jonka tunnet kuin taskusi, vastusta kiusausta uuden työn tekemiseen niin pitkään, että sinun on aivan pakko tarttua toimeen. Vaikka luova työ onkin normaalisti 99% perspiraatiota, on myös inspiraatiossa joskus laivalasteittain taikaa!

Maailman paras käyttöohje

Atarin  1970-lukulaisessa Star Trek -videopelissä oli napakka käyttöohje. Se kuului näin:

  1. Laita raha sisään.
  2. Väistele klingoneja.

Vähemmän on enemmän – eli mitä roboimuri voi opettaa intuitiosta

Ostimme vajaa kuukausi sitten robotti-imurin. Pitkän kartoituksen perusteella vaikutti siltä, että värkki on oikeasti hintansa väärti. Niinpä suuntasin Stockmannille tarkoituksenani kantaa kotiin uusi lemmikki. Tavaratalossa eteen tuli kuitenkin pulma. Tarjolla kun oli kaksi vaihtoehtoa.

Järki puolsi yhtä, ja intuitio toista.

iRobot Roomba oli yksinkertaisuuden perikuva. Värkissä oli kannessa iso “Clean”-nappi, siinä kaikki. Napista napsauttamalla se alkoi suhata ympäri lattiaa sinne tänne. Myyjän mukaan siivousjälki oli hyvä, vaikkei robo mitenkään järjestelmällisesti lattiaa putsannutkaan. Samsungin Navibot oli noin satasen kalliimpi. Se oli puolestaan ladattu täpötäyteen ominaisuuksia. Värkissä oli jopa sensori, jonka avulla se varmisti, että lattia tulee putsattua viimeistä nurkkaa myöten. Samsungissa oli myös LED-näyttö ja monipuolinen ohjauspaneeli, jonka avulla sen säätöihin pääsi helposti käsiksi.

Järkeni sanoi, että totta kai ostan Samsungin. Mistä minä voin tietää, että Roomban omaperäinen siivousalgoritmi ylipäätään toimii? Ja Samsungissa oli vielä kaksi erillistä puhdistusviuhkaa, kun Roombassa oli vain yksi. Mutta intuitioni puolsi voimakkaasti Roombaa. Se vaan oli niin söpö!

Hollantilaisen psykologian professori Ap Djiksterhuisin tutkimuksissa on käynyt ilmi, että ihminen tekee säännönmukaisesti parempia päätöksiä intuition kuin järjen varassa silloin, kun hän on tutustunut päätöksen aiheeseen perusteellisesti. Intuitiota ja tiedostamatonta mieltä koskevan tutkimuksen pohjalta voikin muodostaa yksinkertaisen ohjenuoran: jos päätös koskee omaa alaasi, tai jos olet hiljattain perehtynyt laajaan tietomäärään, on intuitio lähes aina järkeä parempi päätöksenteon peruste. Niinpä kiikutin Roomban kotiin.

Vasta pari viikkoa myöhemmin tajusin, miksi intuitioni oli osunut oikeaan. Ensinnäkin, koneiden puhdistusjälki ei oikeasti eroa toisistaan: lehtien ja verkkosivustojen vertailuissa kumpikin värkki on suoriutunut tehtävästään erinomaisesti. Yksi tekee sen sensorilla, toinen algoritmilla. Tuloksena on puhdas lattia. Mutta arjen lopputuloksen kannalta värkkien ero on kuin yö ja päivä.

Lattiat tulevat nimittäin puhtaiksi vain, jos joku myös polkaisee roboimurin käyntiin. Kolmea kitisevää lasta ulos kiikuttaessa monimutkaisen käyttöliittymän kanssa operoiminen jää lähinnä ajatuksen asteelle. Useimmiten arjen tuoksinassa ehtiikin vain painaa yhtä nappia. Todellisuudessa imuri, jossa on vain yksi iso “Clean”-nappi tulee käynnistettyä huomattavasti useammin kuin värkki, jonka käyttöliittymä muistuttaa takavuosien VHS-nauhurin ajastamista. Eli vaikka toisessa robossa on ominaisuuksia vaikka muille jakaa, itse apparaatin peruskäyttö muuttuu tavattoman hankalaksi arjen haasteiden keskellä. Joskus vähemmän on enemmän.

Vaikka en osannut vielä Stockmannilla tehdä näin mutkikasta analyysia, oli tiedostamaton mieleni jauhanut kaikista lukemistani roboimureita koskevista arvosteluista ja nettikeskusteluista tällaisen päätelmän valmiiksi, joka ilmeni päätöksentekotilanteessa voimakkaana tuntemuksena yhden valinnan puolesta. Jos siis joudut tekemään päätöksiä aiheesta, jonka tunnet kuin omat taskusi, tai aiheesta johon olet hiljattain perehtynyt intensiivisesti, luota intuitioosi – vaikka järki väittäisikin toista.