Olen aina pitänyt kovasti mausteisesta ruoasta. Siitä huolimatta etnoravintoloiden kolmen tähden annokset ovat yleensä jääneet syömättä. Runsas kuukausi sitten koin kuitenkin mielenkiintoisen elämyksen, jonka ansiosta minulle avautui aivan uudenlainen suhde tulisen ruoan ihmeelliseen maailmaan.
Kaikista maailman paikoista olimme syömässä perheravintolassa nimeltä Chico’s. Listalla oli hampurilainen, jota mainostettiin tulisena. Hymähtelin itsekseni, että ei kai perheravintolasta voi saada mitään oikeasti tulista. Väärässä olin. Tarjoilija varoitteli vielä erityisesti annoksen tulisuudesta, mutta tilasin silti. Kun haukkasin ensimmäisen palasen, tajusin, että bhut jolokia -pippurilla maustettu hamppari oli tulisin ruoka, jota olin koskaan syönyt.
Päätin kuitenkin ottaa hampurilaisesta mittaa. Pala toisensa jälkeen siirsin vapisevalla haarukalla ruokaa palavaan suuhuni. Samassa päässäni naksahti jotain. Vaikka suussa poltteli yhä, eikä kipu hellittänyt yhtään, jatkoin syömistä. Sen sijaan, että olisin vastustellut polttelua, kuten aiemmin olin tehnyt tulista ruokaa syödessäni, annoin sen tulla.
Kivun torjumisen sijaan menin sen läpi.
Myöhemmin tajusin, että kyseessä on prikulleen sama asia, kuin pelkäämisen kanssa. Pelon ja jännittämisen kanssa pärjäämisen juju ei ole se, että taistelet pelkoa vastaan – vaan se, että pelkäät, ja annat itsesi oikein luvan kanssa pelätä. Mestaripuhujana tunnettu Winston Churchill totesi esimerkiksi aikanaan, että on olemassa kahdenlaisia puhujia: niitä, jotka jännittävät – ja niitä, jotka valehtelevat.
Samalla tavoin kuin kipu ei oikeastaan hellitä, ei pelko tai jännityskään päästä otteestaan. Mutta menemällä pelon läpi se lakkaa kuitenkin häiritsemästä. Sitten voit nauttia tilanteesta pelosta tai kivusta huolimatta.
Hamppari oli kerrassaan herkullinen. Nykyään thairavintolan kolmen tähden annos on yhä yhtä polttavan tulinen kuin ennenkin – mutta nyt lautanen tulee syötyä tyhjäksi viimeistä murua myöten.
Ajattelun ammattilainen 